Wanhat lyijyt muistelevat

[Kari Aittomäki]

Kurat.
Kaasut sähköt jops koirat kertoo pälleille että tuon omat paukut ei riitä.

Näin tulkittevat asian sankari-kapinalliset.
Olen ilmeitä pidätellen puhallellen kuunnellut.

Paras tapa asennemuokkauksiin on kovakätisyys, kertoo hyvä käytäntö.

[tapsaattori]

...

Ehkä tuo käytösmalli olisi toiminut tossa koulujutussakin opettavaisemmin kuin etäinen sähköpyssy?
Joka jättää tilaa sankarirakenteille.
- Kytät joutu käyttää epäreilusti sähköä kun olen niin paha niska.

Joo toi gangsteri sankarihomma on ihan totta. Sehän on kuin sulka hattuun. Sama ku näitä reppanoita aletaan kutsua katujengiläisiksi, sehän suorastaan ruokkii niiden kuvitelmaa jostain suuremmasta. Ja kun kovasti puhutaan että onpa paha jengi, osa siitä saattaa vielä realisoitua. Se että kokee olevansa, edes jonkinlaisessa asemassa *jengissä*, voi olla ainoita hallinnan ja itsekunnioituksen tunteita muuten pipariksi menneessä elämässä.

[Kari Aittomäki]

Tapsaattori, kiitos.
Ois hyvä jos kaikentietäjiä oikeesti edes vähä kiinnostais reaalimaailman motivaatiorakenteet mutta taitaa olla turha toivoa.

[Tumppi63]

Tuosta Karin tarinasta tuli mieleeni muisto yli 40 vuoden takaa, kun olin erään täälläkin esiintyvän silloisen varusmieskollegan kanssa junamatkalla Helsingistä pohjoiseen. Istuskelimme palvelusasusteissamme kaikessa rauhassa ikkunapaikoilla ja jutustelimme niitä näitä, kun käytävällä kohdallemme pysähtyi edelliseltä asemalta junaan noussut varusmies. Hänen mielestään aselajitunnuksemme eivät jostakin syystä miellyttäneet silmää ja ilmeisesti asemaravintolan anniskelujen rohkaisemana hän katsoikin asiakseen ryhtyä arvioimaan tunnuksia ja niiden kantajia jokseenkin alatyylisin ilmaisuin.

Muistelen, että pyrimme ensin kohteliaasti ja sittemmin vähemmän kohteliaasti varusmiestä jatkamaan matkaansa ja etsimään oman paikkansa junassa ja maailmassa, mutta jankutus vain jatkui. Olisin ehkä itse jaksanut tuota länkytystä kuunnella jonkin matkaa eteenkin päin, mutta arvostamani kollega ei. Hän nousi paikaltaan ja varsin vakuuttavasti totesi häiriköllemme, että keskustelu jatkuisi heidän kahden välillä vaunun eteisessä. Varusmies hämmentyi tästä interaktiivisesta vastaanotosta ja ilmoitti mielihyvin lähtevänsä eteiseen keskustelemaan. Ilmeinen virhe, mietin tuolloin mielessäni.

Keskustelu ei ollut kovin pitkä. Kollegani palasi paikalleen näyttäen kokeneelta kollikissalta, joka oli taas kohdannut tyhmemmän hiiren. Kysyin varmuuden vuoksi, että eihän kukaan pudonnut junasta, mutta vastaukseksi sain vain epämääräistä hyminää. Rauhoituin, kun äsken kovin suulas varusmiehemme lipui pian ohitsemme katse tiukasti vaunun päätyyn suunnattuna ja hampaat melkein kirskuen suu kiinni puristettuna vastapäätä istuvan ystäväni ystävällisen hymyn valaistessa tietä.

Oi niitä aikoja...