Itämaiset kamppailulajit elokuvissa

Erilaisia kamppailulajeja on nähty elokuvissa runsain mitoin erityisesti 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Yksi varhaisimmista kamppailu-urheilua laajamittaisesti hyödyntäneistä elokuvista oli vuoden 1955 Hollywood-tuotanto Bad Day at Black Rock, jossa Spencer Tracyn esittämä päähenkilö Macreedy pistää pahiksia halki, poikki ja pinoon. Mistään nykymittapuulla kovin toiminnantäyteisestä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse, ja päähenkilön itsepuolustustaidot ovat vain sivuosassa. Lähinnä Bad Day at Black Rockin meriittinä on itämaisten kamppailulajien esittely länsimaiselle yleisölle ensi kertaa Hollywood-mittaluokan elokuvatuotannossa.

Sittemmin lukuisat elokuvat ovat nostaneet kamppailulajit yhä tärkeämpään osaan, ehkäpä yhtenä ikonisimmista tuotoksista ja suurimmista kaupallisista menestyksistä Karate Kid -elokuvasarja, johon perehdymme kohta hieman lähemmin. Luonnollisesti myös lukuisat indie-elokuvien tekijät ovat tehneet aihepiiristä leffoja pienellä rahalla – jos tahdot itse lähteä toteuttamaan seuraavaa kulttikarateleffaa, lainoja voi kilpailuttaa esimerkiksi kamera- ja lavastehankintoja varten osoitteesta https://www.zmarta.fi.

Karate Kid nosti lajin suosion huipulle

Tuskin yhdelläkään elokuvalla on ollut kamppailulajien suosion kannalta yhtä suurta merkitystä kuin Karate Kidillä. Harva lajien harrastaja pitää Karate Kidiä tai sen jatko-osia huippuvakavina kuvauksina harrastuksestaan, mutta suhteellisen vaatimattomalla kahdeksan miljoonan dollarin budjetilla tehty kasarileffa inspiroi lukuisia nuoria ympäri maailmaa kokeilemaan karateharrastusta ja teki lajin tunnettuvuudelle suuren palveluksen.

Elokuvan herra Miyagi on tietenkin nykynäkökulmasta melko klisheinen hahmo, jonka tapa yhdistää mystistä ”itämaista viisautta” johonkin niin arkiseen kuin autonvahaukseen tuntuu kyyniseen nykyelokuvaan tottuneen silmissä varsin kornilta. Joka tapauksessa Miyagin hahmo on yksi kamppailulajien tunnetuimmista nimistä niitä harrastamattomien parissa yhä yli 30 vuotta myöhemminkin. Ja jokainen 80-luvun lopulla kasvanut lapsi muistaa varmasti enemmän tai vähemmän onnistuneet kurkipotkun jäljittely-yritykset…

Karate Kid aloitti valtavan karateinnostuksen ympäri maailmaa, sitä ei voida kiistää. Innostusta ylläpitivät melko suositut kolme jatko-osaa. Samalla Karate Kid -elokuvat toimivat paitsi kamppailulajien sanansaattajina, ne antoivat myös Yhdysvaltain suurelle aasialaisvähemmistölle väylän tulla nähdyksi ja kuulluksi. Moni Karate Kid -elokuvien menestyksen aikaan kasvanut aasialaistaustainen lapsi ja nuori onkin puhunut niiden puolesta lämpimästi.

Itämaisen elokuvan voittokulku

On helppo todeta, että Karate Kid -leffat olivat länsimaista tulkintaa itämaisesta lajista. Joku voisi jopa puhua kulttuurisesta omimisesta – mutta se olisi ehkä tarpeettoman herkkää ylitulkintaa. Osaltaan juuri edellä mainittu aasialaisvähemmistöjen omanarvontuntoisuuden korottaminen, jossa Karate Kid -elokuvat onnistuivat varsin hyvin, sotii tätä ajatusta vastaan, oli se sitten niiden tekijöiden ajatuksena tai ei. Kovin ”aitoa ja alkuperäistä” ääntä nämä elokuvat eivät kuitenkaan antaneet itämaisperäisille kamppailulajeille, se voitaneen todeta.

Itämaisten kamppailulajien perinteestä ammentavat elokuvat, joita länsimaissa esitettiin, olivat pitkälti länsimaista tuotantoa aina 2000-luvulle asti, poikkeuksena ehkäpä jokin Kurosawan Seitsemän samuraita. Käännekohtana voidaan pitää vuonna 2000 julkaistua Ang Leen ohjaustyötä Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme.

Kyseinen kiinalais-taiwanilaisena yhteistyönä syntynyt tuotanto oli menestys sekä kriitikoiden että suuren yleisön silmissä, mistä ovat osoituksena muun muassa neljä Oscar-palkintoa ja niin ikään neljä BAFTA-palkintoa. Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme löytyy edelleen tavallisesti hyvin korkealta erilaisista ”kaikkien aikojen parhaat elokuvat” -tyylisistä listauksista.

Varsin laajaan suosioon länsimaissa ovat yltäneet myös Wilson Yipin ohjaamat ja Donnie Yenin vihdoin suurtähdeksi myös meidän kulttuuripiirissämme nostaneet Ip Man -elokuvat. Elokuvatrilogia perustuu löyhästi Bruce Leenkin opettajana toimineen Ip Manin elämään.

Niin korealainen, japanilainen kuin kiinalainen taistelulajikulttuuri on päässyt yhä vahvemmin esille länsimaisille elokuvamarkkinoille omaehtoisesti. Varsinkaan eurooppalaisille yleisölle tekstitettyjen elokuvien katsominen ei ole mitenkään erikoista. Elokuvien streamauspalvelujen ansiosta myös hieman marginaalisempien elokuvien levitys on jouhevampaa, ja esimerkiksi juuri Ip Man -elokuvat ovat keränneet laajan fanijoukon Netflix-palvelun kautta.

Toki myös 2000-luvulla ja sen kynnyksellä on tehty edelleen huimasti länsimaisia elokuvia, joissa kamppailulajit ovat isossa roolissa. Vuonna 1999 julkaistu hittileffa The Matrix esitelee tulevaisuusvisiossaan niin jujutsua, tae kwon dota kuin kung futakin, monien muiden lajien ohella. Vastaavanlaisia isoja hittejä ovat olleet myös Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Yhteistä näille elokuville on niiden toimintaohjaaja: legendaarinen hongkongilainen Woo-ping Yuen.

Kaiken kaikkiaan kamppailulajit ovat saaneet elokuvissa koko kyseisen taiteenlajin historian edetessä yhä tärkeämmän roolin. Voidaan sanoa, että meille tuttuja lajeja esitellään yhä vakavammin: niiden varaan voi rakentaa todellisia menestyselokuvia, jotka ovat niin kriitikoiden kuin yleisön mieleen.

Vastaa