TimoS kirjoitti:Minun pointtini koko finn-karaten suhteen oli ja on, että kuulemani perusteella ne ihmiset, jotka siinä mukana olivat ja sitä konseptia olivat käsittääkseni luomassa eivät itse olleet sen järjestelmän tuotoksia vaan sen aikaisen perinteisen treenausmallin aikaansaannoksia. Jos siis halutaan kehua finn-karatea hyvänä systeeminä, joka tuotti esim. kovia kisaajia, niin (edelleen kuulemani perusteella, koska en itse seuraa kilpakaratea) minkä takia ne, jotka ovat oikeasti tuon järjestelmän "tuotteita" eivät erityisemmin kisoissa pärjänneet? Se, että tuollainenkin vaihe suomalaisessa karaten historiassa on ollut, on kiistaton fakta. Minä en vain ole kuulemani perusteella täysin vakuuttunut siitä oliko se hyvä idea.Lehe kirjoitti: Finnikarateakin solvataan kovin. Olen kuullut, että se oli aikoinaan oma ja ehkä hieman yksipuolisempi juttunsa. Se oli episodi kotimaisen karaten historiassa ja siihen liittyy myös sellaisa tekijänimijä, joille kasvotusten tekisi mieli nostaa hattua.
Kari Aittomäki kirjoitti: Finnkaratesta.
Termin voinee sitoa henkilöön nimeltä Kim Isaksson.
Sälli alotti karaten melkolailla silloin kun karate Suomeen rantautui. Oli toinen niistä nuoristalupaavista, jotka lähetettiin Sapporoon oppiin shorinjiryuta. Toinen oli Jouko Turunen, Ruskea Pommittaja.
Jokke keskitty palattuaan lähinnä skabaamaan (World Cup1 +80kg 1984) sekä portsaroimaan.
Kimi alotti karaten levittämisen ja hyppäs ympäri Suomee, mm. Kokkolassa 1978.
Isaksson oli tuolloin 2dan ja jumalauta Japanissa käyny!
Mähän olin ihan haltioissani ja kun mahdollisuus sparriin tuli, hyppäsin heti jotta minäminä-hep!
Karaten julkisuuskuva ei ollu ihana. Salit toki pullisteli mutta eka matseista iltalehti otsikoi "Pahempaa kuin Vietnam".
Karateliitto alko peseen imagoa ja laduksi valittiin luonnollisesti urheilu, kilpakarate.
Kim Isaksson ja Kai Vikberg oli se kaksikko joka alko tuoda systemaattista urheiluvalmennusta karatetreenin rinnalle, vetämään skabaajien treeneistä löysiä pois ja muutenkin järkiperäistämään harjoittelua.
Vuoden 1979 EM-skabat stadissa oli vedenjakaja, Suomi oli jo toki menestynyt (Pirttiojan nuorten EM-kullat ja Olli Tuovisen EMpronssi), mutta nyt tuli vahvaa näyttöä läpi koko linjan. Joukkue otti pronssia (kukistaen kivikovan Englannin), Turunen kaatoi Hollannin Mustan hyökkäysvaunun, Ludwig Gotzebyen. Liisteri otti pronssia.
Suomi lisäsi itsensä vakavastiotettavien maitten joukkoon.
Eli linja huomattiin hyväksi ja sitä jatkettiin.
Ei pidä kuitenkaan luulla että finnkarate olisi ollut silkkaa skabaa ja urheilua.
Opetuskoulutusta kehitettiin (Kimi kävi aina KVT-tutkintoon asti), vyökoemääreitä yhdenmukaistettiin, aluetoiminta käynnistettiin..
Sanalla sanoen karatea kehitettiin käytettävissä olevilla kaluilla..
Ja se tehtiin hyvin.
Menestystä alkoi tulla ja aktiivinen treenaaminen ja kouluttautuminen oli helppoa.
Tämä kaikki oli hyvinkin paljon Kim Isakssonin tekemän työn tulosta.
Hän oli myös menestynyt skabaaja, vuoden 1980 MM-kisojen 5-8.
Samoissa kisoissa muuten Billy Blanks otti raskaan pronssia ja avoimen hopeaa.
BillyB, se taebo-hemmo.
90-luvulle tultaessa oli skabakärpänen jo takana mutta toiminnan runko vakiintunut.
Traditiopuoli, joka ennen oli ollut lähinnä epäfyysisten näsäviisastelijoitten turvariepu (kun Simula Klemolaa turpaan löi), alkoi nousta jos ei etualalle niin ainakin näkyviin.
Shorinji haarautui muutamaankin polkuun (jonka takia mm mä nostin kytkintä) ja Isakssonin tyyliksi tuli Gijomonkai.
Eli hän opettaa kaiketi yhä Japanista oppimaansa perinteistä karatea. 8 dan, kun viimeksi kuulin.
Timo Nurmi, Jouko Turunen, Pentti Jokiaho, Tapio Susiluoto
Kim Isaksson, Kai Vikberg, Tapio Pirttioja
Noitten jätkien teho ja taito oli jotain järkyttävää. Kun tradition tekniikka, katujätkän häikäilemätömyys (Susiluoto on nyk tuomari) ja urheilijan fysiikka läntätään yhteen, tulokset on huikaisevia.
Tämän ilmiön Vänrikki Nappula siis huitaisee pöydältä roskana.
Kuten tavallista, loukkaus kertoo enemmän loukkaajasta kuin.
Se, että ollakseen karatea karatessa tulisi olla okinawan-tihrun leima..
Se on kuulkaa vaan pikkusieluisuutta ja rasismia.
Hyvin, hyvin samankaltasta kuin ne takavuosien traditioriukujen vikinät.
Jussi, sinä et ole ahdas päästäsi nuin muutoin?
Ei jymmärrä tää miksi nyt.
Huomaan muuten ohittaneeni suoran kysymyksen, sorgen. Palaan astialle.
Ja TimoSenko, olen lukenut suunnilleen kaiken saamani materiaalin Chokki Motobusta.
Mielestäni Jukka on miehen reinkarnaatio ja olenkin vaivihkaa ohjastellut häntä pitämään Matsuoivaikutteet tekemisissänsä.
Esalla on ollut asiasta asiaa.
Oman soolotreenini olen muovannut Apinan tekemisiä muistuttavaksi ja mukana on myös kata.
Tämä keskustelu on avannut muutamia pointerseja, kiitos niistä.
Se olisi mukava haenta jatkossakin.
anteeks pituus
Kahdessa seuraavassakin hieman viittauksia, joskin käsittelevät myös alkuperäisen ketjun aihetta:
Kari Aittomäki kirjoitti: Ei aivan noin. Kyse ei ole kovuuksista ja asenteista.
- Kimi kävi opiskelemassa lajia emämaassa, niillä kontakteilla joita oli onnistuttu haalimaan.
- Rakensi tyylisuunnalle merkittävän volyymin.
- Teki siinäohessa valtavan työn karaten julkisen kuvan ja karate-urheilun kentällä, vahvan kilpauran ohella.
- Opettaa oppimiaan yhä.
Tyyli on taatusti alkulähteestä ja ulkoisesti kovin lähellä okinawankantaansa.
Mikä siitä EI tee karatea? Opetusrakenne?
Ei mene läpi.
Mitä Chokkiin tulee, tiedossa on nuokin asiat.
Olen veivannut sanchinia vuodesta 1974, mutta myös monia muita.
Aikanaan Erik Raittinen vieraili säännöllisesti Kokkolassa.
Hän äimisti tätä suunnatonta eroa joka oli minun tekemisissäni verrattuna muitten poikain kihoniin. Kaskun en hötkinyt ja täristellyt vaan vetelin.. niinku nyt gojua vedellään.
- Mä treenaan kataa.
Raittinenhan olise finnkaraten kata-veikko ja huomattava vaikuttaja.
Eli kyllä se metodin katasydän on tässäkin päässä ihan tajunnassa. Tietysti itseoppineen ahaa-elämykset tulee toista kautta.
Mestarien teksteistä ja koeponnisteista.
Muuten, Jukka ja Riku on tosiaan Matsumura-ketjua, Esa enimmin myös.
Goju/kiukkari eli Higaonna-ketju tulee minun kauttani. Eli ei niin näy.
jep
Kari Aittomäki kirjoitti: No ei.
Sitä perinteistä tietoa ei ollut juuri saatavilla ja sitte ku sitä saatiin, se ei kelvannut.
Tiedät varmaan Matsuoin tarinan ikävän alun. Tyylinä sitä ennen oli eräänlainen freestyle, joka ei koskaan oikeen hävinnyt.
Wadokanin kohdalla tilanne oli toinen koska Suzuki -> Ogata.
Se ei estänyt Wadokania ja sittemmin muita hyppäämästä finnkarate-kelkkaan. Ogatahan perusti sittemmin Ryubukanin ja jäi edustamaan tyylin traditiopuolta.
Jokke ja Kimi toki vetivät oppimiaan, mutta muistan varsin hyvin sen treenin olleen varsin vapaata ja sanotaanko nyt tilannetajuista.
Perinteiset shorinji- sekä wadoryu elivät kyllä koko ajan opetuksessa, mutta se varsinainen painopiste oli siinä funktionaalisuudessa.
Traditioveikkoja toki oli, paljon, mutta Simulaa lukuunottamatta he eivät olleet fyysistä eliittiä.
Eli painoarvonsa ei ollut lähellekään samaa.
Traditioitten aito nousu otti aikaa.
Vielä 1985 mua pidettiin kummana kun olin innostuneempi katasta ja kulmista ja kälmistä kuin matsaamisesta.
Lisäksi mun rapparinmaine nyrpistytti nokkia.
Nykyäänhän tsisaa-osasto näyttäytyy pellehermanneina.
Tässä tuleekin sitten tavaraa roppakaupalla:
iiällä kirjoitti:Joo, kannatetaan kun historia kiinnostaa minuakin aina.Kari Aittomäki kirjoitti: Niin..
Mitesmuuten...
Oisko ideaa mun kirjottaa oikeen perinpohjanen artikkeli Finnkaratesta?
Haastella noitten vanhojen mukavien kanssa ja oikeesti valottaa niitten saavutusten merkittävyys.
Kaskun Suomalaisten ottelutyyli kun oli aivan himppasen turhan "kova", sellanen ei niin italialaisen ilmava.
Ajatuksena tietenkin Gameplan Machida, herätellä sensuunnan osastoa uuteen tulemiseen, feenixlinnun lailla lätsläts.
Ottaskohan Teh Tilles jutun vastaan...
Minulla olis muutamia aikalaiskommentteja tuohon pitkään kirjoitukseesi lisäykseksi ja kenties myös täsmennykseksi.
1. Kim Isakssonin lisäksi lisäisin vaikuttajalistaan ainakin Kai Vikbergin ja Martti Saresojan valmennuspuolelta ja karateliiton hallinnosta vaikkapa Timo Wiialan. Kyllähän Kari Kuulakin oli kisamiehiä mutta Timo Wiiala oli urheilujärjestömies jolle itse lajin oikea sisältö ei niin paljon tainnut merkitä, ainakaan puheistä päätellen.
2. Nuo 70-luvun kovat jätkät; --- koko porukka oli sitä vanhaa sakkia joka oli jyystänyt junzukikävelyä salia päästä päähän ennen treenien loppupuolen kovaa matsaamista. Pirttioja esimerkiksi kertoi jossain haastattelussa että ensimmäisen vuosikymmenen (70-luku) treenit oli sellaisia että toistoja saattoi olla älyttömiä määriä eli treeneissä joku tuhat potkua, mutta että sellaisen läpikäytyään oli helppo mennä tavallisiin treeneihin tai kisoihin; hänen mukaansa myöhempi valmennustapa eli urheilullisuus ja valmentajakoulutus ovat vieneet uusilta ottelijoilta särmän. Pirttioja muuten näytti muiden konkareiden kanssa miten vanhan liiton miehiltä pesee kun he keräsivät viiden/kymmenen vuoden ottelutauon jälkeen joukkueen sm-kisoihin ja lakaisivat lattiaa uudemman urheiluvalmennustietouden tuotteilla ja veivät joukkuemestaruuden eli Pirttioja, Waenerberg, Kaunismäki, Manninen ym. Kyse heidän kohdallaan ei ollut alunperinkään finnkaratesta vaan hyvän pohjan perinteisellä treeneillä tehneiden kovien sällien treenaamiseen lisätyistä oheisharjoitteista eli puntti, lenkki, kimmoisuus.
3. Sanoit että Finnkarate ei ollut pelkkää kisaamista.- No ei. Sen ideologiassa toisena haarana piti olla ”kuntokarate” eli ne jotka eivät kilpailleet olivat ”kuntokaratekoita”. Timo Wiiala karateliiton puheenjohtajana kiteytti asian hyvin: "Tyylisuunnat ovat aiheuttaneet karatelle paljon vahinko---- suomalaiselle terveelle järjelle ja urheiluelämälle ominainen oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus on tällöin voitu kätevästi sivuuttaa, mutta sitä vastaan on sitten perustettu vahva karateliitto jossa edunvalvonta on voitu saada omiin demokraattisesti hallittuihin raameihin". Wiialan käsitys karaten eri tyylisuuntien eroista on seuraava: ”Tietääkseni perustekniikat ovat jotakuinkin samat kaikissa tyylisuunnissa olemattomia sormen-, käden- tai jalanasentoja lukuun ottamatta.” Että silleen.
4. MItä Finnkarateajattelusta sitten seurasi? ----- Me vanhemmat kai ainakin tiedämme mihin se sitten johti, ja sen sanoivat ääneen myös Finnkaratedon pääarkkitehditkin. Martti Saresoja ja Kai Vikberg totesivat jo 1987 suomalaisen urheiluvalmennuksen johtaneen mm. tekniseen yksipuolisuuteen, riittämättömään peruskuntoon, liikunnalliseen taitamattomuuteen, ja tämä tapahtui koska Suomessa harjoiteltiin täysin väärin; pahimpien kilpailijamaiden kilpakaratekat kun harjoittelivat oikeasti karatea johon kuuluu kihon, kombinaatiot, kumite ja kata ja he myös osasivat niitä. Kim Isaksson myönsi haastattelussa 1988 että suomalainen valmennus on hukkunut kun suomalaisilla kilpailijoilla ei kunto kestä kuten keskieurooppalaisilla kestotähdillä. Isaksson oli myös sitä mieltä että esimerkiksi perinteisellä pitkällä kaavalla treenaavilla japanilaiskaratekoilla tekniikat ovat paremmin automatisoituneet kuin lyhyesti ja intensiivisesti treenaavien länsimaalaisten tekniikat. Esimerkkinä voisin mainita että jossain valmennuskoulutuksessa esitettiin prosenttijakauma pistetekniikoista ja todettiin että näitä kolmea tärkeintä kannattaa treenata ja jättää muut turhana ajanhukkana pois. Samoin tuolloin annettiin ohjausta tekniikoiden suoritustapaan niin että esimerkiksi gyakuzuki kannattaa lyödä alakautta kaarevasti kiertävänä jolloin se helpommin ohittaa torjunnan; tehollahan ei ollut merkitystä vaan pistekosketuksella. Samoin urakenuchia oli turha tehdä kiertävänä tekniikkana kun se on tällöin helpompi torjua kuin suoraan pään viereen lyöntimäisesti viety käsi, joka vain palautetaan terävästi; tuomari kun ei huomaa kuin hyvä palautuksen. (taisit Kari muuten olla samalla leirillä Rollossa jossa maailmanmestari esitteli tekniikoiden näppärää uutta suoritustapaa…)
4. Yhteenvetona voisi todeta, että Finnkarate oli ajatus tehdä uusi tyylisuunta jossa tekniikoiden valikoima ja suoritustapa olisivat olleet kilpailusääntöjen ja kilpailutaktisten seikkojen pohjalta tehdyn kilpailuanalyysin perusteella valittuja ja tekniikoiden harjoittelu olisi ollut lajianalyysin perusteella tehdyn arvion vaatimaa urheilullista liikuntaa ja valmennusta. ”Kuntokaratekoille” olisi annettu siinä sivussa lupa puuhastella jotain harmitonta, jossa tulee hiki ja joka ”kehittää henkisesti” eli mokusot ja kumarrukset kunnon jumpan ohella.
Se okinawalainen koulu on Isshin ryu, eli hieman erilailla kirjoitettuna länsimaalaisittain. En sitten tiedä mitä merkkejä Donovan koulustaan käyttää vai käyttääkö mitään.
