Viimeisin katsomasi elokuva

[Jussi Häkkinen]

Korjaus kollektiivin nimeen: The Kabin Studio. Elokuvassakin esiintyneen, loistavasti 90-luvun flowsta ammentavan Kabin Crew - Sound of the Northside -kappaleen löytää myös verkkoalustoilta.

[Jussi Häkkinen]

Nähtävästi tänä vuonna on tullut myös Sydney Sweeneyn tähdittämä Christy. Kyseessä on eri elokuva.

[Taijin harjoittaja]

Rose on lämminhenkinen elokuva, joka kertoo kahden siskoksen lomamatkasta Pariisiin. Inger on keski-ikäinen nainen, joka seurusteli nuorena ranskalaisen miehen kanssa. Mies kehui häntä kauniilla sanoilla ja lopulta kertoi, että hän itse oli naimissa ja hänellä oli pieni lapsi eikä hän voinut jättää perhettään. Inger palasi Tanskaan ja hänelle kehittyi skitsofrenia, jolle on tyypillistä aistiharhat, hajanainen puhe ja sosiaalinen vetäytyminen.

Elokuvassa Ingerin nuorempi sisko Ellen miehineen ottaa hänet mukaan bussilla tehtävälle lomamatkalle Pariisiin. Aluksi kaikki muut bussissa olevat suhtautuvat Ingeriin hyvin vieroksuen ja tuomiten mutta ajan mittaan Inger ystävystyy seurueseen kuuluvan pikkupojan kanssa. Ranskassa käy selväksi, että Inger on ainoa, joka puhuu sujuvasti ranskaa ja joka pystyy hoitamaan ongelmatilanteet. Ajan mittaan myös Ingerin musikaalisuus (laulu- ja pianonsoiton taito) tulee esiin. Inger etsii Pariisissa miehen, joka jätti hänet ja kysyy syytä heidän muinoiselle seurustelulleen ja miksi mies jätti hänet. Mies selittää, että hän halusi Ingeriä eikä voinut asialle mitään. Inger sanoo hyvästit miehelle (tavallaan jättää itse hänet) ja palaa sisarensa ja hänen miehensä, pikkupojan ja heidän oppaanaan toimivan algerialaisen miehen pariin.

Elokuvan lopussa Inger on takaisin Tanskassa, kieltäytyy määräilevän äitinsä tuputtamista lääkkeistä ja elokuva antaa ymmärtää, että hänen toipumisensa on käynnistynyt.

Kaunis, lämmin elokuva tavallisista ihmisistä, elämän monipuolisuudesta ja ymmärtämisen tärkeydestä.

[Mika]

Viimeisimmät suositukset ovat mielenkiintoisia

Koska en seuraa elokuvateattereiden tarjontaa, voisitteko aina kertoa, missä elokuvan näitte? Siis niin että näittekö sen jossakin leffateatterissa vai esimerkiksi jonkin suoratoistokanavan kautta

[AlexMachine]

Alita battle angel. YA eli young adultl scifiä ja tomintaa mutta ihan viihdyttävää ja vauhdikasta ja romattinen osuus oli onneksi jätetty aika minimiin ja toiminnalla ja dystopia oli pääosissa. Varsin viihdyttävä pätkä katsoa junassa ajanvietteenä.
Katsoin jos olisi löytynyt hyvä traileri ja olihan niitä, mutta spoilasivat aika paljon joten en postaa.

[Jussi Häkkinen]

Mika, hyvä huomio!

Sekä Sentimental Value että Christy on nähty elokuvateatterissa. Noista ainakin SV on laajemmassa levityksessä, Christy (Irlanti) mahdollisesti jää pienempiin teattereihin.

Sentimental Value jatkaa edelleen minulle vuoden parhaana elokuvana, kannattaa katsoa jos kohdalle tulee.

[Mika]

Noin kuukausi sitten kävimme kaveriporukalla Hesulissa elokuvateatteri Gildassa katsomassa legendaarisen Spinal Tapin jatko-osan. Tämä on niitä elokuvia, joita näkee vain harvassa elokuvateatterissa. Tietääkseni tätä ei vielä näe ilmaiseksi (liitän linkin viestin loppuun).

Alkuperäisen tasolle tämä jatko-osa ei yltänyt, joten en välttämättä suosittelisi maksamaan tästä, mutta samassa tämä on fanileffa, minkä vuoksi en osaa oikein arvostella sitä. Ja maksoinhan minäkin tästä Tosin tässä käännyimme nopeasti kannoillamme, sillä alunperin meidän piti mennä yhdelle keikalle, joka peruttiin, ja koska bussilipuista tai majoituksesta ei saanut rahoja takaisin, päätimme sitten käydä katsomassa tämän leffan, kun se sattumoisin samana päivänä esitettiin.




https://www.justwatch.com/us/movie/spinal-tap-ii

[AlexMachine]

Miami blues, joka perustuu loistavaan pulp-kirjaan ja kirjoittaja on Charles Willeford. Tälläinen neo noir leffa jossa komediaa mukana, onnistuu harvoin mutta tämä oli varsin viihdyttävä ja hauskakin ajoittain. Hyviä roolisuorituksia.
Kelmi (Alec Baldwin)vapautuu vankilasta ja aloittaa rötöstelyn Miamissa ja vanha parkkiintunut etsivä (Fred Ward) ottaa tehtäväkseen napata kiinni hänet.
3,5\5 ja kirjat kannattaa lukea. Taisi olla 4 sarjassa.

[Jussi Häkkinen]

Un Simple Accident / It Was Just an Accident (Iran/Ranska, 2025)

Tulossa elokuvateattereihin.

Iranilaisen, poliittisesti kantaa ottavien ja yhteiskunnallisia epäkohtia luotaavien elokuviensa vuoksi ulkomaille paenneen Jafar Panahi:n Un Simple Accident on tänä vuonna Ranskan ehdokas ulkomaisen Oscarin saajaksi puhtaasti poliittisista syistä. Panahi kertoo elokuvassaan yhtä aikaa paljon ja vähän. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertaiselta vaikuttava kostotarina hirmuhallinnon agenttia vastaan, mutta käytännössä tarina ei kuitenkaan kulje tyystin odotettuja - eikä etenkään Hollywood-tyyppisiä - latuja.

Elokuvassa mainittava Samuel Beckettin Waiting for Godot -näytelmä on mukana todennäköisesti muunakin kuin irtokommenttina, rinnakkaisen tematiikkansa ja loputtomasti kiinnostavan tapahtumien vähäisyyden paradoksin vuoksi. Rinnasteita riittää, henkilöiden epävarmuuden, peilihahmojen ja absurdiudenkin osalta.

Väkivalta on yllättävää, tylyä, arkisen julmaa ja suoraa. Sitä käytetään taiten, ei mässäillen. Kertomukset traumasta risteävät toistensa kanssa, vahvistavat toisiaan ja nostavat hahmojen tunnetasoja yhteissoinnissaan. Kuvakerronta koostuu pitkistä otoksista ja oivaltavista kuvakulmista sekä -tyypeistä, jotka kuitenkin sopivat yhteen niin hyvin, ettei kaikelle luovuudelle osaa edes antaa arvoa. Ääni muodostaa valtavan osan elokuvasta eikä kokonaisuutta ole pilattu musiikilla.

Näyttelijätyö on osin laadultaan epätasaista, mutta silti tasoltaan riittävää kantaakseen tarinan. Kuvauspaikkojen ja ohjaajan aseman myötä jatkuvasti läsnä oleva ahdistus, pelko ja traumat saavat voimistusta, mutta tarina ei kuitenkaan vaadi tämän tuntemista. Vastapainona ahdistukseen toimii paikoin hirtehinen, paikoin musta ja arkinen huumori sekä niin absurdit tilanteet, että ne tuntuvat olevan tosielämästä. Komediasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Myönnän suoraan, etten ollut kovin suurin odotuksin menossa katsomaan iranilaista elokuvaa ja että odotukseni olivat hitusen julkaisupoliittisen aspektin alentamia - onneksi turhaan. Un Simple Accident on kokonaisuudessaan hieno elokuva, joka jää mieleen mutta johon ei todennäköisesti halua palata koskaan uudelleen. On myös sääli, että esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva jäänee hyvin pienen joukon näkemäksi, vaikka etenkin poliittisille päättäjille ja kirkonisille se olisi oikein hyvää ja sivistävää katsottavaa - toki näin myös muualla maailmassa.

Vilkaiskaapa toki, jos kohdalle osuu. Ei uponne "kepeää aivonnollausta" -hetkiin - nyt sellainen kelpaisi kieltämättä itsellenikin. Tulisipa Hajime no Ippo:sta seuraava kausi Netflixiin pian...

[Mika]

After The Hunt (2025)

Elokuvan sävellykset sopivat kuin nyrkki silmään kaikissa kohtauksissa. Yksi kynäilijöistä on Trent Reznor, joten eipä ihme. Noin muuten leffa on aika tyhjä. Tietyissä kohtauksissa ja juurikin taustamusiikin sävyttämänä voi kokea tuntemuksia, mutta siihen leffan anti oikeastaan jääkin. Noissa kohtauksissa kurotetaan kohti aivan loistavaa Ripley-sarjaa viime vuodelta, mutta ne hetket jäävät hyvin ohikiitäviksi. Osa dialogeista on paikoin kiinnostavia.

Katselin Amazon Prime Videolta.

[Sotapurren_soutaja]

Taannoin, vuosi pari sitten katsoin alkuperäisen Nosferatun (A Symphony of Horror, 1922).

Se lienee vanhin elokuva jonka olen nähnyt.

Nyt virittäydyin Eggersin uusioinnin tunnelmaan katsomalla pohjalle välimallin Herzog-Kinski - iteraation (En tosin tiedä koska tulen katsomaan Eggersin elokuvan Nosferatu (2024), mutta katson kyllä ellei sitten pakottava este kuten kuolema tai vast) Nosferatu the Vampyre, 1979.

Vaikea näin modernia yleisöä edustavana käsittää, mitä Herzog on kelaillut tiettyjä ohjauksellisia ja tulkinnallisia ratkaisuja tehdessään, koska elokuva on osin erittäin tasokas - ja joissain kohdissa taas suorastaan joko koominen tai surkuhupaisa. On todella surullista katseltavaa, kuinka ohjaajan mielestä on järkevää filmata Draculaa hiippailevamassa kirkkomaalla ja kantamassa itse arkkunsa kirkkoon (enkä kyllä käsitä kuinka se voi sinne kirkkoon edes mennä). Laatikko on niin kookas, että se hädin tuskin onnistuu Kinskiltä, mikä tekee ajosta jopa kornin - arkunraahaajan pitäisi olla ylimaalliset attribuutit omaava hirviö. Muutenkin tästä tulee hyvin teatterimainen olo, jossa katsojan tulee kiinnittää huomiota vain siihen kuka kulloisessakin ajossa puhuu tai tekee jotain, muut ovat pelkkiä kulisseja. Varmasti ajankohdalle ja/tai tuotannon alkuperäiselle kulttuuripiirille helmasynti.

Elokuvassa on omat puolensa, ei se umpisurkea ole, ja hienoinen taide-elokuvamaisuus kuuluu nostaa reunalle myös. Vaikken ole vielä nähnyt Eggersin versiota, olen ohjaajan aiempien näyttöjen perusteella (hän on ohjannut ainoastaan pelkkiä mestariteoksia) vakuuttunut elokuvan laadusta. Näin voisikin ajatella, että kolme Nosferatua jäljittelevät juuri oikeassa järjestyksessä Tuntemattoman sotilaan eri versiointeja. Ensimmäinen on hyvä, mutta pitää asettaa oikeaan kontekstiinsa. Toinen on naturalistinen (luen sen yhdeksi taide-elokuvan tyylisuunnista) näkemys materiaalista - ja nyt se kolmas on sitten lopulta yhtäältä vakavasti otettava mutta toisaalta myös riittävän viihteellinen tulkinta modernille yleisölle.

Vilkaisin Wikipediastakin mitä Herzogin tuotteesta on sanottu, ja siellä nostetaan esiin kauneus; ohjaajalla on visuaalista silmää. Tähän on helppo yhtyä. Ikävä kyllä tällainen visuaalisesti vaikuttava kuvasto ei vielä tee oivallista kauhuelokuvaa, tai varsinaisesti muutakaan oivallista elokuvaa (viittaan mm. myös Kurosawan Raniin). Mutta kai tämäkin pitää asettaa kontekstiinsa samalla tavalla kuin se alkuperäinen elävä kuva vuodelta 1922. Mielestäni linnan pihalla viulua soittava (mustalais?)poika oli kiinnostava idea. Niin ikään Kinski näyttelee hienosti. Musiikki taas... tavoittelee hissimusiikin kepeyttä jopa hautausmaakohtauksissa. Hieroin ohimoitani.

Tekeeköhän joku ohjaajastara taas 50 vuoden päästä entistä immersiivisemmän added-reality-kokemuksen, jota vesi kielellä odottaessaan joku nuori ja kirkasotsainen Kirkkoveneen kiillottaja pääsee moittimaan sitä edellistä Eggersin versiota elokuvasta?

https://en.wikipedia.org/wiki/Nosferatu_the_Vampyre


(Kaikki tietää että Kinski jos kuka oli A3-luokan sekopää, mutta onhan tuo esikatselukuvan kohtaus silti useammanlaisia ajatuksia herättävä )

[Mika]

Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery on murhamysteerisarjan kolmas elokuva ja mielestäni yhtä viihdyttävä kuin aiemmat kaksi. Näyttelijäkaarti on tasokasta, ja vaihtelut juonessa tuttua murhamysteereistä. Suosittelen!

[tapsaattori]

Katsoin äsken Myrskyluodon Maijan. Upea elokuva. Jotenkin kerronta on kirjamainen: viipyilee, juoni ei ole mikään suoraviivainen putki vaan kertoo eletystä elämästä, asioista joita tulee vastaan. Enemmänkin kauniisti tehty kerronta elämästä, tavasta elää ja rakastaa, taisteluista vastoinkäymisissä, luonto ja tuon aikainen elämä upeasti tuotuna esille. Vähän puhetta, hiljaisuutta, ympäristö ja ihmisten olemus kertoivat tarinaa. Tämä on myös kauhean hieno osoitus miten vahva nainen kuvataa n elokuvassa; herkkänä, asiaa alleviivaamatta ja todentuntuisesti. Enkä minä yleensä edes katso tällaisia elokuvia.
5/5

[Mika]

War of The Worlds (2025)
Tämä olikin virkistävän uusi ote vanhaan klassikkoon. Keskipisteessä on bittimaailma ja hakkerointi. Päinvastoin kuin nettiyleisön enemmistö, minä tykkäsin tästä

One Battle After Another (2025)

Tämä on isolla budjetilla tehty vaihtoehtoelokuva, ja tulos on kova. Leffassa on monta eri kerrosta ja kannanottoa. Satiiri tulee ehkä parhaiten esiin muutamien hahmojen sukunimistä ja varsinkin yhtä sellaista kantavan Sean Pennin rautaisesta roolisuorituksesta. Kuvaustekniikat, musiikki, kaikki on tässä ihan A-ryhmää. Vaikka leffa kestää yli 2½ tuntia, se aika vierähti kuin siivillä. Vahva suositus.

MUOKKAUS: War of The Worldsin katsoin Amazon Prime Video kautta ja One Battle After Anotherin HBO:n kautta.

[Jorge]

Tuli katsottua toissapäivänä viimeinkin Gladiator II.
Hiukan kaksijakoiset ajatukset - filmi oli ihan viihdyttävä rymistelyä ja sen katseli hyvillä fiiliksillä alusta loppuun. Kuitenkin, todellakin oli jatko-osa eli jokseenkin ennalta-arvattavaa toistoa alkuperäisestä ja ei (odotetustikaan) ollut lähelläkään ykkösosaa; varsinkaan draamankaaren suhteen.