Opetusjärjestelmälajit

[Mjölnir]

Eikös Bill Wolfen ollessa vielä kuvioissa defendossa ollut sellainen ajatus että tunnin treeni jaettaisiin tiettyihin vakiomittaisiin osiin, jotka olisivat joka treenissä samat? Siis että 5min alkulämmittelyä, 10min lyöntitekniikkaa, 10min pystysparria, 10min painia jne.

En sitten tiedä tehtiinkö tuota koskaan Suomessa kovin tarkasti ja se kuulosti tosi rajoittavalta, mutta silloin ainakin puhuttaisiin hyvin tarkasta opetusjärjestelmästä.

Kyllä, näin se oli

[L.K.]

Tuo sapluunahan oli ennen kaikkea peruskurssille, jota ajatellen yleisesti ei minusta ole edes mitenkään pöllömpi idea. Jos puhutaan siis lajista missä on nuo tietyt osa-alueet kurssin sisältönä jne.

Eihän asioita tietty noin orjallissti tarvi tai pidä muutenkaan minusta noudattaa, niitä kerrattavia tekniikoita pystyy ujuttamaan alkulämmittelyyn yms. ja sitten esim siihen uuteen tekniikkaan panostetaan joku vaikka 20-25min treenistä ja lopussa tehdään joku 15-20min soveltavampaa harjoittelua, jossa esim jo vähän paineistetaan sitä uuttakin tekniikka kenties.

[Andy]

Tämä ketju on tarjonnut kiinnostavaa luettavaa, mutta 6 sivua luettuani en edelleenkään tiedä tarkalleen, mikä on opetusjärjestelmä. Niin kauan kuin ydinkäsitteen sisältöä ei ole tarkasti määritelty, keskustelijoiden hyvät kommentit menevät väkisinkin toistensa ohi erilaisten piilevien käsitysten vuoksi.

Itselleni opetusjärjestelmä tuo mieleen armeijan tai muun kaavamaisen massakoulutuksen, jossa järjestelmän avulla yritetään hallita suuria määriä ihmisiä ja saada heitä omaksumaan tiettyjä perusasioita mahdollisimman samalla tavalla. Kokonaisuuden toimivuus on tärkeämpää kuin yksilöiden erinomaisuus. Oppimisen ja osaamisen mittarina tällaisessa järjestelmässä on...no, jotain muuta kuin se, mikä mieleistäni ratkaisee voittajan kilpaurheilussa tai itsepuolustustilanteessa.

Opetusjärjestelmän näkökulmasta tärkeää on, mitä ja miten opetetaan.
Yksilön (oli sitten kilpaurheilija tai ei) näkökulmasta tärkeää on, mitä opitaan.
Olisiko sitten niin, että HYVÄ opetusjärjestelmä kestää tarkastelun myös yksilönäkökulmasta?

Tämä onkin mielenkiintoinen pointti. Mikä on opetusjärjestelmä? Eihän kukaan kuitenkaan ihan satunnaisesti opeta tai ainakin hyvin harva. Toki tällainenkin tilanne voi tulla esim. seurassa jossa on monta vetäjää, jotka eivät kommunikoi riittävästi keskenään. Tällöin perustekniikoistakin saatetaan opettaa useampaa versiota ja oppilaille jää epäselväksi mikä on "oikea" tapa tehdä asioita. Tai saattaa tulla tilanteita joissa opettaja opettaa jotain asiaa "tuttuna" vaikka oppilaat eivät ole sitä ennen nähneetkään. Tämä on tietenkin erittäin huono tilanne ja juuri tällaisen estämiseksi tarkat opetusjärjestelmät onkin yleensä luotu.

Esimerkiksi hokutoryu on hyvin tyypillinen opetusjärjestelmä. Asioihin on saattanut tulla jotain muutoksia mutta omana treeniaikanani peruskurssi sisälsi vapautumisotteita, jotka oli valittu niin että niiden liikkeet muistuttivat myöhemmin harjoiteltavien perustekniikoiden liikeratoja. Löytyi esim. takasuora ja lonkkaheitto. Oranssiin vyöhön treenattiin paljon kaatumisia ja seuraavaan eli vihreään vyöhön alettiin sitten käydä läpi heittoja, mikä on tietysti aika järkevä opetusjärjestys. Periaatteessa oli toivottavaa että jos eri vyöasteet treenasivat samoissa treeneissä niin heille annettiin eri tekniikoita harjoiteltaviksi oman vyöasteen mukaisesti. Ei tietenkään aina, mutta usein näin kuitenkin tehtiin. Tämä lienee siis se mitä opetusjärjstelmällä erityisesti tarkoitetaan.

Mutta sitten jos puhutaan kilpavalmennuksesta tai miksei muustakin pidemmälle viedystä opetuksesta lähioppilaille niin varmaan jokainen vähänkään parempi valmentaja ymmärtää ettei kaikkia voi opettaa samalla tavoin vaan yksilön vahvudet ja heikkoudet on huomioitava opetuksessa ja siinä ottelutyylissä mitä hänen on tarkoitus toteuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että opetus olisi jotenkin satunnaista vaan kyllä siellä joku järjestelmä on pakko olla pohjilla. Urheilupuolella tätä tosin yleensä nimitetään esim. "valmennusfilosofiaksi".

Joku valmentaja saattaa nähdä oman aloitteen pitämisen tosi tärkeänä ja korostaa sitä. Toinen taas ehkä näkee vastustajan rytmin rikkomisen ja tämän tekemiseen vaikuttamisen tärkeänä. Joku suosii aggressiivista hyökkäämistä, toinen korostaa vastaiskuja ja kolmas rakentaa peliä tiukan suojauksen kautta.

Mitä monipuolisempi laji, sitä suurempia voivat erot olla. Esimerkiksi vapaaottelussa on hyvinkin erilaisia lähestymistapoja koko lajiin: joku uskoo pukupainin autuaaksi tekevään voimaan ja toinen näkee matsit ratkaistavan ensisijassa lyönneillä.

Oheisharjoittelu on myös yksi osa-alue jossa opetusjärjstelmien erot tulevat tosi selkeästi esiin. Jotkut korostavat voimanhankintaa ja punttitreenausta, toisten mielestä kannattaa panostaa kahvakuuliin ja bulgarialaisiin treenisäkkeihin (mieluiten gojimarjoilla täytettyinä) ja kolmannen mielestä nuo molemmat voi heittää suohon ja riittää kun käy lenkillä.

[Lasse Candé]

Niin siis kai tässä oli nimenomaan tarkoitus pohtia mikä opetusjärjestelmälaji on. Tällöinhän juttu ei tietenkään mene niin että annetaan jokin määritelmä ja vielä oletetaan että se olisi niin hyvä että kaikki ovat asiasta samaa mieltä, jonka jälkeen aletaan keskustelemaan. Näkisin melkeinpä että kun tuohon jarkon tavallaan peräänkuuluttamaan hyvään lähtökohtaan pääsisi, voisi samalla kertaa haudata koko keskustelun turhana.

Nyt on myös tärkeää painottaa opetusjärjestelmän ja opetusjärjestelmälajin eroa. Urheilun ja urheilulajin ero ei ehkä ole ihan hyvä vertaus, mutta vaikkapa itsepuolustuksen ja itsepuolustuslajin välinen ero on hyvin selvä. Vertaus ei tietenkään ole yksyhteen minkään noiden kolmen väliltä, mutta jokaisessa pohdinnassa on pointtinsa. Käytännöllisesti tullaan siihen että kaikennäköisiin tavoitteisiin voi kasata opetusjärjestelmiä, mutta opetusjärjestelmälajeissa itse harjoitusmenetelmät ja muu lajin opillinen sisältö määrää miten toimitaan.

Jokaisella lajilla on sekä jotakin mitä tavoitellaan että miten sitä tavoitellaan. Urheilulajeissa tavoite on selvä ja toiminta kilpailija-valmentajakohtaista, kun taas opetusjärjestelmälajeissa seurattava oppi on (jalostuneisuudesta riippuen) selvä ja sitä mihin käyttökohteisiin kaikki moinen taipuu kutsutaan joksikin mystiseksi soveltamiseksi. Juttu menee niin että potkunyrkkeilijä potkunyrkkeilee ennen kaikkea kehässä, mutta vaikkapa senshidoka ei senshidoile puolustaessaan itseään vaan pelkästään puolustaa itseään. Sitten voi jälkikäteen analysoida miten senshidon oppi ilmeni, ihan vastaavalla tavalla kuin voi analysoida sellaisestakin joka ei ole koskaan senshidosta kuullutkaan.

[Andy]

Potkunyrkkeilijä ei sovella ottelussa potkunyrkkeilyä (laji) vaan hän soveltaa valmentaja X:n valmennusoppia (opetusjärjestelmä).

[Lasse Candé]

Juuri näin. Ja opetusjärjestelmä varmaan muuttuu tilanteen mukaan. Tästä tullaan siihen että potkunyrkkeilyä ei voi pitää opetusjärjestelmälajina, jos tuollaista sanaa tahtoo tuohon tarkoitukseen käyttää. Potkunyrkkeilyssä se laji kulminoituu lopulta niihin sääntöihin eikä opetusjärjestelmään.

[Andy]

Entä jos joku valmentaja antaisi opilleen erillisen nimen? Jenkeissä tällaisia ainakin on. Siis että nimeää oman oppinsa vaikka nyt "Strike Kickboxingiksi", jossa on tietty tapa opettaa tekniikat, tietty ottelustrategia, kunto-ohjelmat jne. Olisiko Strike Kickboxing silloin opetusjärjestelmälaji? Entä ovatko Alliance Jiu-jitsu tai Gracie Jiu jitsu opetusjärjstelmälajeja? Ne ovat siis enemän tai vähemmän systematiosoituja tapoja treenata BJJ:tä.

[Lasse Candé]

Vähän siltä kuulostaisi, eiks je?
Sitten jos noilla nimillä alkaa olemaan sääntöjä ja opetussisältö taas muokkautuu siihen miten niillä säännöillä pärjätään parhaiten, eli tosiasiassa opetusjärjestelmät jossain määrin hylätään, tällöin kai mekanismi taas on se sama kuin urheilulajeissa...

Aiheen kannalta mielenkiintoisia keskustelukohteita on sellaiset elävämmät opetusjärjestelmälajit, kuten jotkut itsepuolustuslajit ja kai useat kiinalaiset lajit. Esim kiinalaisissa lajeissa ainakin täällä puhutaan paljon oppilaslähtöisyydestä, eli taustalla kummittelee jokin ajattelu tappelutilanteesta ja sitten opista valikoidaan. Kysymys kuuluu missä määrin "lajina" on se tappelu ja missä määrin se opetusjärjestelmä? Vastaavasti itsepuolustuslajeissa ne tilanteet kummittelevat siellä taustalla. Riippunee opetusjärjestelmän luonteesta miten vapaat kädet on. Toisaalta taas on tietenkin niin että vaikkapa bajia ei treenata treenaamalla tanglangia vaikka molempien koulukuntien jäsenet valmistautuisivat näillä esim koulujen välisiin haasteotteluihin. Samaten defendoka ei treenaa krav magaa, vaikka molemmat treenaavat itsepuolustusta lajiensa keinoin.

Oikeastaan kai opetusjärjestelmälajien puhtaimmat muodot löytynevät japanista. Ilmeisimmin maailman kamppailulajihistoriassa aika harvinainen ilmiö että lajit ovat niin selkeästi opetusjärjestelmälajeja. Keskustelussa sana onkin siinä mielessä käyttökelpoinen kun vaikkapa halutaan sanoa että lajissa tavoitellaan henkistä harmoniaa tai tappelua tai jotain muuta nimenomaan lajin keinoin, eikä jollain muulla tavalla. Tullaan Häkkisen siguun karaten lajiluonteesta: Tapa opetella/harjoitella.

Monethan ovat poikenneet lajiensa opeista koska ovat kuvitelleet löytävänsä tai ovat löytäneet jotain parempaa tapaa lajin tavoitteisiin tai omiinsa. Tällöin he ovat luopuneet lajista. Toisaalta taas potkunyrkkeilijän valmentajanvaihto tai valmentajan treenitavan muuttaminen ei ole lajista luopumista. Juttua sitten tietenkin vielä sekoittaa se että myös opetusjärjestelmälajeissa opettajat ja oppilaat muokkaavat viime kädessä "lajin". Opetusjärjestelmälajeissa hyvän opettajan on aivan pakko miettiä näitä asioita. Erilaisiin ratkaisuihin on päädytty ja tavoitteetkin ovat erilaisia. Perinne on liekin vaalimista eikä tuhkien palvomista. Rajojen järkevä ymmärtäminen vaatii pohdintaa.

[Andy]

Olen alkanut luoda opetusjärjestelmää potkunyrkkeilyyn. Olen todennut tämän tarpeellisuuden etenkin siinä vaiheessa, kun seurassa on minun lisäkseni muitakin ohjaajia. Haluaisin että opetus tapahtuu silti yhtenäisesti ja loogisessa järjestyksessä niin, että kaikki oleellinen tulee opetettua uudelle harrastajalle ja opetus sopii oppilaan tasoon, niin että heti peruskurssin jälkeen ei opeteta mitään hyppytakakiertopotkua.

Tämä toivottavasti vähentää myös sooloilua niin että kukaan aloitteleva ohjaaja ei keksi omasta päästän jotain aivan kummallisia ja toimimattomia juttuja, joita opettaisi edelleen. Aloittelevalle ohjaajalle on myös hyvä, kun on joku sapluuna mistä voi vain poimia asioita opetettavaksi ja olla varma, että nämä ovat nyt hyödyllisiä oppilaille.

Ajatukseni on jakaa tekniikat useampaan tasoon niin että joka tasolla on omat hyökkäyskombinaatiot, vastaiskut eri hyökkäyksiin ja liikkumistavat. Tasoja olisi ainakin kolme, ehkä neljä tai viisi. Nyt on valmiina (tai koevaiheessa) kaksi ensimmäistä. Lisäksi peruskurssi on tavallaan "nollataso" ja siihen on oma sapluunansa. Lisäksi olen miettinyt, pitäisikö erikoistekniikoille tehdä oma erillinen luokkansa, eikä yrittää sovittaa niitä perustasoihin.

Ajatuksenani on esimerkiksi että kaikki ykköstason hyökkäykset alkavat etusuoralla ja tekniikat tehdään vuoropuolin vasen-oikea-vasen. Kakkostasolla tulevat aloitukset muilla tekniikoilla ja hyökkäykset peräkkäin samalta puolelta. Esimerkiksi siis etusuora - etukäden yläkoukku tai takasuora - takajalan potku. Ykköstasolla liikutaan eteen ja taakse, kakkostasolla opetellaan kulmaaminen ja sivuliike jne.

Heti ensimmäinen ongelma järjestelmää hahmotellessa oli tietysti se, että materiaalia on niin valtavasti. Järkeviä ja tehokkaita hyökkäyskombinaatioita ja vastaiskuja eri hyökkäyksiin on aivan lukematon määrä. Näistä sopivien valitseminen niin että niistä muodostuu tasapainoinen kokonaisuus, ei ole aivan yksinkertainen juttu.

Vyöjärjestelmän kanssa tällä systeemillä ei ole mitään tekemistä, muuten kuin että luonnollisesti tummempien vöiden tekniikoita on sijoitettu korkeammille tasoille, koska niitä nyt on yleisesti järkevää harjoitella myöhemmässä vaiheessa uraa kuin perustekniikoita. Järjestelmän ensisijainen tavoite on siis luoda ottelussa/sparrissa tehokkaita potkunyrkkeilijöitä.

[Eizei]

Näistä sopivien valitseminen niin että niistä muodostuu tasapainoinen kokonaisuus, ei ole aivan yksinkertainen juttu.

Ei varmaan oo joo iisi juttu. Ja sitten toi vyökriteereistä irrallisuusaspekti. Kun aloitin hanmoodon treenaamisen niin vyökoekriteeristö oli varsin elävä ja alueellisesti heittelevä paketti, kun laji oli levitetty aggressiivisesti ja vetäjät, jotka jäivät vastuuhommiin opettajan perävalojen näkyessä joutuivat soveltelemaan paljon. Ilmeni tarve vyöjärjestelmästä erillisen harjoittelusysteemin luomiseen opettajan taholta.

Tämä systemaattinen lähestyminen "jo tuttuihin asioihin" tuntui osasta pioneereista aivan kamalalta pakkopullalta, kun oli muodostunut vapauden kautta jonkinlainen luovuuden intoon pohjautuva oma hyväksi koettu tapa treenata ja opettaa. Uudet kokemattomat taas olivat aivan liekeissään näistä uusista systeemeistä, koska ne tulivat tarpeeseen, ja heitä saattoi häiritä (esim. Seuraa vaihtaessa), etteivät kokeneemmat halunneet näitä noudattaa ja, että vetelivät mielekkääksi kokemiaan juttuja. Saattoi olla myös, että seuran sisällä joku otti omakseen ja halusi sen käyttöönottoa kauttaaltaan, kun vertainen treenikaveri vihasi ajatusta. Syntyi ristiriitoja, kun tarpeellinen työkalu ajettiin sisään, tai otettiin, pakkopullana.

Aiheen parissa lähiaikoina myös puntaroineena komppaan, ettei ole ihan iisi juttu. Varsinkin, kun itse on tällainen luova huithapeli ja siinä kohtaa ninjailunkaarta, että omalla polulla sellaset Bruce Leen "there is no style" meiningit kiehtoo enemmän, kuin tsydeemit. Mutta kun sitä konstruktiota tekee just muille, niin kuin sinäkin, niin... Pitää vaan pyrkii rakentamaan mahdollisimman vankat puitteet, vaikka oma polku olis nuuskamuikkusena alati vaihtuvan puun alla.

Tsemiä projektiin kaima!