Napoleon (2023)
Ridley Scottin Napoleon kertoo kronologisesti otteita Napoleon Bonaparten elämästä miltei kolmen vuosikymmenen ajanjaksolta Ranskan vallankumouksesta Napoleonin kuolemaan maanpaossa. Pääroolissa nähdään Scottin Gladiaattorin antagonisti, keisari Commoduksen roolista tuttu Joaquin Phoenix. Olisi liioiteltua väittää, etten viihtynyt teatterissa, mutta näyttelijävalinta, valittu näkökulma Napoleonin elämään sekä taistelukohtaukset jättivät kylmäksi.
Napoleon-elokuvassa keskiössä on Napoleonin suhde ensimmäiseen vaimoonsa Josephineen. Ongelmana on, että saadakseen katsojan välittämään näiden hahmojen suhteesta, tarvitsevat he aikaa valkokankaalla, jolloin aukoiksi tarinaan jää massiivinen määrä merkityksellisiä historiallisia tapahtumia. Tyypillisellä katsojalla lienee vaikeuksia ymmärtää, että miksi elokuvassa ylipäänsä soditaan. Historiallisten tapahtumien vääristelyyn en tässä viitsi edes puuttua. Elokuvan kesto ei vain riitä, kun romanssin ohella halutaan kertoa Napoleonin lähes koko elämäntarina. Paremmin olisi ehkä toiminut fokalisaatio Josephinen kautta taikka keskittyminen suppeampaan historialliseen ajanjaksoon.
Phoenix Napoleonina on välillä komediaa. Kun Phoenixin Napoleon kesken vallankaappauksen ajetaan viidensadan neuvostossa Saint-Cloudista ulos, kompuroi hän huohottaen kauhistunut ilme kasvoillaan. Kohtaus on kuin parodiaelokuvasta. Minua ei liikuta aikoja sitten kuolleen diktaattorin henkilökuvan lokaaminen. Liioin en erityisen mielelläni katsele elokuvissa Scottin Kingdom of heavenin Balianin tai Gladiaattorin Maximuksen yksiulotteisia hyviksiä, jotka näyttävät joka tilanteessa cooleilta. Ihmiset eivät ole sellaisia. Napoleonissa Scott ja Phoenix kuitenkin epäonnistuvat välittämään sen, miksi ihmiset ylipäänsä seurasivat Napoleonia. Phoenix ei onnistu ilmentämään Napoleonin karismaa. Hän on myös ikänsä puolesta väärä näyttelijävalinta. Jos elokuvassa seurataan henkilön elämää 24-vuotiaasta 51-vuotiaaksi, kannattaisi valita rooliin valita joku iältään kirjon keskellä oleva näyttelijä. Myöskään Napoleonin sotilaallista neroutta ei riittävästi tuoda ilmi.
Suurtaisteluiden takiahan Scottin historiaelokuvia mennään katsomaan. Trailerissa nähty upea kuvaus, jossa kamera ja laukkaava ratsuväki kiertävät jalkaväen neliötä Waterloon kentällä, sai minut päättämään, että tämä elokuva on nähtävä valkokankaalta. Samanlaisia vaikuttavia kuvia löytyy elokuvassa sieltä ja täältä. Taistelukohtauksilta odotin Napoleonin aikalaisia perustaistelumenetelmiä tai edes oikeanlaisia joukkojen ryhmityksiä. Odotus oli turha. Waterloossa päästään lähimmäksi tätä, mutta muuten kohtaukset voisivat lukuun ottamatta asepukuja sijoittua ihan mihin tahansa fantasiamaailmaan. Kuinkahan paljon tuonkin taistelun upeat kuvat ovat velkaa 70-luvun Waterloo-elokuvalle. Historiallinen puvustus ja lavastus ovat pääosin silmänkarkkia. Niin myös moni kuvauspaikka.
Pelkoni Napoleonin kaltaisten historiallisten draamaelokuvien epäonnistumisessa on se, ettei Scottin kaltaisten veteraaniohjaajien jälkeen kukaan enää niitä tee. Scottin The Last Duel (2021), joka saa vaikutteita Kurosawan Rashomonista, oli erinomainen elokuva, mutta floppasi pahasti. Mikä tuotantoyhtiö muka antaa tulevaisuudessa tehdä ison rahan historiallista draamaelokuvaa – varsinkaan mihinkään alkuperäiseen käsikirjoitukseen perustuvaa! Yhdysvaltalaisen elokuvan tulevaisuus on pelkkää Marvelia, Tähtiensotaa ja jo tunnettujen brändien soft rebooteja.
Jill, kun ei ole hyvä ihminen hänkään.
