Keho ja mieli taistelussa

1. Ihmisen fysiologia ääristressitilanteissa

Arvioidaan, että ihmisen kantamuoto on alkanut eriytyä simpansseista noin kuusi miljoonaa vuotta sitten. Laajemmin hyväksytyn teorian mukaan nykyihmisen kantamuoto on kehittynyt Afrikan savanneilla noin 200 000 vuotta sitten (Valste, Ihmisen kehitys, 1991). Historiamme näkyy yhä nykyihmisen tärkeimmässä työkalussa, aivoissa: niiden selviytymistä ohjaava rooli ei ole hävinnyt, vaikka nämä “eläimelliset” toiminnot on pyrittykin peittämään “sivistyksellä”, rationaalisella ajattelulla. Sotureilta, yhteiskunnan puolustajilta, jotka työskentelevät monesti hengenvaarassa suojellen ja pelastaen lajitovereitaan, tunnutaan edellyttävän varsin monimutkaistakin rationaalista päätöksentekoa, ja välillä tunnutaan unohtavan se seikka, että pohjimmiltaan stressitilannekäyttäytymistä ohjaavat primitiiviset vaistot: meidän eläinaivomme, jotka eivät lähtökohtaisesti ole lainkaan kiinnostuneita siitä, mikä on poliittisesti korrektia ja mikä ei. Ne ovat kiinnostuneita vai siitä, miten ne saisivat kantajansa selviytymään hengissä vaarallisesta tilanteesta (Grossman, On Combat, 2004).

Universaali fobia

Fobialla tarkoitetaan tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvää kohtuuttoman vahvaa pelkoa, kammoa tai kauhua, jota pelko-oireinen ei pysty hallitsemaan. Fobioita voi olla erilaisia, mutta yleisimpiä ovat esimerkiksi yksittäiset fobiat, kuten jonkin eläimen kammoaminen, avoimien paikkojen tai tilojen kammo. Mielenterveyshuollossa erilaisia fobioita luokitellaan pelko-oireisiksi ahdistuneisuushäiriöiksi, kuten julkisten paikkojen peloksi ja sosiaalisten tilanteiden peloksi (mm. Lääkärikirja Duodecim). Useimmilla ihmisillä on jokin pelko, vaikka se ei olisikaan niin suuri, että se voitaisiin luokitella elämää häiritseväksi fobiaksi. Joillain se on hämähäkit, joillain käärmeet, jotkut taas kammoavat suljettuja paikkoja. Yksi pelko on kuitenkin ylitse muiden – niin merkittävä, että ihmiset ja koko yhteiskunta reagoi siihen lähes hysteerisellä tavalla: ihmisten toisiinsa kohdistama äärimmäinen aggressio, hengen riistäminen. Aggressiivisen, äärimmäisen väkivallan pelossa, ihmiset tekevät irrationaalisia päätöksiä. Voitaisiin ehkä nähdä pelon menneen jo sille tasolle, että kyseessä on elämää häiritsevä tekijä, fobia. Esimerkkejä tästä voidaan nähdä jopa hysteerisen tuntuisissa ensireaktioissa muun muassa kouluammuskelutapauksissa.

Suomessa henkirikostaso on noin kolme rikosta 100 000 asukasta kohden (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos) eli henkirikoksen tai sen yrityksen kohteeksi joutumista ei voida nähdä keskimäärin kovin todennäköisenä. Ihminen suhtautuu yleensä lähtökohtaisesti epäilevästi esimerkiksi käärmeisiin, hämähäkkeihin ja vieraisiin koiriin. Koska useimmat meistä kohtaavat jatkuvasti omia lajitovereita, ja todennäköisyys, että nämä yrittäisivät vakavasti vahingoittaa, on erittäin pieni, kaikkiin kohtaamiimme ihmisiin ei ole mahdollista suhtautua samalla taisteluun valmistautuen. Ei ainakaan niin, että oma mielenterveys säilyisi.

Mikäli tämä kohtaamamme lajitoveri kuitenkin rikkoo tämän luottamuksen ja käyttäytyykin meitä kohtaan aggressiivisesti, se lähes poikkeuksetta koetaan erittäin stressaavana ja usein traumatisoivana tapahtumana. Asiasta on tullut henkilökohtaista; hän kohdistaa aggressiota MINUA kohtaan (Grossman 2004).

Kirjassaan “On Killing” evl evp Grossman kirjoittaa toisen maailmansodan aikana tapahtuneista massapommituksista, joiden arvioitiin silloin musertavan kotirintaman taistelumoraalin. Toisin kävi. Edes aseellinen väkivalta ei ollut lamauttava uhka, mikäli sen henkilökohtaisuuden pystyi kiistämään. Toisaalta tieto tai luulo selustassa olevista vihollisen sabotööreistä saattoi aiheuttaa jopa hysteriaa; uhkasta oli juuri tullut henkilökohtaista.

Traumaperäinen stressireaktio

Traumaperäinen stressireaktio kehittyy henkilön jouduttua kokemaan, näkemään tai olemaan vastatusten tapahtuman kanssa, johon liittyy joko kuolema tai vakava loukkaantuminen, niiden uhka tai oman tai toisen fyysisen koskemattomuuden vaarantuminen. Traumaattinen tilanne aiheuttaa henkilössä voimakasta pelkoa, kauhua tai avuttomuutta (Duodecim). Traumaperäisestä stressireaktiosta käytetään myös nimitystä post-traumaattinen stressihäiriö tai englanninkielistä lyhennettä PTSD.

Traumaperäinen stressireaktio on verraten harvinaista luonnonkatastrofien yhteydessä, mutta sitäkin yleisempää aseellisessa konfliktissa, seksuaalisen väkivallan tai muun pahoinpitelyn kohteeksi joutumisen yhteydessä. Tämä saattaa johtua siitä, että pystymme tavallaan hyväksymään “luonnollisen kuoleman”, vaikka sairauden tai luonnonkatastrofin seurauksena, mutta jos toinen ihminen riistää lajitoveriltaan hengen, se koetaan totaalisen sietämättömänä tekona (On Combat).

Me, jotka toimimme ja varaudumme toimimaan tämän henkilökohtaisen uhan alla, olemme velvoitettuja ymmärtämään, miten aivomme ja sitä kautta kehomme toimii ääristressitilanteessa sekä millaista koulutuksen tulee olla, jotta pystyisimme kaikesta huolimatta toimimaan halutulla tavalla.

Autonominen hermosto: kehon taistelu- ja huoltojoukot

Autonominen hermosto on tahdosta riippumaton, sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon jakautuva hermoston osa, joka säätelee mm. sileiden lihassyiden, sydänlihaksen ja rauhasten toimintaa. Sympaattinen hermosto kiihdyttää esimerkiksi verenkiertoa ja parasympaattinen hermosto rauhoittaa sitä (Duodecim).

Sympaattista hermostoa voidaan kuvata kehon taistelujoukoiksi; se käynnistää stressihormonien kuten adrenaliinin ja noradrenaliinin erityksen, laajentaa keuhkoputkea ja sydämen verisuonia sekä jännittää lihaksia. Sympaattinen hermosto ohjaa kehon energiavarastot “taisteluvalmiuteen”.

Parasympaattisen hermoston tehtävänä on taas toimia kehon huoltojoukkoina. Sen tehtävät liittyvät energian hankkimiseen ja varastointiin, kuten esimerkiksi ruoansulatukseen.

Kun joudumme yllättävään tilanteeseen, jonka tulkitsemme uhkaavaksi, “eläinaivomme” alkavat toimia ja sympaattinen hermosto käynnistää välittömästi mobilisaation koko kehon resurssien värväämiseksi mukaan selviytymistaisteluun. Puhutaan stressitilanteesta.

Merkittävää on, stressistä puhuttaessa, tarkoitetaanko kroonista (pitkäkestoista) stressiä vai akuuttia (lyhytkestoista) stressiä. Oireet saattavat olla samankaltaisia, mutta väkivaltatilanteiden kannalta akuutti stressi on se, mikä on merkityksellinen (Survival Scores Research Project, Huhtikuu 2004, Federal Law Enforcement Training Center: n julkaisu, myöh. FLETC 2004).

Selviytymisen kannalta toissijaiset toiminnot jäävät taka-alalle. Ruoansulatus? Ei tarvita, kaikki veri heti isoihin lihaksiin. Syljeneritys? Ei tarvita, haittaa vain hengittämistä, kun kohta ponnistellaan täysillä. Uloste suolessa? Ulos vaan ja heti, turhaa painolastia, jos joudutaan vaikka juoksemaan. Rakko tyhjäksi samalla!

Merkittävää on, kokeeko ihminen tilanteen stressaavaksi. Sama tilanne saattaa olla toiselle yksilölle stressaava, mutta toiselle ei. Mikäli henkilö ei koe tilannetta stressaavaksi, aivot eivät saa aikaan psyko-fysiologisia muutoksia (FLETC 2004).

Kun uhkatilanne on ohi, alkaa parasympaattinen hermosto tehdä töitä energiavarastojen täydentämiseksi. On tavallista, että pian uhkaavan tapahtuman jälkeen seuraa täydellinen romahdus, koska selviytymiseen tarvitut voimavarat on käytetty siltä erää loppuun. Napoleon totesi, että “joukko on haavoittuvimmillaan välittömästi voiton jälkeen”. Kun taistelu on päättynyt ja keho rentoutunut, alkaa toipumisvaihe, jolloin uuteen taisteluun joutuminen saattaa romahduttaa puolustuskyvyn täysin. Tästä syystä joukolla tulisi olla reservi, joka ottaa vastuun, kun välitön taisteluvaihe on päättynyt. Joukon suojaaminen, Force Protection, on tuossa tilanteessa avainasemassa.

Tunteja kestäneen taistelun jälkeen soturi saattaa olla niin väsynyt, että vaikka tietää uhkan olevan vielä konkreettinen, hän saattaa nukahtaa jopa seisaalleen. Elimistö on käyttänyt joka ainoan tippansa energiaa taisteluun ja kaipaa lepoa kriittisesti. Mikäli tilanne on ollut nopea, kehossa vielä olevat stressihormonit saattavat vaikeuttaa palautumista, ja esimerkiksi nukkuminen voi olla mahdotonta. Loren Christensen (entinen poliisimies) kertoo Dave Grossmanin teoksessa “On Combat”, menneensä salille vaarallisen tilanteen jälkeen ja lyöneensä sekä potkineensa säkkiä, kunnes kaikki adrenaliini oli loppuun kulutettu. Olen itse havainnut kyseisen menettelyn tehokkaaksi; kamppailu-urheilukilpailuja edeltävänä yönä en meinannut saada unta, joten laitoin juoksuvaatteet päälle ja kävin vetämässä noin 20 minuutin intervallijuoksun, 200 m spurtein ja 100 m hölkkävaiheella. Kerran olen myös stressaavan tapahtuman jälkeen puhdistanut kehon ajamalla salille, käynnistämällä kellon ja hakkaamalla ja potkimalla tauottomasti raskasta nyrkkeilysäkkiä, kunnes en enää kokenut sitä tarpeelliseksi. Aikaa oli silloin kulunut noin 25 minuuttia. Uni tuli, kun elimistö sai tehtyä sen, mihin oli valmistautunut: taistelemaan tai pakenemaan.

Tilannetietoisuuden tasot:

John Dean “Jeff” Cooper (1920-2006) on käyttänyt tilannetietoisuuden tasoja kuvaamaan tarkoitettua värikoodistoa, jossa eri väreillä kuvataan yksilön valmistautuneisuutta kohtaamaan taistelutilanne. Cooperin mukaan tasot ovat:

  • Valkoinen: henkilö ei havainnoi ympäristöä eikä ole valmistautunut henkisesti tulevaan
  • Keltainen: henkilö on rento, mutta havainnoi ympäristöä ja on tiedostanut toiminnan mahdollisuuden
  • Oranssi: henkilö on havainnut jotain, joka nostaa valmiustilaa ja on aloittanut toimintavaihtoehtoanalyysin
  • Punainen: ollaan tilanteessa, jossa tehdään päätös taistelemisesta tai pakenemisesta ja toteutetaan toiminta. Kehon stressireaktiot ovat täydessä käynnissä.

Cooperin tasojen lisäksi on käytetty myös tasoa:
• Musta: paniikki. “Valkoisella” tasolla oltaessa yllättävä uhka saattaa saada selviyty-misorientoituneet reaktiot niin voimakkaasti esille, että henkilö ei pysty tekemään mitään, vaan jähmettyy pelästyessään reaktionsa voimakkuutta.

Selviytymisen kannalta on tärkeää ymmärtää, millaisessa tilassa kannattaa olla missäkin ympäristössä. Suunniteltaessa esimerkiksi kiinniotettujen käsittelyprosessia, kannattaa tiedostaa, että tilanteen kuluessa kiinniottajien ja kiinniotetun/-otettujen tilannetietoisuudessa saattaa olla merkittäviäkin eroja.

Esimerkki:
Taistelutilanteessa molemmat osapuolet ovat “punaisella”, mutta toinen osapuoli joutuu alakynteen, ja pakomahdollisuuden puuttuessa yrittää säästää henkensä alistumalla (laumaeläimille tyypillinen toimintamalli). Alistuminen tarkoittaa esimerkiksi antautumisen osoittamista. Sodankäynnin säädösten mukaan antautuvan surmaaminen on kiellettyä (ja yleensä laumaeläimelle luontaisen vastaista käyttäytymistä, Grossman; On Killing), joten voitolle päässyt joukko ottaa vangin haltuunsa. Tilanteen rauhoituttua kiinniotettu saattaa havaita mahdollisuuden pakenemiseen ja aloittaessaan suunnitelmansa toteuttamisen, hän on nostanut oman tasonsa “punaiselle”. Pahimmassa tapauksessa vangin kiinniottanut joukko on rentoutunut taistelun jälkeen ja antanut parasympaattisen hermoston ottaa vallan toipumisen aloittamisessa. Paras tapa olisikin saada kiinniotettu luovutettua välittömästi kiinniotettujen käsittelyyn tarkoitetulle joukolle, joka ei olisi vielä tuhlannut adrenaliinivarastoaan taisteluun ja pystyisi säilyttämään valmiustilansa riittävän korkealla. Tämä sama esimerkki voidaan tuoda myös esimerkiksi poliisiympäristössä, jossa kiinniotetut aiheuttavat monesti paineja, kun heitä tuodaan putkalle. Pahimmassa tapauksessa partio on jo mentaalisesti juomassa kahveja keikan jälkeen, kun kiinniotettu on vasta siirtynyt “punaiselle” aikomuksenaan käynnistää rähinä heti, kun käsiraudat irrotetaan.

Koska kehollamme ja mielellämme on voimakas tarve päästä laskemaan valmiutta heti, kun vain annamme sille luvan, tiettyjen toimintamallien ylioppiminen tilanteen jälkeen onkin tärkeää:

  • Mahdollisten vielä päällä olevien uhkien tiedostaminen ja etsiminen (ns. +1 sääntö)
  • Omasta toimintakyvystä huolehtiminen (neste-, ampumatarvike- ja varustetäydennykset)
  • Haavoittuneista huolehtiminen
  • Oman toiminnan suojaaminen ja mentaalinen varautuminen mahdollisiin jatkotehtäviin

Siirtyessämme “punaiselle” sympaattinen hermosto mobilisoi kaikki kehomme resurssit palvelemaan selviytymistä. Tämä aiheuttaa myöhemmin tarkemmin kuvailtavalla tavalla rajoitteita tiettyihin hienomotorisiin toimintoihin. Puheen tuottaminen vaikeutuu, näkökenttä muuttuu, kuuloaistimukset saattavat vääristyä, ja ennen kaikkea hienomotoriset kyvyt vähentyä. Esimerkiksi viestivälineen käsittely saattaa olla hankalaa ja kiinniotetun hallitsemiseen käytetyt nippusiteet voivat olla vaikeat laittaa, ellei niitä ole valmisteltu ennakolta (Grossman; On Combat).

Joistain, useimmiten suullisista lähteistä, olen kuullut väittämän, että hienomotoriset taidot eivät toimi stressitilanteessa. Olen tästä eri mieltä. On totta, että hienomotoristen taitojen suorittaminen stressireaktioiden vaikutuksen alaisena on vaikeampaa, mutta esimerkiksi lippaan vaihto ampuma-aseeseen, käsirautojen laitto ja viestivälineen käyttö ovat hienomotorisia taitoja, joita harjaantunut soturi pystyy tekemään myös stressin alla. Tämä vaatii sitä, että henkilö on harjoitellut riittävästi, ylioppinut. Voimankäyttöammattilaisen tulisi harjoitella säännöllisesti, eikä käyttää hienomotoriikka-argumenttia perustelemaan laiskuutta harjoitteluun. Halutun osaamistason saavuttamista helpottaa tietysti, jos käytettävät tekniikat ovat mahdollisimman karkeamotorisia, toisin sanoen niin paljon suuria lihasryhmiä käyttäviä kuin mahdollista.

Motorinen suorituskyky on parhaimmillaan sydämen syketaajuuden ollessa 115 ja 145 välillä. Stressitilanteessa syke saattaa nousta huomattavasti korkeammaksi ja pysyä korkeana jopa yli tunnin tilanteen jälkeen (FLETC 2004). Stressitilanteen hallinnan kannalta olisi tärkeää saada pidettyä syke kontrollissa, sillä liian korkea syke saattaa ajaa henkilön “mustaan” tilaan (Grossman; On Combat).

Stressitilanteen sietokyky

Stressitilanteessa toimimista helpottaa aiempi kokemus altistumisesta (akuutille) stressille. Päätöksentekijä, jolla on kokemusta tilanteesta, reagoi stressin aiheuttajiin lievemmin ja odottaa parempaa lopputulosta. Jos tilanne on päätöksentekijälle tuttu, hän saattaa kokea tilanteen enemmän haastavaksi kuin uhkaavaksi. Tällöin rationaalisemmat päätökset ovat helpommin mahdollisia kuin selviytymisorientoituneet päätökset, joita tehdään aivojen sisemmissä osissa (FLETC 2004). Sotilaslääketieteen keskuksen psykologi Krista Oinosen mukaan (luento Ilmasotakoulussa 1.6.2010) parasta stressihallintaa on koulutus; harjoittelu erilaisiin tilanteisiin, joissa mieli tuntee haasteen voimavarojensa ja suorituskykyvaatimusten välillä.

Koulutusorganisaation tärkein tavoite on mielestäni kouluttaa soturit sellaiseen toimintakykyyn, että he selviävät ensimmäisestä tositilanteesta hengissä. Ensimmäisen kokemuksen jälkeen he ovat jo veteraaneja ja tietävät huomattavasti enemmän tositilanteesta, mutta ennen sitä akuutti stressi on luotava harjoituksissa. Altistuminen yhdenlaiselle stressitilanteelle parantaa kykyä adaptoitua toisenlaiseen stressitilanteeseen. Grossmanin mukaan tilannetta voi verrata kielten opiskeluun: yhden vieraan kielen hallitseminen nopeuttaa sopeutumista uuteen vieraaseen kieleen. Esimerkkinä voisi olla vaikka itsepuolustuslajin harrastaja, joka on tehnyt stressaavia harjoitteita, joissa päätöksentekoa ja toimintaa on harjoiteltu tilanteissa, jotka saavat stressireaktioita aikaan. Jos tälle henkilölle annetaan voimankäyttövälineet ja niihin peruskoulutus, hän todennäköisesti pystyy helpommin tekemään voimankäyttöpäätöksen ja käyttämään siihen tarvittavaa työkalua kuin henkilö, joka on saanut muodollisen voimakäyttökoulutuksen, joka ei ole sisältänyt stressaavaa tilanneharjoittelua.

Peyton Quinn esittelee kirjassaan “Real Fighting: Adrenaline Stress Conditioning Through Scenario-Based Training” kokeen, skenaarioharjoitteen. Skenaarioharjoite on roolipeli -tyyppinen harjoitus, jossa maalihenkilölle ja suorittajalle on annettu tehtävä, ja tilanne elää molempien toiminnan seurauksena. Maalihenkilö pyrkii aiheuttamaan omalla käyttäytymisellään mahdollisimman paljon stressiä suorittajalle, ja harjoite sinänsä on stressaava, sillä suorittaja ei tiedä ennalta maalihenkilön tekemisiä ja käyttäytymistä. Quinn’in kokeeseen valittiin itsepuolustuslajin harrastajia, jotka olivat tehneet skenaarioharjoitteita ennen, mutta heillä ei ollut kokemusta ampuma-aseen käyttämisestä, ja toiseksi testiryhmäksi ammunnan harrastajia, joilla ei ollut kokemusta skenaarioharjoittelusta. Ennen harjoitteen alkamista testattavat saivat kokeilla nopeasti harjoituksessa käytettyä ampuma-asetta ja ampua sillä kaksi kuivalaukausta. Harjoitteessa maalihenkilö hyökkäsi veitsellä suorittajan kimppuun, ja suorittaja pyrki pysäyttämään hyökkäyksen ampuma-asetta käyttäen. Harjoitteessa käytettiin simulaatioampumatarvikkeita, joissa nalli antoi värimassalla täytetylle muoviluodille energian, ja mahdollinen osuma pystyttiin jälkeenpäin todentamaan vaatteisiin jääneestä väriaineesta. Arvioitavia kriteerejä olivat pysäyttävien osumien lisäksi myös voimankäytön porrastaminen yksinkertaisella tavalla eli suorittaja ei saanut käyttää ampuma-asetta ennen kuin maalihenkilö aloitti hyökkäyksen ja veitsi oli havaittu. Testitulos erittäin tiivistetysti esitettynä oli, että ammunnan harrastajista hyvin pieni prosentti pystyi voimankäytön sääntöjen rajoissa pysäyttämään hyökkääjän, kun itsepuolustusharrastajista siihen pystyivät lähes kaikki.

Sekä Quinn että Grossman korostavat hengityksen tärkeyttä stressireaktioiden kontrolloinnissa. Hengitys on linkki somaattisen ja autonomisen hermoston välillä, kontrolloimalla hengitystään ts. hengittämällä rauhallisesti syvään, ihminen pystyy laskemaan sydämensä sykettä, mikä taas vaikuttaa positiivisesti hienomotoristen taitojen suorituskykyyn. Huippu-urheilijat ovat soveltaneet hengitystekniikkaa sykkeen alentajana jo pitkään; ennen vapaaheittoja koripalloilija vetää pari kertaa syvää henkeä, samoin tekee myös ampumahiihtäjä tullessaan ampumapaikalle.

Stressireaktiot vaikuttavat myös päätöksentekokykyyn. Päätöksenteolla tarkoitetaan eri toimintavaihtoehtojen tunnistamista, mahdollisten hyötyjen punnitsemista ja sen vaihtoehdon valitsemista, jonka arvioidaan parhaiten hyödyttävän positiivisen lopputuloksen saavuttamisessa.(FLETC 2004)

Päätöksentekoa kuvataan usein päätöksentekoketjulla (OODA-loop; Boyd, John ).

 

OODA

 

Suurin osa päätöksistä perustetaan elämänkokemukselle ja siihen, miten päätökset sopivat tuntemaamme maailmaan. Oppimisen katsotaan tapahtuvan suurimmaksi osaksi uuden tiedon sovittamisesta aiemmin tuntemaamme maailmaan (FLETC 2004).

Päätöksentekijä pyrkii välittömästi arvioimaan tilanteen, päättelemään mahdolliset lopputulokset ja määrittelemään sen, mitä seuraavaksi todennäköisesti tapahtuu. Stressin alaiselle päätöksenteolle on tyypillistä, että päätöksentekijä valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, mikä hänelle on tullut mieleen (FLETC 2004).

Mikäli päätöksentekoketjussa päätöksentekijä ei pysty liittämään havaintoaan mihinkään kokemuspankistaan löytyvään tapahtumaan, toimintalinjan valinta ja sitä kautta toimintaan siirtyminen estyy. Tämä saattaa ilmetä jähmettymisenä tilanteessa tai täysin epäolennaisena tekemisenä.

Stressitilanteessa tapahtuvaa päätöksentekoa ohjaa voimakkaasti selviytymisorientaatio. Päätöksenteko siirtyy tuolloin aivojen ulommista osista sisempiin osiin, ja kyky analysoida tietoisesti useita eri ärsykkeitä vaikeutuu. Tästä syystä eri toimintamalleihin liittyvä pikatilannepäätöksenteko tulisi rajoittaa mahdollisimman vähiin vaihtoehtoihin, kuten: 1. toteutetaanko joku yliopittu motorinen taito, vai 2. ei toteuteta. W.E Hick’n vuonna 1952 (ns. Hick’sin laki) tekemän tutkimuksen mukaan päätöksenteko hidastuu 58%, mikäli toimintavaihtoehtoja on enemmän kuin yksi. Mielestäni teoria ei ole täysin aukoton, mutta olen samaa mieltä siitä, että mitä vähemmän toimintamalleja on, sitä nopeampaa päätöksenteko on. Hick’sin laki on huomioitu muun muassa poliisi-, pelastus- ja sotilasorganisaatioissa siten, että nopeaa päätöksentekoa kaoottisessakin tilanteessa vaativat toiminnot on pyritty puristamaan esimerkiksi yhteen perustoimintamalliin, jolla tilanne saadaan rauhoitettua ja ostettua aikaa vaativammalle päätöksenteolle. Tällainen malli voisi olla esimerkiksi pelastuslaitoksen turvallisuussuunnitelmien pohjassa tarjoama:

  1. pelasta välittömässä vaarassa olijat
  2. hälytä lisäapua / ilmoita tapahtumasta
  3. tyhjennä alue
  4. eristä kohde ja estä asiattomien pääsy alueelle

 

2. Havaintokyvyn vääristymät stressitilanteissa

Tohtori Alexis Artwohl ja Loren Christensenin tutkimuksen mukaan hengenvaarallisissa tilanteissa olleista poliiseista (otos 141 henkeä) suurin osa koki jonkinasteisia havaintokyvyn vääristymiä kyseisen stressitilanteen aikana. Merkittävimpinä näistä vääristymistä olivat:
• 85 % vastanneista koki ääniaistimusten heikentymistä
• 80 % putkinäköä
• 74 % “automaattiohjausilmiötä”
• 65 % ajan hidastumista
• 51 % muistihäiriöitä jostain osasta tapahtumaa
• 47 % muistihäiriöitä joistain omista toimistaan tapahtumassa
• 40 % irtautumista tilanteesta, kuin olisi tarkkaillut omaa toimintaansa ulkopuolelta
(Grossman 2004).

 

Ääniaistimusten heikkeneminen saattaa ilmetä esimerkiksi laukausäänten vaimenemisena. Ilmeisesti metsästyksen yhteydessä tapahtuvat kehon reaktiot ovat hyvin samankaltaisia, sillä itse en ainakaan muista, että laukaisuääni olisi ilman kuulonsuojausta metsästystilanteessa (haulikolla ammuttaessa), ollut lähellekään niin voimakas, kuin jos ampuisi stressittömässä tilanteessa.

 

Putkinäkö on myös hyvin yleinen ilmiö eli huomio keskittyy itse uhkaan ja alue, jolta havaintoja tehdään, kapenee huomattavasti. Näkökentän kapenemisen kompensaationa havainnot itse kohteesta saattavat olla hyvinkin tarkkoja. Jotkut ovat muistaneet hyökkääjään käyttämän aseen tyypin ja yksityiskohdat hyvinkin tarkasti, mutta heillä ei ole ollut mitään muistikuvaa siitä, miltä henkilön kasvot näyttivät.

 

Näkö- ja kuuloaistimuksiin liittyvät rajoitteet stressitilanteessa heijastuvat muun muassa johtamiseen siten, että ryhmän-/joukkueenjohtajan saattaa olla välttämätöntä johtaa miesten edestä, sillä muuten viesti ei välttämättä tavoita taistelijoita.

 

Automaattiohjausilmiö tarkoittaa tilannetta, jossa henkilö ei tiedosta tehneensä päätöstä jostain toimenpiteestä, mutta on kuitenkin suorittanut sen tilanteessa. On tilastoitu tapauksia, joissa poliisimies on luullut partiotoverinsa ampuneen laukauksen, kun ei itse ole tiedostanut ottaneensa asetta esille ja ampuneensa.

 

Ajan hidastuminen on ilmiö, jota olen itsekin kokenut useissa stressaavissa tilanteissa. Tämä ilmiö johtunee siitä, että stressitilanteessa keho on mobilisoinut kaikki resurssit selviytymiskäyttöön, ja havaintojen teko on niin tehostunutta, että hetkittäin kaikki tuntuu liikkuvan kuin hidastetussa filmissä. Eräs koiranohjaaja kertoi voimankäyttötilanteessa ihmetelleensä, miksi koira lönköttelee hitaasti kohdehenkilöön kiinni, vaikka oikeasti koira toimi täysin normaalilla tavalla.

 

Noin joka toisella henkilöllä ilmenee myös muistihäiriöitä tapahtumasta. Yksi yleisimpiä muistihäiriöitä on se, että aseenkäyttötilanteessa henkilö ei muista, montako laukausta on ampunut. Olen havainnut koulutettavissa tätä ilmiötä mm. stressaavissa skenaarioharjoitteissa, joissa suorittaja on jälkeenpäin kertonut ampuneensa kolme tai enintään neljä kertaa, kun tosiasiassa ammuttuja laukauksia on ollut seitsemän. Muistihäiriöiden syntyyn vaikuttanee se, että stressitilanteessa mantelitumake, joka käsittelee stressitilanteisiin liittyviä tunteita, sijaitsee lähellä hippokampusta ja aktivoi sitä voimakkaasti. Hippokampus taas on pitkälti vastuussa muistikuvista (Oinonen 2010).

 

Tyypillisiä, tosin ei aivan niin yleisiä, reaktioita ovat myös tilapäinen lamaantuminen, jossa henkilö yrittää liikuttaa jalkojaan, mutta ne kieltäytyvät toimimasta tai “koko elämän vilahtaminen silmissä”. Jotkut muistavat näkyjä, joissa näkevät tapahtuman kuin valvontakameran nauhalta, yläviistosta ulkopuolisena tilannetta tarkkaillen.

 

Eräs Poliisiammattikorkeakoulun entinen opettaja summasi minulle jo viime vuosituhannen puolella tyypillisimmät aseenkäyttötilanteeseen liittyvät havaintojen vääristymät: lähes kukaan aseenkäyttäjä ei muista katsoneensa tähtäintä, tunteneensa minkäänlaista laukaisuvastusta tai rekyyliä, eikä muista, että laukausääni olisi ollut erityisen kova, vaikka kuulonsuojausta ei ollut.

3. Vaatimukset koulutukselle

Grossmanin esittelee “On Combat”:ssa John Foy’n mallin, jonka mukaan osaamisen tasoja on neljä:
• Tiedostamaton kyvyttömyys. Esimerkkihenkilö on huono ampuja, mutta ei itse tiedosta sitä, eikä suostu myöntämään sitä.
• Tiedostettu kyvyttömyys. Esimerkkihenkilö on tiedostanut, että ei osaa ampua ja on vastaanottava opetukselle. Hän saattaa myös tietää, mistä epäonnistuminen johtuu, mutta ei pysty korjaamaan sitä.
• Tiedostettu kyvykkyys. Esimerkkihenkilö pystyy koulumaisessa tiedostetussa tilanteessa ampumaan hyviä osumia. Stressittömässä tilanteessa tämä olisi riittävä taso.
• Tiedostamaton kyvykkyys. Esimerkkihenkilö on ylioppinut aseenkäsittelyn ja ampumataidon, sekä pystyy sovelletuissakin tilanteissa, stressin alla, ampumaan osumia ja käsittelemään asetta. Henkilö toimii ikään kuin tiedostamatta, eli hän vain antaa itselleen “luvan” suorittaa ampumatehtävä, ja keho toteuttaa yliopitun toimintamallin.

Tiedostamaton kyvykkyys on taso, jolla äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa suoritettavat motoriset taidot tulisi olla. “Harjoittele, kunnes unohdat sen”. Kun motorinen taito on tiedostamattoman kyvyn tasolla, henkilö ei välttämättä edes pysty kokeilematta kertomaan joitain yksityiskohtia. Esimerkkinä vaikkapa lippaan irrottaminen; itse olen huomannut monta kertaa, että selittääkseni lippaanvaihdon tai jonkun muun suorituksen, saattaa olla pakko jäljitellä käsillä tätä liikerataa, jotta muistaisi yksityiskohtia siitä, mitä liikkeitä keho tekee suorituksen aikana.

 

Millä vähentää stressiä?

On siis todettu, että tilanne, jossa soturi joutuu väkivallan käytön uhan alle, on stressaava. Stressaavassa tilanteessa stressireaktioita ilmenee, ja tositilanteeseen valmistavan koulutuksen on huomioitava nämä erilaiset reaktiot koulutuksen sisällössä ja metodeissa.

Motorisen taidon oppimisvaiheessa stressihormonit vaikeuttavat oppimista. Tästä syystä uuden asian oppimiselle tulisi luoda turvallinen, stressitön ympäristö. Yhdellä kerralla, noin 5-6 tunnin jaksossa, ei tulisi opettaa useita uusia asioita. Opetellun asian tulee siirtyä työmuistista pitkäkestoiseen muistiin, ennen kuin aletaan opetella taas uutta asiaa (FLETC 2004).

Ylioppimiseen liittyy sekä hyviä että huonoja puolia:
+ yksinkertaisissa toiminnoissa stressin määrä on vähäisempi
+ automaattiset toimintamallit tilanteisiin, jolloin päätöksen teon vaikeuden aiheuttama stressin määrä on vähäisempi
– ylioppiminen vähentää innovatiivisuutta
– voi aiheuttaa pitkästymistä
– jos samankaltaiseen tilanteeseen on useita yliopittuja malleja, päätöksenteko hidastuu

 

Ylioppiminen tulisi rajoittaa toimintoihin, jotka eivät muutu, vaikka olosuhteet muuttuisivat. Harjoittelun on oltava haastavaa, ja kilpaileminen saattaa auttaa harjoittelijaa ylläpitämään motivaatiota puuduttavan äksiisiharjoittelun vastapainona.

 

Stressille altistuminen harjoittelussa parantaa toimintakykyä stressitilanteessa. Stressille altistuminen on helpointa tehdä harjoitteissa, joissa henkilö saadaan eläytymään tilanteeseen niin hyvin, että hän saa stressireaktioita. Motorista taitoa ei tule kuitenkaan altistaa stressitilanteelle liian aikaisin eli ensin taito tulee harjoitella stressittömästi, seuraavassa vaiheessa totuttaa henkilö stressaavaan tilanteeseen ja vasta kolmannessa vaiheessa motorinen taito toteutetaan stressaavassa tilanteessa. Oppijan ei tule siirtyä korkeammalle stressitasolle ennen kuin hyväksyttävä taitotaso on saavutettu alhaisemmalla stressitasolla. Skenaarioharjoitteluun on liitettävä palaute, jonka perusteella voidaan oppia ja tarvittaessa suorittaa uudelleen joitain osakokonaisuuksia harjoitteesta (FLETC 2004).

 

Skenaarioharjoittelun tehtävänä on kouluttaa selviytyjiä, ei häviäjiä. Tästä syystä koulutettavaa ei saa opettaa antamaan periksi, vaan vaikka maalihenkilö saisikin satutettua tai ammuttua koulutettavaa, hänen tulee jatkaa loppuun saakka; et ole kuollut ennen kuin olet kuollut ja et pysty tekemään mitään! Niin kauan kuin pystyt hengittämään, olet vielä taistelussa mukana (Quinn, Grossman).

 

Stressiin totuttautuminen parantaa adaptoitumiskykyä yleisesti stressitilanteisiin (Grossman, Oinonen). Esimerkiksi kamppailuharjoittelussa suoritettu stressille altistuminen nopeuttaa henkilön kykyä sopeutua taistelu- tai voimankäyttötilanteeseen. Henkilöstöä tulee kouluttaa stressireaktioiden kontrollointiin hengityksen ja mentaalisten keinojen kautta. Tilanteen salliessa tulee hengittää rauhallisesti ja koko tapahtuman aikana omaa toimintaa tulee rohkaista positiivisilla ajatuksilla, jotka tukevat uskoa selviytymiseen (mm. Grossman).

 

Tositilanteessa äärimmäisen voiman käytön päätöksen, joka saattaa johtaa kohdehenkilön hengen menetykseen, ei ole helppoa. Siksi harjoittelun tulee olla mahdollisimman realistista ja perustua välineelliseen ehdollistumiseen; tietty ärsyke aiheuttaa tietyn vasteen. Päätöksentekovaihtoehdot tulisi rajoittaa mahdollisimman vähään, lähinnä tasolle “toteutanko yliopitun motorisen taidon” vai “enkö”.

 

4. Stressaavan tapahtuman jälkeen

Raportteja ja kertomuksia laadittaessa sekä tapahtumaa analysoitaessa pitää muistaa, että tilanteessa ollut henkilö mitä todennäköisimmin on kokenut jonkinlaisia havaintokyvyn vääristymiä. Tästä johtuen hän ei välttämättä muista tarkasti, mitä on tapahtunut, eikä häntä tulisi syyttää tapahtumien salailusta tai vääristelystä (Grossman 2004).

Tapahtumaan, joka on ollut äärimmäisen stressaava, kuten jonkun henkilön kuolemaan johtanut tapahtuma, liittyy usein tunteita, kuten helpotusta ja itsesyytöksiä. Jos joudumme itse käymään läpi näitä tunteita tai palvelustoverimme / alaisemme on niiden kourissa, on hyvä tietää muutama tapahtuman jälkeiseen toipumiseen liittyvä periaate.

 

Välittömästi vaarallisen tilanteen päättymisen jälkeen henkilö todennäköisimmin kokee helpotusta siitä, että itselle ei sattunut mitään. Tämä saattaa purkautua jopa riemuna, jonka asiaa tuntemattomat saattavat kokea häiritsevänä; olihan kyse tilanteessa, jossa joku menetti henkensä. Yleensä tämän jälkeen tulee syyllisyydentuntoa: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi hän, eikä minä? Syyllisyyden tunteisiin paras helpotus on tapahtuman jälkipuinti, sillä kuten jo vanhassa sanonnassakin kerrotaan: “jaettu suru on puoli surua”. Monet muutkin tapahtumaan osallistuneet saattavat tuntea samankaltaista syyllisyyden tuntoa ja asiasta keskusteltaessa kaikki huomaavat, että eihän se ollutkaan ainoastaan minun vikani (Grossman 2004, Oinonen 2010).

 

Henkilöt, jotka ovat pohtineet eri tapahtumia ja toimintamalleja, selviävät yleensä vähemmillä psyykkisillä ongelmilla kuin ne, jotka ovat kiistäneet mahdollisuuden vaarallisille tapahtumille tai ovat muusta syystä jättäneet tilanteiden ennalta pohdinnan tekemättä. Trauman jälkeinen stressireaktio, posttraumaattinen stressihäiriö (PTSD), on mahdollinen tapauksissa, joihin liittyi kuolema tai vakava hengenvaara, sekä vaarassa ollut henkilö koki tilanteessa erityistä kauhua, pelkoa tai avuttomuutta. Trauman jälkeistä stressireaktiota voi todennäköisin syin epäillä, jos hengenvaarallisessa tilanteessa koettiin erityistä kauhua tai avuttomuutta ja tapahtuma alkaa toistua ajoittain mentaalisesti, johon sympaattinen hermosto reagoi stressireaktioilla. Lisäksi henkilö alkaa vältellä ajatuksia, tunteita ja keskusteluja, jotka liittyvät trauman aiheuttajaan, nämä oireet kestävät vähintään kuukauden ja niillä on vaikutusta henkilön sosiaaliseen elämään tai työntekoon.

 

Yleensä oireisiin liittyy myös unihäiriöitä, hallitsemattomia vihanpurkauksia, keskittymisvaikeuksia, yliaktiivisuutta ja säpsähdysreaktioita (mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos; Grossman 2004). Trauman jälkeinen stressireaktio voi hoitamattomana pilata loppuelämän, joten oireet kannattaa tunnistaa ja ohjata henkilö ammattiavun piiriin.

Psykologinen jälkipuinti järjestetään aina kolmen vuorokauden sisällä traumaattisesta tapahtumasta. Ensimmäisen kolmen vuorokauden aikana ihminen on avoin tapahtuman käsittelylle, sen jälkeen psyykkiset puolustuskeinot voivat estää asian käsittelyä. Jälkipuinnin vetävät siihen koulutetut henkilöt. Jälkipuinnin tarkoituksena on tukea normaalin surutyön käynnistymistä ja estää posttraumaattisen stressihäiriön syntyminen. Jälkipuinnissa annetaan tietoa tapahtumien kulusta, jotteivät mielikuvitus tai huhut paikkaisi aukkoja. Jälkipuinti antaa mahdollisuuden jäsentää osallistujien ajatuksia ja tunteita. Siinä annetaan tietoa mahdollisista jälkireaktioista ja avunsaantipaikoista sekä kartoitetaan avun tarvetta (mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos).

 

Purkukokous (defusing) järjestetään traumaattisissa tilanteissa auttajina toimineille. Se tarjoaa mahdollisuuden keskustella välittömästi tapahtuneesta ja purkaa kokemuksia. Kriisiryhmä voi järjestää itselleen purkukokouksen ilman ulkopuolistakin vetäjää. Rituaaleilla on myös tärkeä merkitys surun käsittelyssä. Muistotilaisuus, hautajaiset, kuvat, kynttilät ym. auttavat surun työstämistä (mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos).

 

Esimiehenä tai työtoverina kriittisen tapahtuman kokeneen henkilön tukeminen ei ole kovin vaikeaa. Tärkeintä on kohdella häntä kunnioituksella ja myötätunnolla. Ensimmäiseksi voi olla parasta sanoa olevansa iloinen siitä, että trauman kokenut henkilö on kunnossa. Mikäli henkilö ei halua keskustella, hänen mielipidettään on syytä kunnioittaa, mutta tulee myös tarjota mahdollisuus puhua silloin, kun hänestä tuntuu siltä. Sotilaspastori Sauli Keskinen sanoi 1.6.2010 luennolla, että kuunteleminen on puhumista tärkeämpää, “sen muistaa siitä, että meillä on yksi suu, mutta kaksi korvaa.” Kriittisestä tapahtumasta kyselemistä tulee välttää, sillä henkilö ottaa asian puheeksi, mikäli hän haluaa siitä keskustella. Älä kritisoi tapahtumia ja ota mahdollisimman neutraali asenne kuuntelemiseen. Älä myöskään spekuloi mahdollisilla esitutkinnoilla tai sanktioilla. Älä rohkaise häntä alkoholin käyttöön, sillä asiat olisi syytä selvittää itsensä kanssa selvin päin. Tue hänen toiveitaan, mikäli hän haluaa pitää vapaapäiviä ja rohkaise osallistumaan jälkipuintitilaisuuksiin. Rohkaise häntä konsultoimaan ammattiauttajien kanssa, varsinkin jos oireita traumanjälkeisestä stressireaktiostä ilmenee (mm. The Royal College of Psychiatrists 1997, toim Hill ym; Grossman 2004).

 

5. Yhteenveto

• Tilanteissa, joihin soturi valmistautuu hän voi joutua kohtaamaan väkivaltaa ja kuolemanvaaraa, ja näissä tilanteissa syntyy stressireaktioita.

• Stressireaktiot vaikuttavat havaintokykyyn, päätöksentekokykyyn sekä kykyyn suorittaa motorisia taitoja.

• Stressitilanteessa suoritettaviksi suunnitellut motoriset taidot tulee pitää mahdollisimman karkeamotorisina ja ne pitää ylioppia. Samaan tilanteeseen ei tule yliopetella montaa eri toimintamallia.

• Stressitilanteissa suoritettavan päätöksenteon vaihtoehdot tulee pyrkiä minimoimaan.

• Stressitilanteisiin on totuttauduttava harjoittelemalla skenaarioharjoituksissa mahdollisimman todenmukaisesti. Motoriset taidot ja päätöksentekokyky pitää stressittömän harjoittelun jälkeen altistaa stressaaville harjoitteille.

• Skenaarioharjoittelussa on opetettava koulutettavat selviytymään tilanteista voittajana. Heitä ei pidä opettaa häviämään tai hyväksymään tappiota. “Et ole kuollut ennen kuin olet kuollut”

• Henkinen valmistautuminen kohtaamaan vaarallinen tilanne parantaa toimintavalmiuksia itse tilanteessa ja vähentää psyykkisiä ongelmia tapahtuman jälkeen. Harjoittelu stressaavia tilanteita varten on parasta stressinhallintaa.

 

 

Petteri Kantola
majuri
voimankäytön, itsepuolustuksen ja lähitaistelun sekä pelastautumisen kouluttaja
Ilmavoimat

 

>> keskustelua artikkelista

 

Samanlaista luettavaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *