Milloin tulisi lopettaa kamppailulajien harjoittelu?

[Lasse Candé]

Näkisin että itämaisissa lajeissa on myös eroja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että harrastamassani kaketyylissä, Wadossa, ei ole oikein mitään järkeä pidemmän päälle, ellei hae hyvää liikkeen laatua. Ja melko diippinä pohdintana. Tämä saattaa tietty johtua nykyisestä opettajastani, joka opettaa tekniikkaa melko perustavanlaatuisista ideoista lähtien.

Samaan aikaan jotkut muut kaketyylit saattavat soveltua paremmin siihen että vain takoo menemään.

[Andy]

1. Ei enää syystä tai toisesta pidä harjoittelusta.

2. Harjoittelu tuottaa terveysriskin, jonka realisoituessaan ei olisi järkevässä suhteessa treenaamisen positiivisiin puoliin.

[Jasse]

Minulle kamppailulajien opiskelu on niin vahvasti identiteettikysymys etten pysty edes kuvitella kokonaan lajeja lopettavani. Varmasti sitten jos/kun on perhettä niin jää vähemmälle, mutta kerkeäähän silloinkin jossain välissä kadan tai varjon huitomaan. Tietysti jos vammat ja vanhuus iskee niin maailmanmestaruus haaveista kannattaa luopua. Aina löytyy joku kiinnostava tyyli/laji mihin voi uppoutua ja kamppailu-urheiluakin voi treenata rauhallisemmin - tekniikkaan, taktiikkaan yms. kehittäen. Itse panostan tällä hetkellä shinto-ryun ja potkunyrkkeilyn rauhalliseen/tekniseen harjoitteluun kun krooninen ylikunto ehkäisee kondis edellä riehumisen.

Mutta sitten kun kamppailulajit ei enää kiinnosta/ole osa identietteetiä niin voihan ne lopettaa. Kai.

[Jussi*M]

Miulla on ollu kamppailulajit elämässä mukana nyt 36 vuotta. Mukaan mahtuu useita lajeja, aktiivisempia ja hiljaisempia kausia.
Olen sitä mieltä, että asiasta ei pidä ottaa paineita. Tekee sitä mikä mukavalta tuntuu. Pakottaudu salille -mentaliteetti ei enää näin 52 vuoden iässä iske. Jos tuntuu että nyt ei huvita ni sit jäädään vaikka sohvalle.

Ehkäpä siksi olen edelleen aktiivi, kun en ota asiasta paineita. Korona-aika on tuonut itsekseen treenaamisen ihan uusiin sfääreihin, ja toisinaan tuntuu nyt vähän haasteelliselta elää taas kalenterin ja treeniaikojen mukaan kun tuntuu että se omatoimihojoilu olis enemmän oma juttu leirien lisäksi.

[Nommo]

Löysin Krav Magan vasta 49-vuotiaana. Sitä ennen ei mitään kokemusta minkään sortin kamppailulajista. Ensimmäiset puoli vuotta meni yhtäsoittoa polvikivuissa, sillä olin tietämättäni juuri sairastunut fibromyalgiaan, ja olletikin alkamassa ollut polvien nivelrikko ko. sairauden vuoksi sitten järkkäsi tuollaisen polvihelvetin. Pystyin kuitenkin kivuista huolimatta seisomaan, kävelemään ja potkimaan. Jossain vaiheessa mukaan kuvaan tulivat alaselän noidannuolet, jotka olivat olleet poissa parikymmentä vuotta. (Sitä ennen törkeitä.)

Satunnaisen pienemmän polvikipuilun jälkeen seuraava polvi-inferno koitti viime joulukuussa. Jälleen puoli vuotta, mutta tällä kertaa pääasiassa vain oikea polvi. Ja tällä kertaa alkuun ei pystynyt oikein edes varaamaan oikeaan jalkaan, ja jouduin pitkään KM-treeneissä näpertelemään vaikka mitä sen polven takia.

Jätin kesällä KM:n tauolle, tutustuakseni lähemmin mattotekniikoihin. Aloitin syksyn myötä BJJ:n peruskurssin. 2 vk painittuani jälleen alaselän noidannuoli. Sitten kun se oli jotensakin ohi, taas oikea polvi kipeä. Painissa se ei näemmä tosin juuri haitannut, mutta saattoivat ne jotkut liikkeet sitä polvea kyllä rassata.

2 vk sitten meikäläiseltä päättyi painit kuin seinään. Väänsin yhden pidempään painineen vahvan ihmisen kanssa, ja pääni taisi painua liian syvälle rintakehään asti. Minullahan on (tottakai, hiphurraa vaan) ollut aikoinaan myös niskavaivoja, ja niskassakin on kuluma. Em. painin jälkeisenä aamuna herättyäni koin sängyssä niin voimakkaan huimauksen tunteen, että se heitti minut kirjaimellisesti päin viereistä seinää. Siitä sitten pikkuhiljaa alkoi huimauskidutus joka on jatkunut tähän päivään asti. Saattaa olla että tässä on nyt useampiakin tekijöitä tässä huimauksessa, ja pahoinvoinnissa (olen yökännyt kuluneen ajanjakson varrella kolmena aamuna). Mutta aloin sitten miettimään että niskakuluman vuoksi paini ei taida olla minulle kauhean turvallinen laji.

Olin jo ehtinyt innostua että jos polven takia pystytreenejä ei ole enää järkevää jatkaa, paini voisi olla lopullinen ratkaisu. En minä siinä näiden alkumetrien perusteella mikään loistava ollut, mutta se oli hauskaa puuhaa.

Nyt olen täysin tyhjän päällä. Painiin en taida uskaltaa enää mennä. En halua neliraajahalvausta (en tiedä onko todellinen mahdollisuus, mutta alkoi hirvittämään). Krav Magaan taas ei ole mitään järkeä mennä nyhertämään jos joudun kokoajan säätämään sen potkimisen kanssa että voinko sitä tehdä ja millä jalalla ja kuinka paljon. Kierrepotku, josta kovin pidän, varsinkin tuntuu olevan etenevälle polvirikolle erinomaisen huono liike.

Loppujen lopuksi en enää keksi oikein muuta kuin harkita kuntonyrkkeilyä. Olin kyllä naama nurinpäin kun sitä eräs ihminen minulle kerran ehdotti valittaessani polviongelmastani. Mutta oikein mitään muuta en enää keksi missä voisi saada edes hivenen samoja fiiliksiä kuin kamppailu-urheilussa, ilman että on kaikki meikäläisen kulumakohdat pahassa vyörytyksessä. Ei se polvi pahempana ollessaan kyllä tykkää edes säkin hakkaamisesta, se on nähty, mutta en minä nyt ihan kaikesta halua vielä luopua.

Lisäksi minulla on TAAS alaselän noidannuoli. Iski eilen kun yökkäsin pahoinvoinnin takia lavuaarin yllä.

[Jasse]

Niin. Pitää treenata sitä ja siten mikä tuntuu hyvältä ja terveelliseltä. Kuntonyrkkeily on oiva vaihtoehto silloin kun ei syystä tai toisesta voi sparrata.

Iskulajeissa voi aina kehittää omaa tekniikkaa - yksinkin. Sitä itse teen paljon nyt kun olen taas porkunyrkkeilystä innostunut. Tutkiskelen kineettisiä ketjuja/voimantuoton mekanismeja ja hion iskujani ilmaan ja säkkiin.

[Mika Väyrynen]

Vaikuttaa että tahtotila on hurja, fyysisesti moista taas et kestä. Onko järkevää taistella tuulimyllyjä vastaan? Telot itsesi tuolla menolla, vielä enemmän. Mekin jotka ollaan tahkuttu näitä hommia käytännössä koko elämämme, joudutaan hyväksymään realiteetit: kroppa ei kestä sitä mitä nuorena. Miksi painia jos kroppa ei kestä, miksi potkia jos jalka ei nouse ja kroppaan sattuu? Itse Zhang Fang sanoi mulle kun valittelin vammojani, ettei hänkään enää hypi ja riuhdo. Kun ei kroppa kestä. Siksi Taiji. Sillä mestarilla.

Mä olen 54 vuotias, treenannut 40 vuotta enemmän tai vähemmän. Hyväksyn ikäni, kroppani ja kaikki fyysiset sekä sielulliset vammat jotka nämä hommat on aiheuttanut. Läpimätä asenteeni maailmaa kohtaan pitää ip- valmiudet olemassa. Siihen ei kiertopotkuja tarvita;) (Vaikkakin ne vielä onnistuu. Suom huom.)

Ehdotukseni on että elä lopeta - vaan aloita - mutta suhtaudu asioihin realistisesti. Treenata voi pehmeästi, ja edetä pikku hiljaa. Esim karatessa puhutaan karate-bodyn rakentamisesta. Se tehdään hitaasti vuosien saatossa. Ota iisisti äläkä riehu. Äläkä tee asioita joita et kestä. Tai siis se body ei kestä. Hiljaa hyvä tulee.

Mulla oli kerran alkeiskurssilla yksi poika. Hintelä, ei saanut yhtä punnerrusta. Kovin halusi oppia niittokoneeksi kamppailussa. Passitin sen kotiin, keittiöönsä ja kerroin että tulee takaisin muutaman kuukauden päästä kunhan oppii ensin syömään. Jotta olisi hiukan rakennusainetta siihen oikeaan treeniin.

Riehumalla ja epärealistisia tavoitteita asettaen tulee vaan vammoja. Varaa pari vuotta niin saatat yllättyä. Onnea matkaan.

[Kari Aittomäki]

Vanheneminen on hanurista ja rakettivanheneminen aivan hirveän kamalaa.

Asian kanssa pitää vaan elää koska muut vaihtoehdot on huonoja.
Mikset ottaisi keppejä kehiin?

Escrima on liikunnallisesti ainakin maganveroista ja tosipaikkaa ajatellen jopa parempi vaihtoehto.
Kuten kaikki varmaan olemme uutisista lukeneet, puukottelu on entistä innostuneempaa eli täysi mahdollisuus puukkumiehen kohtaamiseen on täysin mahdollista jep.
Kepin improaa nopeasti mistä vaan ja leatherman käänty omaksi teräksi jolla viillellä ja tökkiä, jos henki alkaa olla vaarassa.
Käsien motoriikka saa boostia ja keppimiehet on kieroutuneita kaikki, joka kamppalutreenein on pelkästään hyvä asia.

Paha kakku kuin on se paras kakku.

[Jussi*M]

Kuntonyrkkeily on hieno laji, eritoten kun koutsi itse on kokenut kamppailija eikä mikään jumppamaikka.

[magamies]

Nommolle: Oletko käyttänyt polvitukia? Magassa on kuitenkin vähemmän korkeita potkuja ja matalilla potkuilla pärjää hyvin jopa paremmin..
Oma aktiiaikani on jäänyt taakse mutta jo 80 luvun alussa alkoivat polvivaivat karatessa ja jujutsussa mutta vielä 2000 luvulle pitkään treenasin Krav magaa ja usein jouduin käyttämään polvitukea ja pärjäsin sen kanssa hyvin, nivelvaivat olivat myös mukana vuosia kun välillä nivelet tulehtuivat, siksi vaihdoin aikanani jujutsusta krav magaan kun lukot tuottivat tulehtuneeseen niveleen niin paljon tuskaa.

Kokeile aloittaa se Krav maga uudelleen, laji on itsepuolustuksellisessa mielessä niin hyvä ja sitä pystyy harjoittelemaan omaa vartaloaan kuunnellen.

Jouni Themanin tarina on mielenkiintoinen kannattaa lukea ja Tsemppiä.
https://www.is.fi/muutlajit/art-2000006426008.html

[Taijin harjoittaja]

Krav Maga:
- polvikivuissa & fibromyalgia & noidannuolet & polvi-inferno

BJJ:n peruskurssi:
- alaselän noidannuoli & oikea polvi kipeä & niskainferno

kuntonyrkkeily:
- polvi ei pahempana ollessaan tykkää edes säkin hakkaamisesta & alaselän noidannuoli

Voisitko harkita, että kävisit kuntosalilla ja treenaisit pienillä painoilla kaikilla laitteilla, joilla voit? Ja jos siellä järjestetään kuntovoimistelua, niin sitä myös. Lihaksista ei ole koskaan haittaa ja pieni tauko kamppailulajeista olisi nyt paikallaan.

[o.piispanen]

Vähän yli vuosi sitten totesin, että parempi lopettaa. Syy ei ollut korona vaan tietynlainen leipääntyminen.

Todella monessa lajissa motivoi kilpailu, ja jos et ole kilpailija niin pitää löytää oma tiensä valmentajana. Näin että itsellä ei ollut mitään annettavaa enää ohjaajana/valmentajana. Lopettamisen jälkeen lähes turhauttava kaipuu tekemiseen on mutta edelleen samat syyt olla harrastamatta.

[Lasse Candé]

o.piispanen, mikä lajisi oli?

Olen itse varsinaisesti vain takonut karatea, mutta jo sen parissa löytänyt suuntauksia jotka eroavat toisistaan kuin yö, päivä ja jotain ihan muuta. On kilpasuuntautuneita porukoita, on itsepuolustussuuntautuneita porukoita (monissa eri merkityksissä), on kuntosuuntautuneita ja on perinne-/budosuuntautuneita (monessa taas kerran erilaisessa mielessä), on biomekaniikka-/terveyssuuntautuneita ja sitten on tyylisuuntasuuntautuneita, joilla on joitain painotuksia noista edellä mainituista. Ja ihan vakavissaan, vielä lisäksi kaikenlaisia sekoituksia noista.

Tämän lisäksi sitten muissa pinnallisesti kokemissani lajeissa on täysin toisenlaisia kulttuureja, mitä noissa karateissa mainitsemani eivät ihan kohtaa, vaan ovat kai kilpailua lukuunottamatta jokaisen esimerkkini osalta aina kevytversioita. Ennen kaikkea vaikutelmani muista lajeista tulee pinnallisen lajitekemisen lisäksi syvällisistä keskusteluista. (Varmaan yli puolet näistä ihmisistä on vähintään jonkinasteisia potkulaisia.)



Niin tai näin, luen itse tuon viestisi niin, että lajin vaihto voisi tehdä poikaa. Tai lajin etsintä. Se taas on toinen juttu, että ei siihen mitään motivaatiota varmaan juuri nyt löydy. Mutta ehkä asialla ei olekaan kiire? Jos on kaipuu, kyllä aika näyttää, löytyykö myös motivaatio. Ylivaativan ja haavepaineistavan superegon voi laittaa hetkeksi lepäämään ja löytyy se sieltä sitten jos on löytyäkseen.



(Itse treenannut paljon aiempaa vähemmän jo muutaman vuoden, koska muun elämän haasteet, jotka nyt hellittävät. Painin henkilökohtaisesti tämän kanssa ja tämä on vähän sellaista itseterapiointia osaltani…)

[Ohiampuja]

Itselläni alkoi kanssa vahingot kasvaa, kun ikä kiipesi päällä 40 vuoden. Murtumia ja revähtymiä tuli ihan liikaa.

Sitten vaimo sairastui vakavasti, joten tajusin olevani yksin vastuussa lapsiperheen arjesta sekä taloudesta. Ja siihen yhtälöön ei vammat sopineet ja vielä kun vapaa-aikakin käytännössä loppui. Niin siinä se sitten oli.

Lihaskuntoa ja liikkuvuutta olen kyllä kotona koettanut treenata.

[halmehe]

Ei sille taida olla mitään erityistä tarvetta. Aikanaan tuli bornout kamppistreenistä ja päätin etten kusekaan sinne päin. Aloitin vapaauinnin. Aika nopeasti huomasin altaassa havainnoivani yhtäläisyyksiä aiempaan. Tauko kesti jostain 2004-2010 täysin irti. Oli pakko palata. Sydänongelman paljastuttua vahingossa 2015 kaikki kiva kiellettiin. No onneks löytyi kungfuveljet vahingossa ja sattuma johdatti mut henkilön luo joka niputti mun aiemman kamppispolun lankojen päät yhteen. Se punonta on edelleen kesken enkä näe nykyistä yhtään vähempiarvoiseksi harjoitteluksi kuin entistä ryynäämistä. On ihan helvetisti asioita joiden yhteys toisiinsa on vielä epäselvää eikä uteliaisuus ole laantunut.