Milloin tulisi lopettaa kamppailulajien harjoittelu?

[Eizei]

On kyllä ollut elämänmakuisia posteja. Tuli vähän niin kuin tuollainen avautumisten ryöppy. Kiitos niistä! Ja kova arvostus nähdystä vaivasta ja tehdystä työstä, vaikka sitten keskenään siellä omassa yksinäisyydessä.

Keväällä tuli mulla 26 vuotta täyteen tätä hanmoodojyystöä. On ollut vahvempia ja heikompia treeniaikoja. Sain aika hyvät pohjat hommaan varsin intensiivisessä seurassa lajin oltua nosteessa. Valmentajani ja esikuvani lopettivat nähdäkseni näkymien puutteeseen ja muuhun vallinneeseen älyttömyyteen, ja oli nuorelle miehelle aika paukku. Shokin jälkeen se laittoi lopettamisen sijaan ottamaan vastuuta ilmenneeseen tyhjiöön.

Lajin tila senkun paheni ja se kuihtui. Näköalojen suhteen oli lähinnä lupauksia ja loputtomasti vapaaehtoistyötä. Moni väsyi ja vaikuttamisyritykset otettiin vähemmän hymyssä suin tahi vakavasti vastaan. Se koetteli ja opetti pitämään etäisyyttä sekä huolehtimaan ennen kaikkea omasta treenistä ja vaikutuspiiristä. Jota ei kuitenkaan lajissa ruokkinut enää mikään muu, kuin aikanaan saatu syväluotaava opetus, annettu ja omaksuttu unelma ja sisäinen liekki. Harjoitteluolosuhteet ja lajitoiminta eivät olleet kestävällä pohjalla, jota olisi käsi sydämellä voinut enää edustaa. Halu vaikuttaa omalla räpiköinnillä oli silti suuri, eli eteenpäin sano Jutila.

Tein kolmekymppisenä ammatillisen muutoksen ja heittäydyin karenssille työelämästä. Ei ollut minun loppusäilytyspaikka. Tyhjän päällä sain ajatuksen seuraavasta suunnasta. Pääsin Helsinkiin kouluun. Kartoitin alueen vanhat danit, seurapapereita ja treenitilaa ajatuksella elvyttää Helsingin seura. Ei tuntunut oikealta. Menin Haedong Kumdon peruskurssille riviin heilumaan, tuulettumaan ja nauttimaan treenistä. Koulun jälkeen palasin Jyväskylään ja perustin HK seuran. Jossain kohtaa kävi ajatus siitä, että tässä taisi vaihtua päälaji, vaikka hankimonoilin toki koko tuon ajan enemmän tai vähemmän. Se oli se orientaatio kampitteluun ja kyllä se niin on, että HK oli tuohon oiva rakennuspalikka ja toisaalta etäisyydenottopaikka, sekä siellä oli huippujengi.

Valmistuttuani säästelin rahaa ja käväisin vajaan välivuoden idässä ajatuksella luovun kaikesta, enkä tule ikinä takaisin. Reissu oli oikea, luopuminen mentaalitasolla. Halusin katsoa, mitä tapahtuu. Lopetin tuolloin pääni sisällä suhteen maahani, kotiini, lajeihini, kumppaniini jne. En hakeutunut juurikaan treenaamaan, mitä nyt vähän Australiassa ja Koreassa, kun lajitutut majoittivat. Kävin tapaamassa sekä HK liiton päämiestä että Hanmoodon perustajaa kotimaassaan. Näin asioita, jotka muuttivat ja vahvistivat käsityksiäni. Pääasiassa kuitenkin vaeltelin vuorilla, luolissa, syrjäisillä saarilla ja hostelleissa, kirjoittelin ja hölmöilin. Huomasin silti treenaavani. Ei se sammunut ei.

Jiri-vuorilla opin toistaiseksi elämäni tärkeimmän tekniikan. Itseni halaamisen. Mulla oli aivan liikaa tavaraa. Nousinkohan edes 100m kerrallaan kun purin taas rinkan selästä, istuin ja join vettä. Jumankauta siellä on jyrkkää, vaikkei korkeaa. Lähellä huippua istahdin sellaiseen paikkaan, missä pilvet kulkivat edestä. Sanoin itselleni. "Antti sä oot unelmoinut tästä niin h*mmetin pitkään, etkä oo koskaan aiemmin uskaltanut tehdä sitä valintaa tulla, mutta nyt sä oot vihdoin täällä. Mä oon susta ihan he*vetin ylpee." Oikee käsi vasempaan kainaloon ja vasen oikeaan, rutistus. Se itkun intensiivisyys ja sisäisen taakan putoaminen. Tunnen sen edelleen, erityisesti nyt taas kirjoittaessani siitä.

Jostain tuli päätös saavuttaa ensimmäisenä hanmoodon 4.dan mutta reissataan nyt ensin. Ei hajuakaan mitä se tarkoittaisi. Tulevaisuuden näkymiä olin etsiskellyt lajissa jo toista vuosikymmentä. Suomeen palattuani HK ja HMD seurat pyörivät yhä Jyväskylässä pienellään. Lähdin taas hanmoodohommiin seuratasolla ja kansallisten leirien vetäjänä liiton kutsumana. Olin aktiivisesti yhteydessä lajin perustajaan ja viestittelin myös muiden silloisten ja entisten avainhenkilöiden kanssa. Yritin osaltani saada jotain rakentavaa aikaan.

Kun laji nähdäkseni veteli jo melkolailla viimeisiään, yritin osaltani pitää itsestäni vielä jonkinlaista meteliä. Kai sitä halusi huutaa ulospäin, että vielä on lajissa liikehdintää ja oppi ja työ kantaa kyllä hedelmää, koska yhä tunsin oivaltavani ja kehittyväni, löytäneeni jotain, mitä aikanaan opetettiin. Oliko se voima vaan ego, joka ei olisi kestänyt sitä, että laji kaatuu ja sen myötä osa itsestä? Mie tuli tunne, että huutooni vastattiin. Yllättäviltäkin suunnilta. Hyvin luonnollisella tavalla, liiemmin yrittämättä, kokoontui kokenut lajivaikuttajien joukko, joka päätti, että nyt luodaan olosuhteet rakentaa sillä osaamisella, mikä meillä jo on. Pitkään kypsynyttä tavaraa täynnä olevia ukkoja aiemmin vailla näköaloja oli valmiina tekemään näköaloja, ja osaltaan varmistamaan, ettei hanmoodon tarina ole lopussa. Mietittiin, missä sakkaa, mitä tarvitaan. Ryhdyttiin tekemään. Perustettiin Boreal Hanmoodo koronan kynnyksellä. Ajoituksesta huolimatta korona oli meille pieni paha. Meillä ei ollut mitään hävittävää. Päin vastoin saimme aikaa kypsytellä asioita. Mutta ei tiennyt mitä tapahtuisi. Ei loppunut ei. Tuo vuorilla päättämäni 4.dan asia ratkesi muiden ukkojen toimesta ja aloitteesta. Olen ollut jokseenkin huvittunut asiasta. Menin, päätin, tapahtui. Ja aivan sivutuotteena.

Aikamoista kasvamista on ollut tämäkin melkein viisi vuotta Borealin parissa. Olen ajautuvaa ja heittäytyvää sorttia. En aina tiedä tahi harkitse, mihin soppaan lähden, mutta sentään pyrin työstämään ollakseni sopan arvoinen. Käyttää tilanteen mahdottomuutta, haastetta, astinlautana eteenpäin. Vaikka edelleen tiedostan tekeväni myös itselleni, saan entistä enemmän siitä, että teen muille. Ja se on tällaisessa hommassa todella oleellista. Ihminen, joka ei näe omaa nenän varttaan tai kultapossukerhoaan pidemmälle, ei ole mielestäni hyvä johtaja. Olen kokenut egon väistymistä aika voimakkaasti, vaikka ei sitä karkuun pääse. Aika tosi paljon vähemmän tarvetta leuhottaa ja yrittää olla jotain mitä ei ole. Ihminen ei ole siinä määrin parhaimmillaan kun hän on nuori, päissään, tai omaa jotain estettä moiseen kasvuun. Kai se ikä rauhoittaa meitä heikkoitsetuntoisia paksunahkaistuneita.

Jaa niin se kamppailulajien lopettaminen. Jos heittäisin tällaisen näkökulman, että lopeta ihmeessä ja katso mihin se johtaa. Ehkä se ei kuitenkaan johda lopettamiseen (ks. Andyn määritelmä lopettamisesta).

Mikään ei ole pysyvä tila ja kovin montaa asiaa ei tarvitse yleensä tapahtua, että hommat voi mennä aivan uusiksi. Eiköhän sinne budojen ja mudojen maailmoihin mahdu perheenlisäykset, luopumiset nuoruuden ninjailujen intensiivisyydestä, vammat ynnä muut. Myös tauot ja riskinotot. Polku voi jatkua tai sitten tosiaan ei.

Tehdään mitä tehdään, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta ja kannetaan vastuu valinnoistamme tyylillä. Nautitaan hetkestä ja, kun olo tuntuu pieneltä, niin käsiä kainaloon! Elämätä.

[Mika Väyrynen]

Hienoa pohdintaa ja avautumisia - vertaistukea jopa. Monesti miettii että onkohan sitä vallan yksin ajatustensa, tuntemustensa kanssa. Ilmeisesti ja onneksi ei. Monien polku on ollut samankaltainen kuin omani, nyanssit vain erilaisia.

En mä mitään elämänkertaa aio kirjoittaa, mutta muutamia omia kokemuksia ja ajatuksia:

Mä aloitin treenaamisen 14 - vuotiaana ja viisikymppisenä alkoi monestakin syystä olla se polku katsottu. Yritin vielä pyristellä tottumuksesta mukana kuvioissa edes löyhästi mutta sekin alkoi tuntua teeskentelyltä. Polte oli mennyt. Treenitaipaleeni on ollut aina "kaikki tai ei mitään" meningillä. Aikoinaan tuli jopa muutettua ulkomaille treenaamisen perässä ja vaikka päälaji on vaihtunut elämäni aikana kolme kertaa, on jokaiseen sisältynyt päätös katsoa hommaa mustalle vyölle asti ja yrittää päästä pintaa syvemmälle.

Eräs viimeinen tippa tuli kun muutin uudelle paikkakunnalle. Ajattelin käydä jossakin porukassa oikomassa jäseniäni ihan vaan tottumuksesta. Kohtasin hitosti "tyhjien tynnyreiden kolinaa": eipä näillä kilometreillä voinut kuin purra hammasta kuunnellessaan (ja tehdessään) täysin käsittämättömiä sovelluksia joita joku 10 vuotta treenannut finninaama posket tutisten yrittää selittää. Siihen kun lisää "sensei syndrooman" niin paketti onkin sitten täysi floppi. Kävin muutamassa paikassa uudella kotipaikkakunnalla katsomassa meininkiä ja melko samaa hurmoshenkisyyttä ja tietämättömyyttä tuli vastaan. Ovi kävi nopeasti enkä taakseni jäänyt katsomaan. Se viimeinen todella korkeatasoinen porukka jossa treenasin, ja jonka pääopettajaa pystyin katsomaan ylöspäin, jäi Helsinkiin.

Mutta se tärkein oli kyllästyminen. Kun päätös oli syntynyt ja gi mennyt naulakkoon, tunsin melkoista vapautuneisuutta: tämä tarpominen oli tässä. Keski-ikäinen rauhassa elävä perheellinen mies ei katsele maailmaan välivaltakiikarit silmillä. Jos nyt joskus joku ihan oikea väkivaltatilanne tulisi vielä vastaan niin kaipa sitä jotain työkaluja tilanteiden edes jonkinmoiseen käsittelyyn on tältä matkalta jäänyt. Kun baarissakin käy alkuillasta ja kotona on viimeistään kymmenen aikaan niin rauhassa saa olla. Prismassa harvemmin itseään puolustaa tarvitsee, mitä nyt joskus oluthyllyn kutsua pitää vastustella

Pidin aina suorastaan naurettavana ajatuksena käydä polkupyörälenkillä, hoitaa kuntoa muuten kuin kamppistreeniin jollakin tavalla liittyvillä tavoilla. Kaikki muuhan olisi normiväestön luuserointia joka ei sovi kovalle jätkälle. Jotain hxxxtin aerobikkiä .. no way. Niin se mieli muuttui: huomasin että hyvä kondis onkin tässä kohtaa elämää se hyvin merkityksellinen juttu. Nykyään treeni onkin sitä yleistä itsestä huolehtimista, polkupyörää, lisäpainollinen reppu selässä valtamista, lihaskuntoa ja päivttäinen venyttely. . Muutama vuosi sitten keksin että mähän lähden jossakin kohtaa Himalajalle katsomaan korkeita vuoria hiukan lähempää. Niinpä aloin treenata vaeltamista tavoitteellisesti ja päädyin viime vuonna Everestin perusleiriin. Kamppailulaji tuo vähällä hapella eteneminenkin on. Taisin jäädä koukkuun: ensi vuonna joko K2 perusleiriin tai kapuamaan yhden kuusi ja puoli tonnisen kukkulan Himalajalla.

Terveys? Paikkoja on mennyt sököksi niin paljon että jatkuvasti pitää huolehtia selästä ja polvista, muun muassa. Mutta sitten on toinenkin puoli: kävin pari viikkoa sitten tsekkauttamassa sydämen, kun isän puolen sukurasitus on melkoinen. Sillä puolella miehet on pötkähdellyt sydäriin - setäni meni nelikymppisenä. Lääkäri vertaili vanhoja ekg:täni nykyiseen ja kysäisi yht äkkiä: olet tainut liikkua, treenata, urheilla jossakin vaiheessa elämääsi aika paljon? Totesin että näin on tullut tehtyä - vieläkin. Lekuri sitten mainitsi että tuo näkyyy. Ekg:t täysin muuttumattomia viimeisen kymmenen vuotta, sydämen toiminnat vahvoja. Taitaa olla tuon kaiken treenamisen ansiota - näin vanhemmiten kaikista vuosikymmenistä on jäänyt edes jotain käteen.

Isäksi tulin ensimmäistä kertaa 28 vuotta sitten. Eipä tuo paljon tahtia haitannut: treenasin melko lailla kuten ennenkin, viimeistään kun lapset menivät päiväkotiin. Isyys oli kunkin lapsen synnyttyä toki "pääduuni", mutta kontakti treeniin säilyi koko ajan. Määrät vaan vaihteli. Että heille jotka ovat tulossa isiksi (onnea!) totean että pieni stoppi treeniin voi olla hyväksikin -ja sitä saattaa alkaa kaipaamaan vaipparuljanssin keskellä. Nopeasti nuo ipanat kasvaa ja omastakin hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Jos se on kamppistreeniä niin ei muuta kuin menoksi!

[AriJ]

Olisi muuten mielenkiintoista tarkastella, oliko sellaisilla kamppailulajilegendoilla kuin vaikka Gichin Funakoshi, Masutatsu Oyama, Morihei Uyeshiba, Jigoro Kano, Chuck Norris tai Helio Gracie merkittäviä taukoja harjoittelussaan.

Japanilainen opettajani kertoi, että jopa niinkin legendaarinen miekkamies kuin Musashi laittoi välillä miekan naulaan ja vaan eleli... sitten kun taas tartti mennä niin... mentiin.

[Wehmas]

Eizei,
sivusta seuranneena vuorihalailu oli ilmeisen hyvä asia lajillenne (ja toki myös itsellesi). Toiminta on ainakin ulospäin ja tornihuhujen mukaan tolkkuuntunut pahimmista syöveriajoista, ja olette nähdäkseni saaneet hommaan hyvää liikevoimaa eteenpäin.

[Wehmas]

Kano taisi loppupuolella keskittyä opettamiseen ja pedagogisiin projekteihinsa, mutta käsittääkseni treenasi niin kauan kuin pystyi. Ueshiballa treeni muuttui jossain välissä enemmän uusshintolaiseksi puhdistautumisriitiksi, mutta hän ei (tietääkseni ja aika ison lukemiston perusteella) tainnut missään kohtaa pitää varsinaisia taukoja treenaamisesta. Se, oliko se enää kamppailutreeniä lie oma kysymyksensä.

Treenaaminen yritti jossain kohtaa pitää taukoa Chuck Norriksesta, mutta epäonnistui.

[Tumppi63]

Liityin hiljattain foorumin jäseneksi, joten käytänpä tätä pohdintaa samalla esittelynäni.

Aloitin wadoseurassa 37 vuotta sitten 24 vuoden iässä. Uskoin olevani heti kättelyssä jälkijunassa niin nopeudessa kuin liikkuvuudessakin, mutta koska olin teini-iässä jo ihaillut itämaisten lajien osaajien teknistä ja fyysistä taituruutta yhdistettynä johonkin laajempaan elämän kokoiseen ideaan, rohkaisin mieleni ja ilmoittauduin alkeiskurssille. Valitettavasti arveluni jälkijunasta osoittautuivat vuosin varrella jossakin määrin paikkansa pitäviksi...

Seurastamme löytyi tulevien vuosien ajaksi mainiota ja innostavaa harjoitusporukkaa, jonka kanssa treenattiin parhaina aikoina viikon jokaisena päivänä (tämä ei muuten juuri auttanut perusjäykän habitukseni notkistamiseen lainkaan). Tuosta vuodesta 1987 jonnekin -94-95 saakka harjoittelun tahti oli melkoista enkä juuri antanut työ- tai muunkaan elämän hirveästi vaikuttaa intooni. Mainittuina viimeisinä vuosina alkoi seurassa olla se tilanne, että hallituksesta ja vetäjistöstä kaikkosivat liiat tekijät, joten huomasin olevani mukana vastentahtoisesti seuratyössä ja harjoituksissa paikalla olevista ylimpänä vyöarvona vetelemässä treenejä, vaikka oma kiinnostukseni suuntautui edelleen oman laji- ja tyylitekemiseni kehittämiseen. Tässä tuli vastaan se ensimmäinen lopettamisajatus, jota jossakin määrin ruokki myös muutama vuosi aiemmin tapahtunut aviosäädyn muutos. Karate alkoi jäädä fyysisenä tekemisenä satunnaiseksi, mutta ajatuksen tasolla siitä en päässyt - enkä halunnutkaan päästä - eroon.

Seuraavat kymmenen vuotta kuluivat työn ja perhe-elämän parissa. Kehittyneen aviosäädyn muutoksen sivutuotteena perheeseeni syntyi kaksi lasta, jotka pian osoittautuivat aivan joksikin muuksi kuin elämän sivutuotteeksi... Työn intensiteetti kasvoi, mutta sen sisältöön kuului tiettyyn rajaan saakka kamppailu- ja itsepuolustustaitojen ylläpitoa ja koulutusta, joten oli luonnollistakin, että karate ja wado eivät mielestäni täysin kaikonneet. Ohjattuihin treeneihin seurassa osallistuin muutamina syksyinä palaajille suunnatuissa harjoituksissa, mutta aika ja kiinnostus riitti parhaimmillaankin vain syksyn ajan ja talven tultua pistin puvun kaappiin ja kerroin itselleni lopettaneeni harrastuksen. Tuona aikana oli wadopiireissäkin tapahtunut jonkinlaisia uudelleenjärjestäytymisiä, joiden taustoista en koskaan oikein päässyt perille, mutta jotka osaltaan vaikuttivat asuinpaikkani seuran toimintaan. Se kipinä takaraivossa ei vaan silti suostunut sammumaan, vaikka työssäkään en enää 2000-luvun alkuvuosien jälkeen tarvinnut kamppailupuolen osaamista.

Vuosia kului n. 15 ilman minkäänlaista yritystä palata lajin pariin ja mm. muutama vuosi sitten eläköitymiseni jälkeen heitin vanhat ja kellastuneet karatepukuni muuton yhteydessä pois. Taisin vielä vaimollenikin tokaista jotain tyyliin, että "näitä vermeitä en taida enää tämän ikäisenä niskaani vetää, joten menköön nekin...". Olinpa väärässä, taas kerran...

Eläkeläisellä kun tuota aikaa tuppaa olemaan, ryhdyin 2022 syksyllä tutkimaan mitä uudessa kunnassani voisi vapaa-ajallaan tehdä. No, täältähän löytyi naapurikunnasta karateseura, jonka pääopettaja sattui olemaan tuttu kaveri omilta harrastusvuosiltani. Tässä kohdassa siis edellinen merkintä passissani oli vuodelta 1993... Kynnys oli aika korkea lähteä sinne katsomaan, mutta kun se kipinä...

Kävin alkuun treeneissä maltillisesti, ja hetken olin jopa sitä mieltä, että en aloita tätä hommaa uudestaan. Aika ei muka riitä. Sitten yhdellä leirillä se takaraivon kipinä taisi roihahtaa kunnolla ja nyt kaduttaa vain ne hukatut vuodet tässä välissä. Nyt on kohta kulunut vuosi siitä, kun treenaaminen todella alkoi. Käyn ohjatuissa treeneissä 2-3 kertaa/vko ja omat treenit siihen päälle. Silloin tällöin saan vetää treenit, vaikka vähän hapuilulta se vieläkin tuntuu. Välillä vähän hävettää se, että nyt 61 v. ukko on karatesta yhtä innoissaan kuin hänen sisällään asuva enintään parikymppinen kamppailusta ja itsensä kehittämisestä kiinnostunut pojankloppi.

Mitä taas otsikon kysymykseen tulee, voin omalta kohdaltani sanoa vain sen, että ainoa syy lopettaa kamppailulaji on se, että paluu sen tai toisen lajin pariin on aina uusi alku joka tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä.

- Tuomas

[Eizei]

Elämänmakuista. Tuli tästä mieleeni tuo meidänkin salin seinällä lukeva "Black belt is a white belt who never gave up".

Se, ettei koskaan luovuta voi olla hyve tai sitten ei, riippuen ihan siitä, mitä sillä haetaan ja tarkoitetaan.

Joskus on erittäin terveellistä luovuttaa ja syntyä uudelleen.

Hampaat irvessä ei pääse kaikista seinistä läpi.