https://www.rapport.fi/katleena-kortesu ... tta-eadec1
Journalismin kolme mustaa pistettä
✪TähtijuttuKatleena Kortesuon Tiedustelun tiistaikirje tarjoaa vastauksia kysymyksiin, joita et ehtinyt edes kysyä. Tämän numeron aiheina ovat journalismin kolme mustaa pistettä. Käymme läpi väärin siteerattuja tutkimuksia, suremme Suomen toimittajapiirien pienuutta ja annamme toimittajille tiedusteluvinkkejä.
Toimittajan kuva
Katleena Kortesuo
15.10.2024
Tilaa tiistaikirje!
Lukijoiden tuella
Kuuntele juttu tästä.
0:00
30:32
Tämä on ilmainen näyte Katleena Kortesuon joka toinen tiistai ilmestyvästä Tiistain tiedustelukirjeestä (5,90 € / kk).
Tervetuloa purjehtimaan Tiedustelun tiistaikirjeen mediakriittisille aalloille!
Tiistaikirje antaa vastauksia ajankohtaisiin pohdintoihin ja tiedustelukysymyksiin. Aiheet liittyvät esimerkiksi liiketoimintatiedusteluun, turvallisuuspolitiikkaan, informaatiovaikuttamiseen, yhteiskunnalliseen turbulenssiin, median murrokseen tai vaikkapa kyberuhkiin.
Jokaisessa tiistaikirjeessä on kolme artikkelia. Osa niistä on syvempiä analyysejä ja toiset mediakatsauksia tai tilastodatan läpikäyntiä.
Tänään troikan teemana on journalismin kolme mustaa pistettä:
Mitä tutkimuksia toimittajat siteeraavat aina väärin?
Suomi on pieni maa – mitä se tekee mediakritiikille?
Tiedustelun anti tutkivalle journalismille: näin tapat oman juttusi
Q: Mitä tutkimuksia toimittaja siteeraa väärin? A: Niitä joita oma kollega on jo aiemmin siteerannut väärin
Toimittajilla on pahuksen kiire. Silloin ei aina ehdi tarkistaa kaikkia tietoja tai lähteitä, vaan toimittaja luottaa siihen, että kollega on tsekannut tiedot jo aiemmin. Varsinkaan haastateltavien sanomisia ei aina ehditä varmistaa.
Sitä paitsi jos tieto on mainittu kymmenessä eri mediassa tai jos sen on sanonut kiva poliitikko, sen on pakko olla totta.
Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Jos ensimmäinen tiedon siteeraaja on käsittänyt tutkimustuloksen tai jonkin datan väärin, tämä virheellinen tieto heijastuu eteenpäin kymmeniin lehtijuttuihin. Pian siitä tulee hokema, jonka paikkansapitävyyttä kukaan ei tarkista.
Tässä artikkelissa käymme läpi pari tutkimustulosta, joita media on siteerannut pieleen jo useamman vuoden ajan.
“Suomi on Euroopan toiseksi väkivaltaisin maa naisille!”
Vuonna 2014 EU julkaisi kyselyn, jossa tulkittiin Suomen olevan erityisen väkivaltainen maa naisille. Jopa EU:n toiseksi väkivaltaisin maa!
Siitä asti tämä erikoinen tieto on kiertänyt mediassa. Ensimmäinen uutisaalto oli tietenkin heti julkaisuvuonna. Kelkkaan hyppäsivät muun muassa Hesari ja Yle.
Vuonna 2020 Yle lämmitteli kohua uudelleen. Tässä vaiheessa sitä käytettiin jo vakiintuneena taustafaktana, kun uutinen koski väkivallan tunnistamista käsittelevää väitöskirjaa.
Iltalehti argumentoi vielä tänä vuonna, että Suomi on EU:n toiseksi vaarallisin maa naisille. Jopa Hesarin TET-harjoittelija siteerasi tänä syksynä samaa faktaa – ja yhtä pieleen.
Mikä kaikki tässä informaatiossa on pielessä? Käydäänpä ongelmat läpi.
Ensinnäkin mainittakoon, että tiedonkeruumenetelmänä oli kysely (survey). Kyse ei siis ollut satunnaistetusta sokkotutkimuksesta eikä rikostilastojen tai sairaalaraporttien läpikäymisestä. Suomessa tiedot kerättiin puhelinhaastatteluilla, ja vastausprosentti oli vain 38,5. Tällaista raporttia ei missään nimessä kuulu sanoa tutkimukseksi, vaan oikea termi on kysely.
Toisekseen tulokset vaikuttavat niin poskettoman omituisilta, että jotain on väistämättä mennyt pieleen kyselyprosessissa. Tulosten mukaan väkivaltaisin maa naisia kohtaan olisi Tanska, ja myös Ruotsi ja Hollanti kisaavat kyseenalaisista kärkipaikoista. Sen sijaan turvallisimpia maita olisivat kyselyn mukaan muun muassa Puola, Slovenia ja Kroatia.
Kuulostaa erikoiselta.
Jos Pohjoismaat ovat oikeasti noin väkivaltaisia maita ja jos entisen itäblokin maat noin turvallisia, miksi kansainvälinen muuttoliike ei kulje pohjoisesta itään? Miksi naiset eivät sankoin joukoin muuta Puolaan, Sloveniaan ja Kroatiaan, jossa on ihanan turvallista elää?
Minulla on tarjota selitys oudoille tuloksille. Todennäköisempää nimittäin on, että vastaajien kulttuuriset taustat ovat vaikuttaneet kyselyn tuloksiin. On nimittäin olemassa kulttuureja, joissa puolison töniminen tai avokämmenellä lyönti ikään kuin kuuluu asiaan, eikä sitä edes pidetä väkivaltana. Vastaavasti rehellinen pohjoismaalainen saattaa vastata kirjaimellisesti niin kuin asia on: "kyllä minua on kerran elämäni aikana tönäisty".
Kyselyn tulokset ovat ikään kuin päälaellaan, sillä vastaajat ovat ymmärtäneet kysymykset eri tavoin eri kulttuureissa. Niinpä data ei ole vertailukelpoista.
Kolmannekseen tutkimuksen isoin ongelma: myös kysymyksenasettelussa oli vakavia ongelmia.
Tutkimuksen kohutuimman taulukon otsikko kuului näin: Nykyisen tai entisen kumppanin tai muun henkilön tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa 15-vuotiaana tai sitä vanhempana kokeneet naiset EU:ssa jäsenvaltioittain.
Alkuperäisessä kysymyksessä oli itse asiassa pitkä lista väkivallan lajeja, mutta näihin pyydettiin vain yksi yhteisvastaus, kyllä tai ei. Eli onko vastaaja kokenut väkivaltaa 15-vuotiaana tai myöhemmin?
No olen. Minäkin. Tulin parikymppisenä baarista ulos kavereideni kanssa, ja yhtäkkiä tungoksessa joku tuntematon mies puristi rintaani. Vastenmielistä, ällöttävää ja rikollista. Onneksi tuo on elämäni ainoa kerta, jolloin minuun on käyty käsiksi.
Tiedän hyvin, että moni kokee paljon enemmän ja vakavampaa väkivaltaa elämänsä aikana – mutta nyt kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, antaako juuri tuo tutkimuskysymys oikeita ja vertailtavia tuloksia.
Tuon kysymyksenasettelun takia jokaisen vastaajan yksittäinen kurja kokemus painoi vaa'assa yhtä paljon kuin toisen naisen kokema vuosien pahoinpitely ja perheväkivalta.
Suomessa 47 prosenttia naisista vastasi myöntävästi tuohon kysymykseen. Yhtäkään väkivaltatilannetta ei tietenkään voi vähätellä. Silti jokainen meistä tietää, että minun ikävä kokemukseni on varsin pieni verrattuna joidenkin naisten kokemaan vuosien väkivaltaan tai puolison aiheuttamiin pysyviin vammoihin.
On makaaberia, vääristävää ja kaiken lisäksi epäkunnioittavaa oikeita perheväkivallan uhreja kohtaan, että minun kyllä-vastaukseni saisi tutkimuksessa saman arvon kuin pitkäaikaista väkivaltaa kokeneen naisen.
Jos halutaan määrittää EU:n väkivaltaisin maa, täytyy selvittää yksittäisten väkivaltakertojen määrä ja voimakkuus. Vain tällä tavoin saadaan selville väkivallan kesto ja toistuvuus.
Niin kauan kuin tätä tietoa ei ole, emme tiedä yhtään mitään suomalaisiin naisiin kohdistetusta väkivallan määrästä suhteessa muihin maihin.
Yksi poikkeama 48-vuotiaan Katleenan elämässä ei kerro todellisuudesta mitään. Jos elämässäni on ollut yli 17 500 päivää turvallisuutta ja 1 minuutti väkivaltaa, kuinka monella noista kyselyyn myöntävästi vastanneista on sama tilanne? Ja miten sen perusteella voisi väittää Suomen olevan EU:n toiseksi väkivaltaisin maa naisille?
Jos toimittajat olisivat tehneet taustatyönsä kunnolla, he eivät koskaan olisi levittäneet näin epätarkkaa ja epävarmaa tietoa totuutena eteenpäin.
“Hyvä äidinkielen opetus edistää vieraan kielen oppimista!”
Syksyllä koko Suomea hätkähdyttivät surkeat Pisa-tulokset: maahanmuuttajataustaisten nuorten matemaattinen ja kielellinen osaaminen oli merkittävästi heikompaa kuin kantaväestön nuorilla.
Osa poliitikoista riensi puolustamaan maahanmuuttajan oman äidinkielen opetusta. Li Andersson totesi Twitterissä, että hyvä äidinkielen opetus edistää vieraan kielen oppimista. Tämä väite meni tietenkin läpi sukkana muun muassa Iltalehdessä ja Iltasanomissa.
Onko todella näin? Voiko olla niin, että jos maahanmuuttajalapsille opetetaan heidän äidinkieltään, se edistää suomen tai ruotsin oppimista? Eli jos vaikka satsaisimme pari viikkotuntia lisää äidinkielen opiskeluun, se kiihdyttäisi suomen ja ruotsin kielen oppimiskäyrää?
Katsotaanpa hieman, mitä tutkimukset sanovat. Jos panostamme äidinkielen opiskeluun, parantaako se muiden kielten oppimista?
Eräässä tutkimuksessa verrattiin englannin kieltä opettelevia eskariryhmiä. Toinen ryhmä käytti tukenaan lasten äidinkieltä espanjaa ja toinen eteni ilman äidinkieltä. Luonnollisesti kävi niin, että espanjan käyttö tukikielenä edisti oppimista. Syitä lienee kaksi.
Ensinnäkin äidinkieltä käytettiin tulkkauksessa, jolloin kaikki opetus ei ollut englanniksi. On itsestään selvää, että kääntäminen auttaa, kun opetellaan vieraita sanoja.
Toisekseen kyseessä ovat sukukielet: englanti ja espanja kuuluvat indoeurooppalaiseen kieliperheeseen.
Tämäkään tutkimus ei silti tukenut sitä, että äidinkieltä pitäisi opettaa kielenoppijoille. Äidinkieli oli tutkimuksessa vain opetuksen tukikieli, ei opetettava kieli sinänsä.
Toisessa kielitieteellisessä artikkelissa vertailtiin äidinkielen ja vieraan kielen oppimista. Siinä korostettiin pikemminkin esteiden ylittämistä: miten ihminen oppii kulttuuriset erot, ääntämisen erot ja kieliopin erot. Tässäkään artikkelissa ei sanottu, että äidinkielen opetus tehostaisi vieraan kielen oppimista.
Sanna Olkkosen gradussa vertailtiin oppilaan äidinkieltä opetuskielenä. Kyse ei siis ollut oppilaan oman äidinkielen opiskelusta, vaan sen käyttämisestä oppimisen tukikielenä. – Eli samoin kuin kaikille meille pulliaisille on opetettu aikanaan englantia: suomen kielen avulla.
Sekä Olkkosen gradun että arkijärjen perusteella äidinkielen käyttö opetuksen tukena on ilman muuta hyödyllistä. (Samaan aikaan se on toki mahdoton vaatimus, jos koululuokassa on useampaa eri äidinkieltä.) Myöskään Olkkosen gradu ei vahvistanut Anderssonin teesiä, jonka mukaan oppilaalle pitäisi opettaa tämän omaa äidinkieltä, jotta hän oppisi suomen tai ruotsin kielen.
Päin vastoin: moni lähde kertoo, että oman äidinkielen ja suomen kielen erilaisuus voi vaikeuttaa oppimista. Hollannin kielen yliopistonlehtori Rogier Nieuweboer kertoo Ylen haastattelussa, että suomen kieli on erilaisuutensa vuoksi vaikea oppia. Äidinkielestä ei ole hyötyä sen oppimisessa.
En kerta kaikkiaan onnistunut löytämään tutkimusta, jonka mukaan äidinkielen opettaminen edistäisi vieraan kielen oppimista.
Lopulta tajusin, mistä Anderssonin ja median siteeraama väite on peräisin.
Kyseessä on todennäköisesti ollut suomen kielen opetuksen puolustuspuhe suomalaisille. Näyte löytyy esimerkiksi Ylen artikkelista, jossa haastateltiin suomen kielen professoria Harri Mantilaa. Meidän on tärkeää opettaa suomenkielisille lapsille heidän omaa äidinkieltään, jotta pieni kielemme ei näivety ja jotta englanti ei saa ylivaltaa esimerkiksi tieteen tai talouden alalla.
Tämä väite on siirretty suoraan koskemaan myös maahanmuuttajia, jolloin Suomen koululaitoksen pitäisi vastata myös jokaisen muun äidinkielen opetuksesta.
Koko hommassa ovat siis menneet piimät ja viilit sekaisin. Ensinnäkin on julkisen talouden kannalta mahdotonta, että Suomen kouluissa opetettaisiin satoja maailman kieliä yksittäisten koululaisten äidinkielenä. Toisekseen vieraan kielen oppiminen ei vaadi äidinkielen opetusta. Professori Mantilan tavoitteena oli saada ihmiset ylpeiksi omasta äidinkielestään – mutta tuskinpa vaatia kaikkien äidinkielten opetusta kouluissa. Mantila itse asiassa korosti haastattelussaan, että äidinkielen vaaliminen on perheiden tehtävä.
Ensinnäkin on julkisen talouden kannalta mahdotonta, että Suomen kouluissa opetettaisiin satoja maailman kieliä yksittäisten koululaisten äidinkielenä. Toisekseen vieraan kielen oppiminen ei vaadi äidinkielen opetusta.
– Ulkomailla asuvien suomalaisperheiden vanhemmat voivat luottaa siihen, että lapsi oppii maan kielen päiväkodissa tai koulussa. Äidinkielen taidoista huolehtiminen taas jää vanhemmille, Mantila oli todennut Ylelle.
On siis täyttä puppua väittää, että maahanmuuttajille pitäisi opettaa heidän äidinkieltään, jotta he oppisivat suomen tai ruotsin. Suomen oppimiseksi ei tarvita muiden kielten tunteja.
Kaiken lisäksi Anderssonin väitteelle löytyy antiteesi meidän jokaisen arkikokemuksesta.
Ulkomailta adoptoidut lapset nimittäin oppivat suomen kielen, vaikka he olisivat tulleet uuteen kotimaahansa kaksi- tai kolmevuotiaina. Jos vieraan kielen opettelu vaatisi hyvää äidinkielen taitoa, silloinhan taaperoina adoptoidut lapset eivät voisi oppia suomen kieltä tai oppisivat sitä aivan erityisen hitaasti.
Suomen koululaitoksella ja maahanmuuttajaperheillä on edessään järkälemäinen haaste: meidän on saatava edistettyä maahanmuuttajalasten ja -nuorten kielellisiä valmiuksia. Muuten he jäävät paitsi jatko-opinnoista tai suoriutuvat niistä huonosti.
Silti tätä asiaa ei korjata Anderssonin mainitsemalla “hyvällä äidinkielen opetuksella”. Valitettavasti ne resurssit ovat pois suomen kielen oppimisesta.
Mitä nyt pitäisi tehdä?
Journalistin ohjeiden yhdeksäs kohta kehottaa tarkistamaan tiedot mahdollisimman hyvin, myös silloin kun ne on julkaistu jo aiemmin.
Tämä on jokaisen toimittajan velvollisuus. Muuten media käyttää kymmenissä jutuissa virheellistä ja harhaanjohtavaa tietoa, joka antaa maailmasta väärän kuvan.
Surullisinta on, että jopa Hesarin TET-harjoittelija on vedetty mukaan tähän väärän tiedon levittämiseen. Emme voi edellyttää ysiluokkalaiselta sitä, että hän perkaisi läpi kyselyn taustat ja kyselylomakkeet. Sen sijaan aikuisten toimittajien velvollisuus on varmistaa, ettei harhaanjohtavaa tietoa levitetä kymmentä vuotta pitkin mediaa.
Q: Mikä on pielessä suomalaisessa journalismissa? A: Suomi on liian pieni maa
Objektiivisesti ja analyyttisesti mitattuna Suomi on maailman paras maa ja Hämeenlinna on maailman paras kaupunki. Lisäksi minun keittiöni on maailman paras ravintola.
Yksi huono puoli Suomessa kuitenkin on. Me olemme liian pieni maa. Sen vuoksi meillä on vain vähän mediataloja, vähän toimittajia ja vähän toimittajien työpaikkoja.
Tämä poikii jääviysongelmia, henkilösidoksia ja riippuvuussuhteita. Harva toimittaja kehtaa kritisoida kollegaa tai toista mediataloa, koska samalla saattaa polkea seuraavan työparin tai potentiaalisen työnantajan varpaille.
Siksi ollaan ihan hiljaa. Sana “hankalasta ihmisestä” kiertää nopeasti, eikä omaa pesää viitsi liata.
Toimittaja ei pysty mediakritiikkiin
Ei koira ruokkivaa kättä pure. Harva toimittaja uskaltaa katkoa suhteita isoihin työnantajiin kuten Yleen tai Hesariin.
Sen vuoksi journalistien on kohdistettava mediakritiikkinsä turvallisiin kohteisiin kuten sensaatiojuttuihin, juorulehtiin, klikkiotsikoihin ja roskamediaan. Niitä ei kuitenkaan kannata yksilöidä tuon tarkemmin, koska jonain päivänä toimittaja saattaakin olla töissä Seiskassa.
Kriitikoille käy usein huonosti. Ylen entiset toimittajat Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski kirjoittivat taannoin Ylegate-kirjan, jossa arvosteltiin Juha Sipilästä ja Terrafamesta tehtyä uutisointia. Kirjalla oli melkoiset seuraukset tekijöiden uran kannalta: Yle ei koskaan enää tule palkkaamaan heitä listoilleen. Olisi eri asia kritisoida pieniä lehtiä, mutta Yle on Suomen suurimpia media-alan työnantajia.
Tämän vuoksi Suomessa mediakritiikkiä tekee hyvin harva taho. Ensimmäisenä mieleen tulee Pasi Kivioja, jolla on Suomen Kuvalehdessä Mediaansekaantuja-palsta. Hän pystyy kritisoimaan mediaa ikään kuin ulkopuolelta, koska hän itse ei ole toimittaja ammatiltaan.
Myös Yle yritti parhaansa. Sillä oli Viimeinen sana -ohjelma parin vuoden ajan, mutta katsojia oli liian vähän. Katsojien pieni määrä ei ehkä ollut mikään ihme, koska muistaakseni ohjelma kritisoi hyvin harvoin Yleä itseään. Se hieman rapauttaa mediakriittisen ohjelman pohjaa, jos tuottavaa taloa ei uskalleta arvostella.
Koko perhe töissä samassa talossa
Journalismin pienet piirit tarkoittavat helposti jopa perhepiiriä. On hieman kiusallista katsoa, kun Ylellä työskentelee työntekijöiden lapsia.
Nyt kannattaa huomata, en ota näitä tapauksia esille siksi, että näissä olisi muka nepotismia. Sen sijaan nämä kaikki tapaukset ovat signaali toimittajien pienestä piiristä. Kun saman perheen jäsenet ovat samassa työpaikassa, se vaikuttaa väistämättä siihen, ketä voidaan kritisoida ja ketä kohdellaan pehmeämmin.
Uutisankkuri Matti Röngän lapset Otto Rönkä ja Reetta Rönkä työskentelevät Ylellä. Otto Rönkä on Ylen urheilutoimituksen tuottaja, ja Reetta Rönkä tekee Uutispodcastia.
Ylen toimittajan Ami Assulinin tyttären Jasmin Assulinin firma Deidei palkattiin Ylelle vetämään monimuotoisuuskoulutuksia. Ei siis ihme, että Ylen toimittajat eivät uskaltaneet kritisoida kyseisiä koulutuksia julkisesti, koska asialla oli sentään työkaverin lapsi.
Yle Draaman tuottaja Hyppe Salmen tytär Ronja Salmi rekryttiin jo nuorena Ylen Galaxiin töihin.
Luotan siihen, että nämä rekrytoinnit on hoidettu oikein ja neutraalisti. Silti tällaiset perhekeskittymät osoittavat, että Suomi on aivan liian pieni maa mediakritiikille. Kuinka voisi kritisoida taloa, jossa koko perhe on töissä?
PS. Haluan vielä korostaa, että minun keittiöni on maailman paras ravintola. Tämä on objektiivinen fakta, jonka perheeni voi vahvistaa.
Q: Mitä tiedustelu voi tarjota tutkivalle journalismille? A: Keinoja tappaa oma juttu
Teimme opintojen ohessa ryhmätyön kansalaistiedustelusta eli CITINTista. Porukassa oli onneksi yksi ammattitutkija, joten hänen johdollaan viilasimme ryhmätyön tieteelliseksi artikkeliksi.
Artikkelissa kuvasimme, kuinka tiedustelu on laajentunut valtiollisesta toiminnasta myös kansalaistoiminnaksi. Tiedustelua (tai tiedusteluprosessin eri vaiheita) tekevät ja tuottavat muun muassa yksityisetsivät, tutkivat journalistit, liiketoiminnan analyytikot, rekrytointikonsultit, satelliittikuvia myyvät kaupalliset toimijat ja avointen lähteiden tiedustelun OSINT-harrastajat.
Eikä muuten pidä unohtaa rikollista tiedustelutoimintaa, jossa kalastellaan salasanoja, selvitetään murtokohteen pohjapiirustuksia tai seurataan uhria viikkotolkulla.
Tiedustelun kenttä on siis laajentunut, ja samaan aikaan laadun ja osaamisen skaala on leventynyt. Huipputasolla valtiolliset resurssit ja teknologiat ovat parantuneet, ja toisaalta skaalan alareunassa puuhastelee vaikka mitä kaltaisiani harrastelijoita ja mitälie vanhojen koulukavereiden stalkkaajia.
Näitä laatueroja vertaillessani koin viime viikolla Suuren Valaistumisen (™). Tajusin lopulta, mikä oleellinen ero on tiedusteluanalyytikon ja tutkivan journalistin työssä.
Mikä tiedusteluprosessin osa puuttuu tutkivilta journalisteilta?
Olemme käyneet opinnoissa läpi tiedusteluprosessia jo vuoden verran, ja lisää on edessä. Meille tolkutetaan koko ajan, että oma hypoteesi pitää pyrkiä kumoamaan. Se on nimittäin ainoa keino päästä kohti todennäköisintä lopputulemaa.
Sen sijaan tutkivan journalistin työ jättää usein tämän vaiheen väliin. Kun hypoteesi on heitetty ilmoille, sen tukemiseksi yritetään etsiä todisteita.
Tutkiva journalistihan voi saada juttuvinkin: “Karo Kansanedustaja on jo vuosien ajan varastanut työkavereittensa lounaat!”
Nyt tutkiva journalisti lähtee etsimään todisteita. Hän haastattelee muita kansanedustajia, jututtaa eduskunnan kahvilan työntekijöitä, tarkkailee Karoa ja tutkii rikosrekistereitä.
Pian tutkiva journalisti löytää lupaavia todisteita juttuunsa.
Ensinnäkin kahvilan myyjä todistaa, että kerran Karo esitti muka hajamielistä ja jätti melkein pullansa maksamatta.
Toisesta puolueesta kansanedustajakollega myöntää, että eväitä katoaa jääkaapista melko usein. Hän on monesti seurannut, että Karo vilkuilee syyllisen näköisenä ympärilleen.
Journalisti ei löydä mitään rikosrekisteristä, mutta Karo tulee aina kahvilaan silloin kun asiakkaita on vain vähän. Eikö sekin ole epäilyttävää? Ehkä Karo ei halua jäädä kiinni varkauksistaan?
Hetkinen. Karon paino näyttää nousseen. Johtuukohan se pöllityistä tuplalounaista?
Pian juttu on valmis. Siinä kerrotaan eduskunnan lounasvarkauksista ja Karoon kohdistuvista epäilyistä. Kuvituksena on Karosta salaa otettu kuva, jossa hän vilkaisee yllättyneenä olkansa yli. Otsikkona on “Onko Karo Kansanedustaja varastanut eduskunnan nakkisämpylät? Kollegat ovat kuohuksissaan – ja täysin aiheesta!”
Jos raportoisin tällaisen tiedusteluprosessin opettajilleni, minua todennäköisesti heitettäisiin Mattilanniemen auditorion diaprojektorilla.
Toimittaja on nimittäin etsinyt todisteita vain omalle ennakkokäsitykselleen, mutta hän ei ole pyrkinyt kumoamaan hypoteesia. Hän on ollut sokea vastatodisteille (ei rikosrekisteriä, ei silminnäkijää, ei mitään evidenssiä). Sen sijaan toimittaja on tulkinnut pelkät kuulopuheet ja sivuseikat teoriaansa puoltaviksi todisteiksi.
Näin tapat oman juttusi
Tutkivan journalistin tärkein tehtävä on etsiä omalle hypoteesilleen vastatodisteita. Onko juttuvinkissä tai uutisvainussa mitään todellisuuspohjaa, vai perustuuko juttu pelkkiin kuulopuheisiin? Entä onko vastaevidenssejä etsitty ollenkaan? Voisiko todisteiden perusteella päätyä johonkin muuhunkin johtopäätökseen?
Journalistin pitää huomioida kaikki todisteet kattavasti ja pyrkiä keräämään dataa myös vastakkaisesta näkökulmasta. Sen ansiosta journalistinen prosessi kehittyy kahdella tavalla.
Ensinnäkin jos juttu onkin huuhaata, totuus paljastuu nopeammin, eikä väärä päätelmä päädy koskaan julkaisuvaiheeseen asti. On helkutin noloa korjata jälkikäteen ontuvia uutisankkoja.
Toisekseen jos laaja evidenssien keruu tukee alkuperäistä hypoteesia (tai ehkä jotain toista kiinnostavampaa hypoteesia), koko jutusta tulee laadukkaampi. Siinä on puntaroitu eri näkökohtia laajemmin, eikä keissi perustu enää pelkkiin satunnaisiin tiedonmurusiin.
Tärkein kysymys oman jutun tappamisessa menee ikävästi ihon alle:
Mikä todistaisi minulle itselleni, että hypoteesini on täysin pielessä? Mitä pitäisi tapahtua, jotta oma ennakko-oletukseni kumoutuu?
Jos mikään todiste ei saisi toimittajaa muuttamaan alkuperäistä juttuaihettaan, silloin kyseessä ei enää ole journalismi. Silloin kyseessä on kallellaan oleva aktivismi, jossa faktojen ei haluta pilaavan mehukasta skuuppia.
Mitä tapahtuu, jos juttua ei pyri tappamaan?
On olemassa ikäviä esimerkkejä siitä, kuinka toimittaja pyrkii osoittamaan oman toiveensa tai ennakko-oletuksensa todeksi irrallisilla havainnoilla ja todisteiden kirsikanpoiminnalla.
Aikanaan vuonna 2016 Suomen media ennusti Donald Trumpin vaalimenestyksen täysin pieleen. Suomi oli täynnä uutisia siitä, kuinka Trump mokailee, Trump on rikollinen ja Trump on väärä valinta.
En nyt ole kiistämässä näitä oletuksia, mutta niillä luotiin se vaikutelma, että Trump häviää vaalit taatusti. Miten kukaan voisi äänestää sellaista hullua?
Koko Suomen leuka loksahti auki, kun Trumpista tuli presidentti. Kuinka se voi olla mahdollista?
Toimittajien olisi pitänyt pyrkiä keräämään evidenssejä laajemmin. Mitä vaa'ankieliosavaltioissa todella ajateltiin? Entä tekikö vastaehdokas Hillary Clinton joitain mokia? Miten Trumpin kannattajat suhtautuivat vaalikampanjaan?
Mutta media petti meidät. Se etsi todisteita omalle toiveelleen ja uskomukselleen: eihän Trump voi mitenkään voittaa.
Seuraavat Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat marraskuussa 2024. Kolmen viikon sisällä näemme, miten suomalainen media on tällä kertaa onnistunut arvioissaan. Trumpia on kritisoitu paljon – kuvaako se aidosti vaalitulosta vai onko se meidän omaa toiveajatteluamme?
Itse toivon Suomen näkökulmasta, että Kamala Harris voittaa. Meidän kannaltamme kriittistä on Yhdysvaltain aseellisen tuen jatkuminen Ukrainalle, jotta Venäjä ei pysty valtaamaan entisiä alusmaitaan pala palalta. Silti en yritä pönkittää toiveajatteluani sitä suosivilla uutisilla, vaan pyrin arvioimaan neutraalisti, miten vaaleissa mahtaa käydä.
Tiedustelun ja journalismin pitää tuottaa luotettavaa tietoa, ei mieluista tietoa.
Mitä mä oikein just luin?
Luit juuri Tiedustelun tiistaikirjeen. Kirje ilmestyy tänä vuonna kahdesti kuukaudessa: joka kuun ensimmäisenä ja kolmantena tiistaina. Kaikki tiistaikirjeet sisältävät kolme artikkelia.
Osa tiistaikirjeiden artikkeleista julkaistaan itsenäisinä juttuina ilmaiseksi, mutta vähintään puolet on vain tilaajille tarkoitettuja. Kun siis tilaat kirjeen, saat käsiisi maksullista timanttitavaraa reilusti enemmän kuin muut.
Olen Katleena, tämän kirjeen laatija, yrittäjä, tietokirjailija ja kriisiviestinnän valmentaja. Opiskelen parhaillaan Jyväskylän yliopistossa kolmatta korkeakoulututkintoani, pääaineena tiedustelu.
Tiedustelun tiistaikirjeen tarkoitus on
seurata ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita talouden, median, infran, turpon ja kyberin tiimoilta
tuottaa tilaajille hyödyllisiä analyyseja ja yhteenvetoja
olla osa tiedustelun opintojani ja omaa oppimistani
tuottaa sen verran rahaa, että voin kattaa katsauksen tekemisestä aiheutuvat kulut sekä yliannostuksen zerocolaa.
Voin muuten taata, että opettajani eivät ole ylpeitä tästä tiedustelukirjeestä.
On selvää, että Tiedustelun tiistaikirje ei ole täydessä mielessä tiedustelua. Ensinnäkään minulla ei ole ketään tiettyä toimeksiantajaa, jolta olisin saanut tiedusteluun liittyvän tehtävänannon. Toisekseen käytössäni on mitätön valikoima aikaa, osaamista ja tekniikoita, jos vertaa Supoon tai sotilastiedusteluun.
Disclaimer. Jos teet liiketoiminnallisia tai yhteiskunnallisia päätöksiä Tiedustelun tiistaikirjeen perusteella, vastaat itse ratkaisuistasi. Kirje edustaa kansalaistiedustelua eli CITINTia. Kyseessä ei ole mikään valtiollisen tason tiedustelutoiminta, vaan kevyemmän sarjan light-analyysi.
Haluatko antaa palautetta tai juttuidean? Tai onko mielessäsi tiedustelukysymys, johon kaipaat vastausta? Täytä Google Forms täällä.
Tämä on ilmainen näyte Katleena Kortesuon joka toinen tiistai ilmestyvästä Tiistain tiedustelukirjeestä (5,90 € / kk).
