Pysytään brittikerronnassa.
Kattelin tossa muutamaankin kertaan (vaatii) Guy Ritchien The Gentlemen. 2019.
Kyllä tää britti-tarantino on vähintään yhtä etevä leffamies kuin.. kuka muu hyvänsä.
Leffat on sujuvia, nautinnollisia vaikka se kielenkäyttö ja ajoitus onkin niin kovin englantia.
Niin on tää Gentlemen'kin.
Runsaaseen (ja kikkailevaan) dialogiin perustuva tapahtumien-avaaminen asettaa vaatimuksia mutta katsontakerroillahan se aukeaa.
Tää tarina on ikäänkuin looginen jatko näille GR:n krimitarinnoille.
Lockstockissa oli neljä-sälliä-pubissa tekemässä lihavaa rahaa katutasolla, Snatchissa nyrkkeiltiin laittomasti jo pykälää korkeammalla, Rockanrollaajassa ruhjottiin jo miljoonatasolla grynderisuossa ja tämän leffan pikkukeisarit pelaa huumepeliä miltei miljardeilla.
Paljo tuttuja elementtejä ja homageja sinne ja tänne, sivujuonia jopa koskettavasti.
Mun kelloa soitti Colin Farrellin streetsmart Treenari ja se kuvio.
Kun rautaisen osaava myllyttäjä pitää salia josta nousee kovantason myllyttäjiä, eikä pelkästään kehään.
Coach on juu valmentaja mutta myös mentor ja isähahmo osattomille pojille.
Joka prosessi näytetäänkin.
Guy Ritchiehän on innokas ja kokenut hojomies, danit shotokanissa, judossa ja brassijutusussa ja on liikkunut varjoisalla puolella riittävästi, hän Tajuaa tätä puolta treenimaailmasta.
(Sivujuoni koskee minun kellottimiini, mullehan hakeutu paljon näitä päämäärättömiä poikia hakemaan suuntaa ja keinoja.
Sellasia pahoja poikia, hakemassa.. vertaisryhmää, henkistä kotia, tuomitsematonta ja realistista neuvojaa..
Ja minä ohjasin kuinka olla vielä pahempipoika. Kuinka kohdentaa ja kontrolloida.)
Snif.
No tään leffan pahatpojat tekee sisääntulonsa helevatan hienosti, sällit asetetaan vastakkain vanhankoulun enforsereitten kanssa, just sellasia vanhakantasia Itä-Lontoon kovanaamoja joita GuyR:n leffoissa oikeen vilisee. Tässäkin leffassa ovat varsin varmasti real mccoy-osastoa.
Verkkarisällit vetelee suvereenisti vanhankoulun nahkatakki-tuhisijoita pataan. Jota pikkujuonta oikeen alleviivataan.
Noilta tiimoilta löytyy myös varsin hieno kommentti Tarantinon loputtomaan rotujännitteillä pelaamiseen.
Eli nigger-sanaan.
Salilla, valkonen tiukka (Primetime) kutsuu treenikaveriaan (Ernie) kehään treenille ja käyttää hänestä näennäisesti rumaa nimitystä:
Ernie: Did he just call me a black cunt?
Coach: Yes, he did.
Ernie: He can't do that. That's racist.
Coach: But you are black and you are a cunt, Ernie. Those are the facts. I don't think Primetime cares what race you run in.
Ernie: The fact that I'm black has nothing to do with the fact I'm a cunt.
Coach: He didn't say black people were cunts, Ernie. He was being specific to you. One has nothing to do with the other. And I'd go a step further and say it was a term of affection.
Ernie: Primetime's a Gypsy. I wouldn't call him a pikey cunt.
Coach: Why not? He might be very understanding. Only if it comes from a place of love, of course.
Eli sieltä tuli vielä se ystävyyden ja lämmön alleviivaus. Näillä veikoilla ei ole kuin toisensa.
Jota alleviivataan sällien miltei univormumaisella verkkaripuvustuksella.
Jossa onkin tänleffan Se-kohta-jota-en-tajua.
Pukeutuminen.
Ne fantastiset näyttelijät on puettu monisyisesti ja mun silmään varsin rumastikin mutta kun en tiedä mihin jutulla viitataan ja mitä voimakenttiä kuvataan.
Tässä tarvittsis nyt Häkkisen Jussin asiantuntemusta mutta ku muttaku.
Anyways, Herrasmiehet on nautittava katseltava ja jumalauta kuinka hyvin ne mestarinäyttelijät vetelee.
Hugh Grant on upea nilkki, Hunnam ja Farrel hymisevät sellasta bondautumista että sequel huutelee horisontoin takaa ja Matthew McConaughey on kertakaikkisen vakuuttava.
On se hieno näyttelijä, ja niin sattans komia vielä!
Mä haluan omistaa ton leffan, perkele ku nykyään kaikki on niin nahkeaa. Pitää tilata ja sumplia.
ärg
oho.
tulipa pitkä.
jeejee
