Etsitkö kamppailuharrastusta? Aloita suoraan tästä uusi aihe valmiiden kysymysten kanssa ja odota, kun konkarit vastaavat sinulle.
✋:. Meistä on hienoa, kun selailet Potkun, Pohjoismaiden suurimman kamppailulajiyhteisön keskusteluja. Toivottavasti löydät mielenkiintoisia keskusteluja ja otat reippaasti osaa niihin. Samassa voisit sallia Ad Block -ohjelmasi näyttää mainoksia Potkun sivuilla, jotta voimme jatkossakin ylläpitää näitä keskusteluja. Voit myös liittyä etupotkijaksi, jolloin yksi etusi on mainokseton Potku. Kiitos kun ymmärrät. 🙇♂️
Lasse Candé kirjoitti: ↑kesä 5, 2022, 12.28
Tuollainen sovittelu ei ole ihan helppoa. En ole koskaan ollut mukana, mutta sen tiedän, että ylipäätään kahden oppilaan samanaikainen kohtaaminen on vaikeaa. Liian monta muuttujaa ja homma saattaa jäädä lähtöruutuun. Lisäksi oppilaalta ei voi edellyttää että avaa kaikkia oleellisia seikkoja jollekulle toiselle oppilaalle. Konsepti on siis mielestäni melko erilainen.
Omat kasvatuskeskusteluni ovat ennen kaikkea ”esitutkintamaisia” ja tärkeä tavoite on että niissä saadaan yhteinen tilannekuva. Yleensä sitten se seuraava askel on sen jälkeen helppo. Kun ei nuoret halua olla törttöileviä vaan tehdä oikein.
Suurperheen kanssa sovittelu on melkein arkipäivää. Melko hyvin oon oppinut kaivamaan syitä erilaisille tapahtumisille ja käyttäytymisille. Toisaalta lapsetkin oppii samalla ja se helpottaa monesti asioiden selvittelyä. Kahden lapsen keskinäisen riitelyn taustalta voi löytyä syitä mitkä ei välttämättä liity sen hetkiseen sanailuun tai ärsyttämiseen.
Mielenkiintoista myös huomata, että ns. kiusaaja ei välttämättä edes tajua kiusanneensa, kun toinen sattuu olemaan herkillä jonkin tapahtumaan kuulumattoman syyn takia. Joskus on pakko pakottaa lapset selvittämään omia ongelmia myös keskenään, mikä ehkä johti siihen, että yksi lapsistani toimi käsittääkseni jonkinlaisena keskusteluapuna koulunsa kiva koulu-ohjelmassa.
Niissä konsepteissa ilmeisesti saadaan tuloksia juuri niin että osapuolet ovat samassa mestassa. Ja ne vain vaativat, että homma tehdään oikein.
Tätä en varsinaisesti kritisoikaan. Totean vain että sitä osaamista minulla ei ole. On helpompaa kohdata yksilö kuin ohjailla hankalaa kahdenvälistä keskustelua.
Ehkä opin joskus myös tuosta, mutta nyt en yksinkertaisesti osaisi.
Valvomo:
Kun linkität ulkopuolisia lähteitä, lainaa niistä keskustelun kannalta oleellinen osa näkyviin tai selitä linkityksen yhteydessä, mikä sen merkitys on meneillään olevalle keskustelulle.
Tonyn tarina on lähellä omaani, nyrkkeily pelasti kiusatun. Tuo on aiempaan keskusteluun liittyen hyvä video, kun se ottaa kantaa kiusaamiseen ja kiusattuihin paristakin vinkkelistä, tarinavideon tilanteet kun meni ilman väkivaltaa, mutta Tony korjaa että hän kyllä ratkoi kiusaamista lyömällä.
Olisi ollut ihme jos minua ei olisi kiusattu. Ala-asteen ajan kiusaaminen oli tavallaan ihan tavallista, kun poikapari välillä kiusasi minua ja kaveriani. (Nämä pojat katosivatkin sitten apukoulun puolelle.) Yläasteella kaverini dumppasi minut oman onneni nojaan välituntien ajoiksi, ja olin vapaata riistaa kaikille päänaukojille. Uskon kuuluvani autismijatkumoon, vaikkakin pystyn kompensoimaan joitakin vajakkipiirteitäni silkalla älyllä. Mutta yläasteella vajosin masennukseen ja omaan itseeni, ja olin täysin omissa maailmoissani pahemmin kuin koskaan muulloin. Enimmäkseen kiusattiin ulkonäöstä (rillit ja höhlä tukka, eikä vaatteetkaan muodin mukaiset), mutta myös siitä millainen olin, esim. ilmeettömyydestä tultiin ilkkumaan.
Olisi perin mielenkiintoista tietää miten olisi käynyt jos olisin hoksannut kamppailulajit jo nuorempana. Jonkinlaista "perusaggressiota" kyllä löytyi jopa siellä yläasteella. Yksi vuotta minua vanhempi poika käveli aivan takalistossani kiinni ja oli matkivinaan sitä miten minä mukamas kävelin. Suutuin niin että potkaisin taaksepäin häntä sääreen. Mitä tahansa en siis sietänyt, vaikka se kaikkien sylkykuppi olinkin.
Kotiasiat olivat tietysti päin peetä juopon isän ja masentuneen äidin vuoksi. Kuvaavaa mielestäni on että kun yksi sälli (sentään vahingossa) tönäisi minut koulussa päin seinää ja silmälaseistani linssin reuna upposi kasvoihini (joissa oli pitkään jälki) ja rillit menivät vinksinvonksin, kukaan ei kiinnostunut asiasta miteenkään. Ei opettaja. Ja vanhempani eivät ottaneet yhteyttä kouluun että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu kun plikka tulee kotiin rillit mutkalla...
Ketään ei kiinnostanut olinko edes elossa. Siltä se tuntui.
Aikuisellakin iällä ollut eriseurainen, en se joka osaa tuputtaa itseään kaikille kaikkialla. Säikähtänyt useammankin kerran kaikenlaisia tyyppejä ja tapauksia. Niitä asioita voikin sitten purkaa naisten pukuhuoneessa treenien päälle... Huomaa, etten ole ainoa joka on kokenut ikäviä.
Kun ei aikuisenakaan ole kiusatuksi tulemiselta välttynyt, niin olen kokenut että kamppailulajien parissa olen viihtynyt ihmisten joukossa. Ja se ei ihan itsestäänselvää minun elämässäni ole ollut, näin introverttinakaan.
Toivottavasti kamppailulajeista ja kamppailijoista on alkanut löytyä hyvää ja mukavaa laatua elämään. 
