Nojuu, minä vierastan karkeajaottelua taiteeseen ja viihteeseen.
Koska kylläpä se niin on että kaikki taide on myös viihdettä ja kaikki viihde sisältää taide-elementtejä.
Ja sehän on vaan kokijasta kiinni millä asenteella itteensä hyväilee.
Muistan vaikka tuon Rollerball´n teatterikokemuksena.
Takanani metelöivät nuoremmat treenikaverini puhjeten karjuvaan nauruun aina kun jotakuta potkastiin vauhdilla naamaan tai jotain muuta ultraväkivaltaa, toisessa nurkassa supattelivat niinikään treenikaverini vasemmistonuoret omia näkemyksiään.
Luulisin että noilla ystävilläni olivat varsin erilaiset kiikarit nokillaan?
Ja kyllähän Seitsemän samuraita toimii loistavasti seikkailullisena toimintapäästelynä, vaikka viliseekin sekä historiallisia murroksia että yhteiskunnallisia kipupisteitä.
Ja kun vielä jokaisen framen vois printata ja ripustaa julisteeksi seinälle.
Dats entertaiment.
Nojuu, minäsitä kattelin tossa kaksi jatko-osahelmeä, Indy Joneksen Viimeinen ristiretki (emävalhe) sekä Tappavaase 4.
Indyn ja faijansa keekoilut ovat fantastisen lämminhenkistä ja hienosti ajoitettua seikkailusatua, mainiot detaljit vaan vilisee kun sankarit säntäilee ja tai suvantokohdissa sanailee.
Mehukkaita sivutyyppejä ja sopivasti taikaa mausteena.
Leffan sydän on kyllä Sean Connery joka silminnähden irrottelee naatiskellen siitä että saa esittää vanhenevaa pukkia.
Conneryn ja Harrisonfordin kohtaukset ovat uskottavia (vaikka ikäeroa onvaan 12 vuotta), osaavat näyttelijät synkopoivat olemiaa niinku niin hienosti.
Ja isoilta karkeanfyysisiltä miehiltä se kenttäarkeologia käy kyllä mahtisonnisesti.
On se vaan hieno ravi.
Tappava ase vuodelta 1998 on itsessään aika väsynyt mutta kaksi mantelia riisipuurosta löytyy.
Jet Li näyttää taitojaan ekaakertaa länkkäreille, ensimmäisessä konnaroolissaan.
Kerrotaan tätä kungfulegendaa että Jetli oli niin nopia ettei kamerat kerinny mukaan.
Peijakas!
Ja onhan se julma nauttientappaja hieno hahmo.
Hyvä oivalle tuo että lopputaistelussa kungfuttajn kukistmiseen tarvittiin molemmat pääveikot.
Too old fordat shit.
Mutta kyllä pöydän putsaa Joe Pesci.
Se riehuva komiikkavarmuus ja se rakkauden- ja perheeenlämmön kaipuu on niin jykevää että joka kerta nousee pala kurkkuun.
Kyllä leffat on kivoja satuja kyllä.
Hyvä roolissaan, kuten aina. 
