Tappamisen psykologia

[Valvoja]

Luin ketjun vastikään kokonaisuudessaan läpi ja tämä näyttää käsittelevän täysin samaa asiaa kuin ketju tappamisen psykologiasta.

Hoplologia-ketju on nyt yhdistetty aiempaan samaa aihepiiriä koskevaan ketjuun.

[Ars Dimicatio]

Valvomo: Maalitauluja koskevat viestit siirretty Kaksintaistelut eri aikoina eri kulttuureissa-ketjusta.

Tsiisus. Mä olen lukenut hevosmiesten tietona (varmaan väärinmuistetusta Grossmanin kirjoista) että janterit maalitauluina olisi tulleet vasta maailmansotien jälkeen avittamaan humaaneja yksilöitä tähtäämään vihollista päin tositilanteessa.

Näemmä sit jo -27 oltiin tässä suhteessa aika edistyksellisiä. Tai no, suojeluskunnat oli.

Mielestäni Grossman on väittänyt, että nimenomaan Yhdysvaltain armeijassa metalliset ihmissilhuettitaulut tulivat yleiseen käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen ja tämä vaikutti Yhdysvaltain armeijan toimintaan Vietnamin sodassa.

Itse muista varmana tietona vanhoista suomalaisista reserviupseerin käsikirjoista, että halosta ihmismuotoon veistettyjä "pölkkypäitä" on käytetty perinteisesti kiväärin maaleina taisteluammunnoissa. Sodan jälkeen 50-luvulla kirjoitetussa oppaassa jopa opetetaan miten oikeaoppinen "pölkkypää" veistetään kirveellä pöllistä.

[Andy]

Ollessani varusmiespalveluksessa vuonna 1997 siivosimme Rovaniemen kasarmin varastoa ja sieltä löytyi saapasrasvan lisäksi rakennusohjeet ihmishahmoa muistuttavalle maalitaululle. Siinä luki:

"Jälkipainos kielletty. Suojeluskuntain Yliesikunta 1937."

Siivousta johtava kantaupseeri oli sitä mieltä, että taulua ja saapasrasvaa ei saa heittää roskiin.

[Kari Aittomäki]

Miten tämä liittyy mihinkään?

Muistan lukeneeni että jotku, olikohan turkkilaiset ekamaailmansodassa totutti nuoria paikallesaapuneita ammuttamalla heillä kaatuneita.

Ihmismaaliin kohdentaminen on kaiketi juu aika tunnepitoista touhua, mullekkin on tähän tontille paukahtanu pari partioo possusia kertomaan etten saisi heitellä teriä pahvi-ihmisten kuviin.
En malttanut olla hiukan kuljailematta.
- Pysy kauempana niistä puukoista!

hehe

[Antti]

Itsenäisessä Suomessa noita ihmishahmoisia maaleja (päätaulu, rintataulu, polvitaulu, kokokuviotaulu) löytyy ihan Paul von Gerichin Ampumaopista (1919) alkaen. Päätaulu voidaan myös yhdistää rengastauluun. "Renkaat kulkevat päätaulun yli. Kasvot ovat ruskeat."

(Muistissani on mielikuva taiteellisesti kunnianhimoisemmasta maalitaulusta vanhan väen ajalta, mutten tähän hätään löydä sitä mistään.)

Nykyään liian ihmismäisten maalien käyttöä rajoittavat ainakin taisteluammunnoissa turvallisuusnäkökohdat. Niinisalossa 1999 varusmies ampui toista varusmiestä, koska uhrin moottoripyöräkypärä oli kovin samannäköinen kuin maaleina käytetyt ilmapallot. Syndalenissa vuonna 2015 vastaavasti varusmiehen nouseminen polvelle näytti valonvahvistimen läpi katsottuna maalin nousemiselta. (Varusmiehellä oli kypärässään kiiluvalo ja maalit oli merkitty heijastinaineella.)

[MikaM]

Mielestäni tuota näkökulmaa tärkeämpi noissa tapauksissa on se, että mitä ihmettä joko ammuttu tekee maalialueella tai ampuja osottelee muualle, kuin maalialueelle.
Asiaan, tuosta tappamisen tsykolokiasta tuli mieleeni, että sieltä Vietnamin sodasta on hiukan kahden sortin tietoa siitä, ammuttiinko vihollista kohti tähdäten vai ei. Ainakin yhtä ammuttua kohti kului julmetusti a-tarviketta (oliko peräti 50000lks?). Yksi, mitä en ole nähnyt, on vietnamilaisten puolelta statistiikkaa? Ennakko-oletuksena paremmat luvut...

[MikaM]

Piti jatkamani.
Tsykolokisesti tuota Vietnamia ja Suomeakin on selitetty sillä, että me ja mm. vietnamilaiset puolustauduimme valloittajaa vastaan, kun taas esim amerikkalaiset eivät monasti itsekään kokeneet olevansa oikealla asialla.

[Antti]

Mielestäni tuota näkökulmaa tärkeämpi noissa tapauksissa on se, että mitä ihmettä joko ammuttu tekee maalialueella tai ampuja osottelee muualle, kuin maalialueelle.

Molemmissa tapauksissa onnettomuuden syyt löydettiin ammunnan järjestelyistä, ei ampujan tai ammutun toiminnasta. Ja lopultahan kyse oli tähdätyistä laukauksista maalilaitteeksi luultua varusmiestä kohti eikä harhautuneista luodeista. Syndalenin jälkeen Pääesikunta antoi varomääräyksen, jonka mukaan maalilaitteita ei saa merkitä samalla tavalla kuin henkilöstöä.

[Andy]

Vietnamin sodassa kyllä Yhdysvallat tuki Etelä-Vietnamia, joka yritti epäonnistuneesti puolustautua valloittajaa vastaan.

[MikaM]

Sanoisin, että yhdysvaltalaisilla ei välttämättä ollut sitä oman puolustamisen tunnetta palavana rinnassa.

[Jasse]

Kuuntelen tässä buddhalaisen munkin mietintöjä lihansyönnistä ja tappamisesta. Kymmenen minuutin kohdalla puhuu sotilaista ja miten pykologisen ja fyysisen etäisyyden ottaminen viholliseen helpottaa tappamista. Aiheeseen liityen mielenkiintoinen pointti buddhalaisesta etiikasta jota munkki alussa käsittelee: tammaminen (eläimenkin) on (myös) sen takia väärin miten se muuttaa/vaikuttaa tappajan kykyä kokea empatiaa. Eli tappamalla tuhoat empatiakykyäsi. Sehän on tietysti hyvä jos haluaa kyetä tappamaan.

[Mjölnir]

Se on juurikin näin. Olen tappanut paljon lähivuosien aikana ja huomannut, että tappaminen on entistä helpompaa. Jos on juridinen oikeutus, niin en koe mitään ongelmia päättää elollisen elämä. Tämä tosin vain eläinten parissa, mitä olen treenannut paljon lähivuosina.

[Kari Aittomäki]

Tappo tekona lie motiivi-vetoinen, jos perheelle on saatava ruokaa ei kauniinkaan kauriin surmaaminen lie vaikeata.
Jos uhka on kauhea, ei verityö kohtaa sielullisia estoja vaan kirves heilahtaa kohti vainomiestä jopa riemukkaasti.

Mulle itselleni tää kykyni osua elävään maaliin suunnilleen vaistolla oli nöösiäisenä jonkinlainen kauhistus olevinaan, saatoin joskus jopa heitellä vaijerilla nostelemani hauet takaisin jokeen. Tai päästää sukeltamani sorsan käsistäni uimaan karkuun.

Sittemmin mulle on selitetty se sielunrakenne, tosin aika kummallisesti.
Olen muuten vahvasti sitä mieltä että tuo eka maailmansodan haluttomuus osua vihuun on osoitus pikemminkin puutumisesta kuin varsinaisesti moraalista ja henkisistä arvoista.
Se oli kamalaa junnaamista vastenmielisissä oloissa jolle ei tarkoitusta näkynyt eikä loppua. Vähemmästäki homma menee rätkimiseksi.

Käsittääkseni meiän asemasotavaiheessa jätkät kärisi hiukan vastaavissa tunnelmissa ja tappoteho laski. Ja pönttörakennelma sai halkeamia.
Toista oli vaikka Talvisodassa kun tehtävä oli yksinkertainen ja suuhuntunkeva vihumassa oli vaan saatava pysäytettyä. Luoti luodilta.

[sinappi]

Olen siinä käsityksessä, että rihlakivääreitä pidettiin joskus muskettisodankäynnin aikaan epäreiluina aseina, joiden käyttöä paheksuttiin. Epäilen tässä olleen takana juuri ajatus tulen kohdistamisesta upseereihin, jotka aatelisina olivat parempia ihmisiä.

Luen juuri kirjaa Pultavan taistelusta. Kirjassa käsiteltiin ankaraa kirkkokuria Ruotsin armeijassa ja uskonnon merkitystä sen ajan yhteiskunnassa ylipäänsä. Sotilaille saarnattiin siitä, että on aivan sama, etenevätkö he kyyryssä vai pystyssä, koska yksikään kuula ei osu Jumalan sitä haluamatta. Syntyi ajatus, että mahtoivatko rihlatut aseet ja tarkka-ampujat tuntua epäreiluilta siksi, että niillä tullaan kohtalon ja sallimuksen tielle, kun ampujalla on enemmän valtaa päättää, mihin hänen ampumansa kuula osuu.

[Ars Dimicatio]

Onko tästä "rihlattu ase on epäreilu" jotain aikalaislähdettä olemassa? Minun ymmärrykseni mukaan rihlatun musketin suosiota sota-aseena rajoitti lähinnä hitaampi tulinopeus (rihlat piti puhdistaa laukausten välillä) ja näkyvyyden puute mustaruutiajan linjataisteluissa (ruutisavun peittämällä taistelukentällä rihlaamattoman musketin tarkkuus riitti kaikkeen minkä yleensäkään näki).

Tarkka-ampujien tuntuminen "epäreilulta" perustuu oletukseni mukaan inhimilliseen turhautumiseen kun joku ampuu sinua, etkä voi ampua takaisin. Vähän niin kuin tykistö ja ilmapommituksetkin.