Autismi

[flammee]

Pikaviesti aamutuimaan ennen duunia...

Kattelin ensin yhden videon ja sitten vielä läjän muitakin kanavan videoita, kun samaistuminen aihepiiriin oli niin vahvaa. Googlasin niin Aspergeria ei erotella autismista mitenkään vaikka onkin kait lievemmästä päästä.

Sosiaalinen kanssakäymisessä ne erityispiirteet tulee mulla aika vahvasti esille. Kun on niin hankalaa. Keskustella, saada kavereita. Ja tulee ihan vahingossa ilmaistua asioita sillä tavalla että vastapuoli hermostuu. Töissä kun on meteliä ja kaikilla kuulosuojaimet niin se että puhuisi mukavalla äänensävyllä sillä tavalla että joku kuuluu niin en mää edes teoriassa tiedä miten se pitäisi suorittaa. Jotta saan ääntä, pitää huutaa ja huutamiseen liittyy efforttia niin äänensävy menee helposti tylympään suuntaan. Ja kun ei kuule, tai saa selvää mitä ihmiset puhuu kun on vähänkään taustameteliä, osa muiden puheesta tulee melkeen aina hieman puuroutuneena mun korviin. Eikä toisaalta ole yhtään sanavalmis, pää saattaa olla ihan tyhjä kun pitäisi vastata jotain.

On mulla jossain määrin niitä positiivisen syvällisen pohdiskelun piirteitäkin, esim. töihin on keksinyt joitakin kehitysideoita. Mutta en mää nyt mikään nero ole...

Sitä mää nyt lähinnä ihmettelen että kannattaako tätä lähteä enää aikuisena ja töissäkäyvänä tutkiskeleen ja diagnosoimaan virallisesti ja miten se edes tapahtuisi...?

https://www.youtube.com/channel/UC-FpBZ ... j5UrFN8qUA

[Atticora]

Autismin diagnosointi aikuisena kai ei yleensä vaikuta mihinkään, esim. että saisi jotain palvelua jonka avulla tuettaisiin toimintakykyä tai että se otettaisiin jossain yhteydessä jotenkin huomioon (mutta sellainenkin mahdollisuus voi olla). Asian selvittäminen kuitenkin voi auttaa ymmärtämään itseä ja antaa lisää eväitä tilanteisiin. Mahdollisia reittejä aloittaa: työterveydenhuolto, julkinen tai yksityinen terveydenhuolto. Voi tulla kalliiksi - tai sitten ei.
Olen ite introverttien piirteiden johdosta kokenut elämän aikana aika paljon huonommuuden tunnetta ja vasta aikuisena alkanut ymmärtää mistä on kyse, oppinut hyväksymään itseäni paremmin ja ehkä jopa kehittynyt joissain asioissa. Joka tapauksessa tsemppiä sinne.

[flammee]

Jep, olishan niitä merkkejä ollut lapsenakin ja kyllä lastenpsykologi kävikin kotona, mutta äitini otti sen jotenkin henkilökohtaisena loukkauksena että kyse olisi hänen kasvatustaitojensa arvostelusta. Mulle on kerrottu että kun psykologi näki että leikin ihan reippaasti yksinään leekoilla niin lähti sitten pois. Oiskohan kyse kuitenkin ollut siitä vastahankaisuudesta, ei se yksin leikkiminen nyt niin suuri merkki siitä ole ettei olisi psykologille tarvetta.. Ensimmäiset pari-kolme vuotta ala-astetta seisoskelin välitunnit yksinäni varjossa, kieltäydyin syömästä muuta kuin näkkäriä, en juurikaan puhunut, eikä mulla mitään kavereita ollut. En nyt tiedä kiusattiinko kovin paljoa, mutta eipä se ulkopuoliseksi jääminenkään nyt niin kummoista ole. Tuli niitä kavereita sitten myöhemmin...

Syömishäiriö kait menee aistiyliherkkyyden puolelle ja kun sen sitten oli aloittanut niin siinä myös itsepäisesti pysyi varsin pitkään, vaikka olisi ehkä jossain kohtaa pystynyt syömäänkin. Tuollainen käytösmallikin voisi hyvinkin olla kyseiseen häiriöön liittyvä piirre. Muunlaista aistiyliherkkyyttä ainakin on, kaikki pienet ledit ärsyttää suuresti jos ne ovat vähänkään kirkkaita tai vilkkuvat. Itselläni on teipattuna tai muuten peitettynä kotona mm. monitorin ja tietokoneen ledit sekä robotti-imurin ledit. Musiikkia kuuntelen varsin pienellä volyymilla. Hajujen suhteen pienempänä koin silkkaa pahoinvointia hyvin herkästi, tietyistä navettahommista ei tullut mitään kun oksennusreaktio iski välittömästi tiettyjen äärimmäisten tuoksujen kanssa, vielä yläasteellakin tupakkaa polttaneiden ihmisten läsnäolo aiheutti pahoinvointia. Nykyään minulla ei juurikaan ole hajuaistia, eikä syöminenkään hankalaa ole...

[Mika]

Melko diippiä itsetutkiskelua.

Atticoran kanssa olisin samaa mieltä siitä, että asian virallisesta selvittämisestä voi olla vain hyötyä.

[flammee]

Suurin ongelmahan on se sosiaalinen puoli. Kun puuttuu ne luonnolliset kyvyt jotka muilla tuntuu olevan että ymmärtäisi sosiaalisen jutustelun dynamiikkaa. Ei ole mitään sanottavaa ja jos on, niin ei vaan löydy sellaista rakoa keskustelussa että ei puhuisi päälle ja jos puhuukin päälle, niin se toinen ei monesti "väistä" ollenkaan, vaan molemmat puhuvat yhtäaikaa. Jos ite keskeyttää niin toista tilaisuutta ei välttämättä tule. Lisäksi asioiden sanominen on vaikeata, joskus jopa puhe itsessään on vaikeata, voi olla jokin hyvinkin selkeä konsepti päässä mitä on sanomassa, mutta kun rupeaa puhumaan niin mitään koherenttia ei tule ulos, ei löydä sanoja ilmaista asiaa järkevällä tavalla. Varmuudella en tiedä, mutta ilmeisesti kasvojen ilmehdintäni on melko vähäistä ja voi olla että kuulostan jossain määrin negatiiviselta, ainakin töissä on tullut vastaan useamman kerran tilanteita, joissa koitan neutraalisti neuvoa tai sanoa asioita ja kaveri sitten hermostuu jollain tavalla. Joissain tapauksissa onnistun korjaamaan tilanteen selittämällä että en tarkoittanut mitään negatiivista, mutta kun sosiaalinen puoli ei oikein luista, niin monesti se on vaan todella vaivaannuttavaa kertoa tällaisista asioista, varsinkin jälkeenpäin.

Kyse ei ole siitä että väheksyisin itseäni tai että en olisi yrittänyt, vaan kyse on siitä että olen kokeillut useita kertoja ja havainnut että miten se homma menee. Jos menee sekaan ryhmään, niin monesti siinä on vähän sellanen fiilis että on yksinään siellä seassa. Kyllä mä silleen ihan mielellään olisin mukava ja puhuisin ihmisille, mutta kun sitä semmosta rentoa jutustelutilannetta ei vaan tapahdu - en oikeastaan pysty aloittaan rentoa keskustelua kuin muutaman tutun kaverin kanssa. Jos on asiaa, niin on paljon helpompaa, kun ei tarvi silleen miettiä mitä sanoisi, mutta aikalailla asialinjalla se sitten pysyykin ja loppuu lyhyeen.

Monesti minulla ei ole mitään sanottavaa jos joku tulee puhumaan minulle, mutta monesti jos koitan avata keskustelua, niin ei se toinenkaan sano sitten oikein mitään. Tai kumpikin istuu hiljaa ilman että kumpikaan puhuisi mitään... Voi olla että tämä tuntuu vainoharhaiselta ajattelulta, mutta kyllä mää tätä olen katellut ja havainnoinut monta kymmentä vuotta, niin kyllä sen nyt vaan tietää. On olemassa joitakin harvinaisia ihmisiä joiden kanssa pystyn kyllä puhumaan ja olemaan rennosti, oisko ehkä prosentin verran kaikista kohtaamistani ihmisistä. Ja kun sosiaalinen elämä on köyhää, niin eihän niitä kohtaamisia ole eliniänkään aikana kovin montaa sataa. Kännissä oleminen ei välttämättä vaikuta asiaan kovinkaan paljon, niiden harvojen kavereiden kanssa toki on kivempaa ja sosiaalisempaa, mutta sellasessa vähemmän tutussa seurassa sitä saattaa olla ihan yhtä tylsä kuin selvinpäinkin...

Eikä se semmonen sekaan meneminenkään ole helppoa, varhaisimmat muistot on jo ennen ala-astetta että sitä jäi aika usein ulkopuoliseksi esim. sukulaisilla kyläillessä, muiden lasten leikkiessä keskenään ite istui syrjässä jne. Ala-asteeltakin muistan että olisi ollut periaatteessa ihan mukava pelata tai leikkiä välitunnilla jotain muiden kanssa, mutta en vaan osannut mennä sinne sekaan. Niin kattelin sitten vierestä. Hieman samaa on sitten myöhemminkin, jos tietää että kavereilla olisi jotain illanviettoja niin sinne vähän niinkuin tarvii selvän kutsun että voi mennä. Ja vähän on ollut fiilistäkin että ei mua kyllä mukaan halutakkaan.

Noissa "asperger from inside" -kanavan videoissa on aika suuri osa näistä ilmiöistä sellasina normaaleina kokemuksina... Kun ajattelee asiaa siltä kannalta että kuuluisi autismin kirjoon (vai miten se nyt pitää sanoa), niin kyllähän sitä aika paljon helpommin kykenee näitä asioita ajattelemaan ilman että tuntee häpeää tai tuntee itseänsä tosi huonoksi, kun siis muilla on ihan vastaavia kokemuksia.

No sinänsä olen hyväksynyt että sosiaalinen puoli on elämässä sellainen asia jota nyt ei vaan ole kunnolla saavutettavissa. Se että saa duunissa tuntea kuuluvansa joukkoon ja on ne pari kaveria tuntuu riittävän siihen että elämä on ihan tyydyttävää, joskus mukavaakin. Keskittyy niihin asioihin jotka on saavutettavissa, vaikka se nyt tavallisten ihmisten mielestä ei olisikaan kovin hääppöistä elämää. Kun asuin Kalajoella ja koitin olla maajussi, niin siihenhän se homma kaatui että pää leikkasi kiinni kun oli 99% yksikseen ja töissäkin oli tosi negatiivista, monista syistä.. Eräs luokkatoveri (ei varsinaisesti kaveri) teki niihin aikoihin itsemurhan ja arvelin että eipä se itelläkään kaukana ole, niin se oli se sellanen laukaiseva tekijä että maajussin elämä jäi taakse.

Ettei tulis liian huolestuttavaa lopetusta niin sanottakoon että tällä hetkellä elämä on ihan jees ja törmäsin tuohon youtube-kanavaan ihan vaan sattumalta...

[Lasse Candé]

Uskaltanen käsitellä sinua, sillä kai tämä on sopivaksi katsottavaa sellaista.

Kun nähtiin Potkumiitissä joku kymmenisen vuotta sitten, voin tunnistaa sen, että sinulla on tuollaisia kokemuksia kuin sanot. Mutta ainakin minun mielestäni jutustelu luisti ihan kivasti kanssasi. Onko sitten kyse siitä, että kamppisporukoissa ylipäätään juttu luistaa, vaiko siitä, että keskityin niin paljon omiin höpinöihini…

Mutta arvokasta itsepohdiskelua. Noista asioista voi olla ihan hyvä sanoa sellaisille, joiden kanssa on paljon tekemisissä. Ihmiset ovat yleisesti ottaen ihan normifiksuja ja viesti menee läpi, kunhan sanoo. Niin fiksuja ihmiset taas eivät ole, että ymmärtäisivät sanomatta. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta, toki.

[flammee]

Viikon mökkiloma ilman nettiä ohi, eli siksi en ihan heti ole vastaamassa... Ei minua haittaa että tästä keskustellaan. Aiheena ehkä vähän henkilökohtainen, mutta eihän näin isoa oivallusta malta olla johonkin jakamatta, ehkä tavallaan reilua jakaa juuri tänne. Ehkäpä olen täälläkin välillä hieman epädiplomaattinen ollut. Emmä nyt tiedä kannattaako sitä diagnoosia lähtä hakemaan, asperger olisi parempi, mutta nyt kun se on muuttunut että kaikki on vaan autisteja, niin sillä on vähän liian paha stigma. Ei sitä oikeastaan halua että ihmiset alkaa suhtautuun jotenkin eri tavallakaan/paapomaan, vaikka toki olisikin ihan kiva että ymmärrystä riittäisi sen suhteen että vaikka kehonkieli ja äänensävy kertoisi yhdenlaista viestiä, niin sellaista tarkoitusta ei välttämättä olisi. Pitänee pohdiskella.

Potkumiittihän oli sellanen all-inclusive -tapahtuma, eli kaikki pääsee mukaan sekä tunnelmaltaan varsin rento ja harrasteista nyt on sinällään helppo jutskata ja joskus on niitä parempiakin päiviä. Ja sikäli olin henkisesti paremmassa tilassa siinä kun olin vielä oululainen taidoaktiivi, seitsemän vuotta maajussina tarkoitti myös sitä että 95% kaikesta sosiaalisesta meininigistä jäi pois - tuntui heikentävän sosiaalista tekemistä varsin merkittävästi. Mutta toki ne samat perusongelmat on ennenkin olleet. Sitä on aina silleen vähän ihmetellyt että mihin sitä pitäisi katella kun keskustelee toisen kanssa, silmiin katsominen on jotenkin vaivaannuttavaa. Ja se puheenvuorojen löytäminen. Kun sitten katselee ja kuuntelee että miten ne muut saa keskustelun aikaiseksi, niin repliikit eivät ole kummoisia ja se keskustelu vaan alkaa spontaanin oloisesti ja jatkuu. Itse kun yrittää avata keskustelua niin se hyvin monesti loppuu lyhyeen... Kirjasta luin että jotkin autismikirjolaiset opettelee sen sosiaalisen tekemisen taidon ja ne sitten tietoisesti miettii koko keskustelun ajan että minkä verran katsotaan silmiin, mitä tilanteeseen sopivia (ennaltaopeteltuja) repliikkejä käytetään ja opitaan tunnistaan ne paikat missä oma repliikki lausutaan. Eli se on ehkäpä vähän vaikeampaa kuin sellanen spontaani keskustelu...

Autismikirjon tapauksen oppivat puhumaan myöhemmin, kotopuolessa kun olin viikon niin kysäsin että milloin opin - 2,5 vuotiaana. Normaali haarukka on 12-18kk. Oisko siksi että kun autismikirjon tapaukset ei oikein osaa lukea elekieltä, niin kieltä ei opita ihan niin helpolla, koska ei ymmäretä niitä vinkkejä mitä kasvoista/kehosta voisi lukea.

Pari muutakin autismikirjolaisille yleistä piirrettä, jotka on mulle tulleet aika selviksi..
-jos on vähänkään taustameteliä, ei saa puheesta mitään selvää.
-puheenymmärtämäsessä on pieni ajallinen viive välillä
-voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla
-pitää tietää tarkalleen menettelytapa uudessa paikassa..

Tein mää kaikki nettitestitkin mitä löysin, kyllä niistä sitä todennäköistä autistia pukkas kaikista. Ei ne täysin luotettavia ole, mutta sen verran kuitenkin että ei-autisteista 70% jää kauas rajan alle, ainakin siitä virallisimmista testistä...

Ehkä merkittävin asia johon en samaistu on stimsit, eli sellaset pakkoliikkeet mitä autismikirjolaiset tekee kun niillä on vaikeata. Sen verran tunnistan että on fiilis että ei oikein tiedä mihin kädet laittaisi kun jännittää, mutta ei niillä kyllä mitään tiettyä tule tehtyä...

[Lasse Candé]

Siksi sitä kutsutaan kirjoksi, että se on kirjo.

Todella antoisaa avautumista. Jos koskaan tarvitset drillauskaveria, ota yhteyttä.

Äijä on hyvä äijä!