Milloin tulisi lopettaa kamppailulajien harjoittelu?

[Jani Rantalainen]

It ain't over until the fat lady sings.

[Jaawa]

It ain't over until the fat lady sings.

Avaa vähä, jos ajatus siis on että "kunnes on multaa suussa"? Mitä ajatuksia sulla herää siitä, että joutuis tahtomattaan tilanteeseen missä ei voi enää treenata lajiaan siten kuten haluaa, tai oletko jopa ollut semmosessa tilanteessa kamppailuties varrella?

[Mika Väyrynen]

Onhan tämä hankalaa hommaa. Ymmärrän sua Jaawa paremmin kuin uskotkaan. Välilevyt pxxkana, kaksi viikkoa sitten päsähti kolmas. Fyysiset realiteetit on pakko hyväksyä. Mutta treenata voi, ei vaan samoin kuin silloin aikoinaan. Omaa lihaa voi kurittaa, vaikka tekemällä 10 oikein tiukkaa Sanchinia peräkkäin. Sattuu ja on muutenkin oikein hyvä olo... Ikääntyminen ja vammat sucks. Jauhetaan eteenpäin siitä huolimatta. Eikö niin ?

[AriJ]

Toivottavasti @Mika Väyrynen viittaa jotenkin positiiviseen kipuun....?

Itse näkisin jos oikeasti tulee oikeaa kipua niin leikitään oikeasti (lisä)vammautumisen riskillä... ja se nyt ei voi olla tavoitteena... eihän?

[Mika Väyrynen]

Tietenkin positiiviseen. Ei kehoa vastaan pidä taistella, sen realiteetit on tietenkin hyväksyttävä ja sen ehdoilla mennään. Täytyy tietää missä terveyden rajat menee. Vammahistorian ehdoilla nääs.

[Jaawa]

Always forward joo, sain ainaki ite tarpeekseni vammariskillä väkisin yrittämisestä, ja myös seuraavaksi ilmeentyneestä itsesäälissä rypemisestä. On parempia teitä, piti vain löytää. Mitä sitte jos pitää rajottaa, rajathan vapauttaa.

[Kari Aittomäki]

Heh, jostain syystä tuli mieleen kun olin kauankauan sitte siskolikalla kylässä tuola itärajan tuntumassa.
Kaunis kevättalvinen päivä ja lähdettiin perheensä kanssa (koiratkin) pitkälle kävelylle.

Mulla oli levoton olo kun en päässy treenaamaan, sain jonku einoleino-kohtauksen ja hyppäsin ojan yli sinne metriseen hankeen kauhomaan.
Nuorempi koira heti mukaan, "Jee! Tää on vänkää!"

"Mitä sä sielä kahlaat, tuunny pois!"
"Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki! Kiai"
"Saatanan hullu."
"Vuhvuh."

[Nommo]

Itse kokisin että olen ollut Krav Magassa parempi kuin koskaan, parempi kuin vuosi sitten jolloin homma oli aivan räpellystä, eikä jatkuva polven kränääminen ainakaan auttanut asiaa. Oranssin vyön kokeetkin jäi väliin. Joten sikäli olikin sitten välillä käväistä tsekkaamassa se paini, kuten taaempana jotain olen kirjoitellutkin (ja venäytin siellä niskani). Kuitenkin tosiaan nyt palattuani Krav Magaan on homma ollut juohevampaa. Vaikken osaa sormella osoittaa mitään tiettyä seikkaa, niin tuntuu kuin se reilun 2 kk paini olisi jotenkin auttanut minua hahmotusongelmaista pysymään vähän paremmin kärryillä.

Mutta ei anneta armoa, ei. En ollut kuin pari treeniä ehtinyt tänä vuonna käydä, kun ilmeisesti pamahti korona. Tauti itsessään oli iisi, mutta kevään mittaan alkoi tuntumaan tuon tuostakin että läkähdyn. Allergeenikausihan alkoi helmi-maaliskuussa, joten se ei sitten anna minun allergisen astmaatikon petraantua. Niin kuin tuo ei olisi riittänyt, sairastin huhtikuussa vielä influenssankin. Sekään ei ollut sairaalaan vievä tauti minun kohdallani, mutta nyt sitä vasta huonossa hapessa ollaan. Allergeeneissakin ollaan edetty lepästä koivuun, ja olo ei kuin pahenee. En pääse kuntoutumaan hengitystieinfektioista. Nenä pysyy auki, sen suhteen ei ongelmaa, mutta pieninkin ponnistus saa puuskuttamaan ja läähättämään. Treeneissä olen joutunut välillä ottamaan totaalista time outia ja sysäämään parini muiden opponenttien pariin. Eipä tuo silleen muita haitanne, itseäni pännii. Parin astmaatikon kanssa juttelin tässä ja jompikumpi huomautti ettei tämä sydämelle oikein hyväksi liene. Mene tiedä sitten.

Sen verran kumminkin tärviöllä olen, että jätän nyt väliin viikonloppuna olevan leirin, ja sekös pännii. Sen mukana menee sitten tietysti taas vyökokeetkin. Meillä ei niitä mitenkään liikaa ole, ja ne ovat aina jossain hevonkuusessa asti. Huomiset kokeet olisivat olleet kohtuumatkan päässä ja olisin saanut majapaikankin kaverilta.

Kyllähän se alkaa motivaatiota syödä että jo toinen vuosi, kevät ja kerta että joutuu jättäytymään sivuun. Mutta en ole vielä kylläni saanut KM:sta, ja järjellä kun ajattelee, niin onko sillä nyt sitten suurikin merkitys mitä väriä se vyö on, kun ei me edes normitreeneissä käytetä niitä! Ja silti kaikki tekevät kaikkea, ja olen tässä itsekin duunannut varmaan joka vyöstä jotain juttua.

[Jaawa]

Ompas ollu tårta på tårta säkää sulla, pystyn vähän liiankin hyvin samaistua. Mutta hyvä ettet luovuta!

Tämä on tahmeaa aikaa melkein kaikille, mutta eritoten meille hengityksen kanssa taisteleville. Tarjoan nyt omaa näkökulmaani tähän, saa viisveisata jos siltä tuntuu. Elikkäs, mä näkisin, että kuitenkaan mikään tässä ei oo sun syytä, nämä on paskoja geenejä, ja nyt liikkuu paskoja pöpöjä ja pölyä. Tämä kaikki menee ohi joskus, hitaasti kaikki paranee. Nyt on itsestä huolehtimisen aika, sitä kestää vielä hetken, enneku voi laittaa sen kaipaamansa vaihteen silmään.

Mitä sinä kaipaat, ja mitä sun kroppa kaipaa, mä aattelen että ne on usein kaks eri asiaa. Eli nytkin kroppa tarvii iisimpää olemista, mutta sinä oot pitkään tarvinnu sitä vyötä, tavoitteen saavuttamista. Älä luovu siitä tavoitteesta, eli älä väheksy sitä vyötä vaikkei sitä joka paikassa pääse käyttämään, tai vaikka sitä just nyt tässä hetkessä ei voikaan ehkä saavuttaa. Sillä vyöllä on merkitystä sulle, sä selvästi haluat sitä. Pidä se tavoite, mutta anna sen olla ja anna sen hengittää myös; tee pieniä uusia tavoitteita tähän hetkeen, semmosia jotka keskittyy itsestä huolehtimiseen.

Vois ajatella niitä pieniä tavoitteita tikapuiden puolapuina, sielä ylhäällä on vaikka se vyö mihin kiivetä, ja joskus puola katkee alta, ja joskus pääsee kaks puolaa kerralla eteenpäin. Sielä ylhäällä varmaan myös odottaa uudet tikapuut. Kiipeäminen on se pointti, ei nämäkään vastoinkäymiset oo vieny sulta niitä tikapuita pois, ja se on sun omaa ansiota, sinä valitset kiivetä, ja sinä pystyt siihen, ei nämä isotkaan horjutukset pysäytä, kun suunnittelee kiipeämisen olemalla itselleen lempeä, se on sitä todellista lujuutta, joustaminen. Always forward.

[Nommo]

Tänks.

Se keltainen vyö on tosiaan niin joka iikan vyö, että kyllähän se oranssi merkkaisi kaikkien vastusten jälkeen.

Motorinen kömpelyys, hahmotusvaikeudet, asentohuimaus, fibromyalgia (lisää huimausta ja aivosumu), polvireistailut, selkävaivat, niskaongelmat, astma... Välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

[Nommo]

Varmaankin tänne johonkin pötköön kirjoittelin jossain vaiheessa että en saanut oranssia vyötä Krav Magassa 2022. Silloinen tuomari sanoi että itsepuolustuksen mindset puuttuu. En ollut tarpeeksi aggressiivinen ja lisäksi mies ärähti että tämä ei ole mitään tai ji'tä. Olin stressannut siitä että meneekö tekniikat oikein, ja en sitten ymmärtänyt että tehokkuus on kaiken a ja o.

Kuluvana olin välillä pois salilta, kesällä treenasin vähemmän, ja syksyn myötä palasin jälleen kuvioihin kiinteämmin. Panostin aggressiivisuuteen ja sain siitä myönteistä palautettakin. Lisäksi tuntui että alkoi ne liikesarjatkin menemään paremmin jakeluun. Oli kai tullut tarpeeksi moneen kertaan väännettyä niitä. Lopulta tilanne oli jopa niin myönteinen että tuli jonkinlaista vakautta liikkeisiin sillä tavalla ettei ollut enää sattuman kauppaa onnistuuko joku liike vai ei, vaan tulos oli useammin tai melkein aina juuri se mikä pitikin.

Sitten oli taas vyökokeet. Ja taas jäi vyö saamatta.

Eihän tällaista jaksa Erkkikään, ja ärsyttää että olen ollut todella oikeassa kun olen nimennyt itseni kamppailulajien Eddie Edwardsiksi. Tällä kertaa homma kusi siinä että lyöntitekniikkani jäi kuulemma vajaaksi. Kyllähän tässä jo useampi vuosi on tullut lyötyä ja eipä ole juurikaan tekniikkoihini puututtu, joten aika ihmeelliseltä tämä nyt tuntuu. Mutta luulen että koska meillä on aina lyöty vain kevyellä kontaktilla, siinä ei ole välttämättä paritkaan tajunneet ettei minulla ole lyönneissäni koko kroppa mukana, ja tarpeeksi tehoa. (Hämää myös se että 2019 yksi ohjaaja sanoi minulle että lyön kovaa, mutta toisaalta hän määritteli itsensä "huonoksi nyrkkeilijäksi", joten ehkä hän ei sitten hoksannut että en lyö kunnolla - jäänee ikuiseksi arvoitukseksi koska ei olla enää samalla salilla.)

Aggressiivisuutta oli helppo lisätä. Sen kuin vain on aggressivisempi. Mutta tämä että ei lyö oikein on vaikeampi juttu, koska tässä voi nyt sitten tulla ongelmaksi motorinen kömpelyys (parempaakaan nimikettä en ole keksinyt), mikä on riivannut minua koko elämäni ajan. Räikeimpänä esimerkkinä se etten oppinut lapsena jarruttamaan polkupyörän polkimilla, ja tästä sitten sain kuulla päänaukomista sekä suvulta että ventovierailta. Iki-ihana muistikuva lapsuudesta sekin, että äitini ajaa minua keppi kädessä takaa että "sinähän ajat". Joo, ajaa osasin kyllä, mutta en siis jarruttaa. Olen pitkään uskonut olevani neuropoikkeava, ja sen ikävin ilmenemismuoto on tämä että kehon kanssa tehtävät asiat ovat minulle vaikeita. Joudun kävelemään ekstramailin vain ollakseni edes sillä samalla viivalla mistä normaaliaivoinen ihminen vasta aloittaa etenemisen.

Minulle neuvottiin että minun pitäisi videoida liikkeitäni ja arvosteluttaa tulos. Ihan hyvä neuvo sinänsä, mutta epäilen etten kumminkaan tajuaisi niitä ohjeita mitä sitten saisin, koska minulla on vaikeuksia "siirtää kehooni" toisen ihmisen liikkeitä tai neuvoja, tai yhtään mitään. Salillakin olen aina hiippaillut väijymään ohjaajan taakse, koska sieltä löytyy se ainoa kulma josta jotenkin pystyn jotain tajuamaan. "Peilikuvasta" en ymmärrä yhtään mitään, ja jos netistäkin jotain videoita katsoo, niin ainahan siinä on ukko niin päin että olen hänen kanssaan naamat vastatusten. Ja sitten minulla menee aivot solmuun vasemman ja oikean kanssa.

Tulin siihen tulokseen että jos alan tätä itse tuhertamaan ominpäin, tai videoidenkaan avulla, tai edes ohjeidenkaan kanssa, niin ei tule mitään. Kysyin yhdestä kuntonyrkkeilypaikasta että voiko siellä saada ohjeita ja jeesiä niin että lyöntitekniikkani paranisi. Kyllä kuulemma voi. Joten jätän nyt Krav Magan tauolle, ja menen sinne kuntonyrkkeilyyn. Kai ne osaa siellä senkin sanoa että onko minun parempi tyytyä vain siihen keltaiseen vyöhön, ja olla loppuelämäni pelkkä ikuinen aloittelija.

Jokatapauksessa ei kannata hakata päätään samaan seinään, kun voi välillä mennä hakkaamaan johonkin toiseen seinään. Eikä nyt oikein jaksa olla niiden ihmisten seassa jotka saivat ties monennen vyönsä, ja joille vain taivas on rajana. Toki meillä on salilla porukkaa joka ei ole edes yrittänyt sitä oranssia vyötä, eikä voi tietää miten heidän olisi käynyt, jos olisivat niin tehneet. Olenko kaksi kertaa hylättynä huonompi kuin sellainen joka ei ole yrittänyt kertaakaan? En tiedä.

Se eka koe viime vuonna oli kyllä aivan turhaa touhua ja sen olisi voinut jättää kokonaan väliin.

[Jussi Häkkinen]

Näkisin, että tuossa opettaja on jättänyt oman tehtävänsä tekemättä. Oppilasta on jätetty ohjaamatta keskeisissä asioissa harjoituksissa. Parin tehtävä ei ole tehdä tätä (ellei kyse ole perint. lajeista, joissa koulukunnista riippuen näin usein on). Lisäksi vyökokeisiin on koko kutsuttu tai päästetty ryhmä-, ei oppilaskohtaisin perustein.

Kamppailulajit ovat harvoin motorisesti vaativia. Itsepuolustuslajit näiden alaryhmänä vielä vähemmän - idea on, että motoriikka riittää kun päällä on painetta kuin hernekeittopäivän jälkeen. En usko, että menestymisesi on motoriikasta kovinkaan vahvasti kiinni.

Ymmärrän vyökokeen mokaamisen kerran alavöillä, lähinnä uuden tilanteen jännityksen takia. Kahdesta olisi jo opettajan nostettava käsi pystyyn virheensä takia, etenkin jos virheet ovat niinkin ilmeisiä kuin tekstisi sanoo. On jätetty varmistamatta perusteet.

Kokeiles jotain toista lajia. Seuraa hetki opettajan työskentelyä ennen laji valintapäätöksen tekemistä. Tämä yleensä onnistuu ihan vain sillä, että kertoo harkitsevansa lajia, mutta haluaisi seurata treenit ennen päätöstä. Kannattaa katsoa opettajan toimimista, käykö hän (ja mahdolliset apuopettajat) korjaamassa yksilöittäin tekemistä jne. Mieluiten muualla kuin alkwiskurssitreeneissä - näkisin, että näiden havaintojen tekemiseen sellainen "edistyneiden aloittelijoiden" (värivyölajeissa yleensä oranssi...sininen) ryhmä on paras indikaattori.

Uutta matoa koukkuun ja uudelle lammelle, siis.

[Nommo]

Kävin jo BJJ/lukkopainin alkeiskurssin pari vuotta sitten. Olisin saattanut ehkä jatkaa sitä, mutta venäytin siellä niskani niin että huimasi pari kuukautta putkeen. Ekana aamuna tilanteen jälkeen niin pahasti että huimaus konkreettisesti heitti minut seinään kun yritin nousta sängystä ylös.

Siellä en olisi saanut kyllä ensimmäistäkään värivyötä. Painisparrissa voitin muistaakseni kaksi kertaa jonkun jolla ei ollut mitään kokemusta mistään lajista, joitakin kertoja tuli tasapeli, ja enimmäkseen hävisin. Toki ne tasapelit katsoin miltei voitoksi sinänsä, kun painin itseäni 20 - 30 v nuorempien ihmisten kanssa.

Nyt 2 v myöhemmin en ole enää niin vahva. Minulle tuli keväällä menopaussi ja luin jostain että estrogeenin vähentyminen laskee lihasvoiman määrää.

Minulla iän lisäksi haasteena on myös turhan monta sairautta. Niistä on tullut mainittua, varmaan tässäkin ketjussa. Mm. fibromyalgia uuvuttaa ja tekee ns. aivosumua jonka vuoksi on vaikeaa ymmärtää asioita.

Vaikka Krav Magaa markkinoidaan "suoraviivaisena ja helposti omaksuttavana" itsepuolustuslajina, vöiden keräily on kyllä jotain muuta kuin helppoa jos aivot eivät toimi normaalisti. Minä nyt vaan kuitenkin rakastan lajia niin paljon että en vaan pysty antamaan olla vielä. Katson tuleeko siitä lyömisestä jotain kun keskittyy muutaman kuukauden pelkästään siihen.

Tosiaan se eka vyökoeyritys oli niin höpöhöpöhommia että olisi saanut jäädä väliin. Paremmin pärjää ne jotka ominpäin oivaltavat asioita ilman että ne pitää raskaimman kautta paukuttaa päähän ja neuvoa oikein kädestä pidellen.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli todella nöyryyttävää aikaa kun olin kaikessa liikunnassa huono, ja siitä missä olin hyvä, ei piitattu pätkän vertaa. Hyvä olen nimittäin kirjoittamaan. Mutta urheilumaanisella paikkakunnalla muu ei kelvannut kuin liikunnallinen osaaminen.

On jotenkin jäänyt revanssihenki siitä.

[Nommo]

Aloitin aiemmin mainitsemani kuntonyrkkeilyn. Tuntuu miltei raskaammalta kuin Krav Maga. Toisaalta tajusin vasta hiljattain että olinkin joulukuun alussa sairastanut jonkin hengitystieinfektion (veikkaan koronaa), koska astmani paheni huomattavasti ja meno on ollut sellaista että keuhkot kutisevat perkeleellisesti ja tietysti myös yskittää. Tuolloin kun varsinaisesti oli jonkin sortin tartunta, ei ollut kuumetta, mutta paleli, oli nuhaa ja pientä kurkkukipua. Minulla kun fibromyalgia on joskus teettänyt paleluakin, niin ei meinaa pysyä kärryillä siitä mikä on mitäkin. Mutta minulla ei tapaa astma talvisin olla näin pahana, eikä edes allergeeniaikana nykyään kun on jatkuva lääkitys. Ainoastaan influenssan jälkeen olen tällaista kokenut, joten joku häijympi tauti oli, vaikka varsinaisesti ollessaan olikin mitätön.

Olen riehunut kuin riihipiru tuosta huolimatta, joten turha se nyt on alkaa varomaan ja lepäilemään, kun ei tälle nykytilalle nyt enää mitään mahda, ja epäilen ettei olisi mahtanut silloinkaan kun tartunta oli päällä. Eilenkin ääni meni ärsyttävän rutikuivaksi ja piti rykiä kun olin kuntonyrkkeilytreeneissä.

Jokatapauksessa opin siellä eilen yhden jutun joka ei ole valjennut kaikkina niiniä vuosina jotka olen magaamassa rampannut. Pikkaisen ärsyttää että nyt vasta. En voi olla niin kuuro ettenkö olisi kuullut ohjeita aiemmin, joten epäilen että niitä ei ole annettu. Pitkään treenanneet ja alusta asti ominpäin lahjakkaat, ynnä tietysti aiemmin muita lajeja treenanneet, osaavat asioita ilman että niitä pitää selittää ja vääntää rautalangasta. Sitten on joku tämmöinen pystymetsästä tuleva iäkkäämpi harrastelija, joka ei tajua kuin kädestä pitäen neuvottuja juttuja.

[flammee]

Nyt on ollut vähän semmonen epäilys että pitäisikö päättää lopettaa. Enhän mää treeneissä ole käynyt, vaan lähinnä vaan aikonut käydä. Tänäänkin ois treenit, mutta, näääh - eikä nyt enää kerkiä ajoissa. Ja toisaalta se on silleen jos on vähän harkinnut että menis, mutta jos huomaa että ei kerkiä ajoissa, niin se on tavallaan helpotus että ei tarvi lähtä vaan saa olla kotona. Syksyllä yhden kerran vapaavuorolla ja keväällä toisen kerran, muuten on jäänyt aikomuksen tasolle. Aiemmin semmoset lajivideot inspiroi, mutta nyt ei kyllä oikein tunnu mitään kun kattelee lajivideoita. Juoksuvideoita katellessa kyllä tuntuu (jos on semmonen hyvä video, josta fiilis välittyy)..

Viime vuonna skippasin työmatkajuoksuja että jaksais treeneihin, mutta eipä ole pitkään aikaan tehnyt mieli skipata niitä juoksuja, ja siinä tulee tavallaan viisi treeniä (työmatkax2, treenimatkax2, treeni)+fyysinen työpäivä, niin se on vähän semmonen että ois kai se tehtävissä, mutta motivaatio puuttuu. Vaikka sitä juoksumatkaa tuliskin vaan reilu vitonen yhteensä ja vaikka on sähköpyörä jolla treeneihin kulkis, niin kyllä se kotimatka sillä sähköavustuksella vaan tuntuu jo jossain. Ja kun aamuneljältä on herätys arkisin, niin se on vähän huono jos tulee puoli ysiltä kotia ja on kierroksilla, yleensä viivästyttää nukkumaanmenoa.