Etsitkö kamppailuharrastusta? Aloita suoraan tästä uusi aihe valmiiden kysymysten kanssa ja odota, kun konkarit vastaavat sinulle.
✋:. Meistä on hienoa, kun selailet Potkun, Pohjoismaiden suurimman kamppailulajiyhteisön keskusteluja. Toivottavasti löydät mielenkiintoisia keskusteluja ja otat reippaasti osaa niihin. Samassa voisit sallia Ad Block -ohjelmasi näyttää mainoksia Potkun sivuilla, jotta voimme jatkossakin ylläpitää näitä keskusteluja. Voit myös liittyä etupotkijaksi, jolloin yksi etusi on mainokseton Potku. Kiitos kun ymmärrät. 🙇♂️
Kari Aittomäki kirjoitti: ↑syys 30, 2021, 00.30
Kyllähän se niin on että Harlin on ainoa suomalainen joka osaa tehdä leffaa niinku oikeasti, notkeasti, kuten pitää.
Framejäykistelyyn kykee monikin.
Harlinhan oli siinä Die Hard kakkosen aikaan todella kova nimi Hollywoodissa ja se ei ole ihan vähän se.
Uudesta Conanista ei jäänyt mitään mieleen. Leffan jälkeen tuntui kuin olisi mennyt vain aika hukkaan. Arskan Conan the Barbarian taitaa olla ainoa oikeasti hyvä barbaarileffa.
Lähiaikoina tullut katsottua Hitchockin Takaikkuna, Vertigo ja Psyko. Sitten Premingerin Erään murhan anatomia. Psykoa lukuun ottamatta kaikissa James Stewart pääosassa ja on kyllä kaikki hienoja leffoja ja ennenkin nähtyjä. Kaikki taitaa olla vielä Yle Areenassa katsottavissa.
Nyt sitten tuli katsottua A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child.
Tässä leffassa selviää kuinka Freddy on saanut kammottavalla tavalla alkunsa. Joukko nuoria ryhtyy taas Alicen johdolla taistoon tätä painajaisten valtiasta vastaan.
Ohjaaja Stephen Hopkins ei ollut tyytyväinen tähän elokuvaan mutta mielestäni tämä oli ihan hyvä.
On tainnut olla tuosta Karin mainitsemasta Roninista moneen otteeseen juttua.
Minun mielestäni De Niro ei ole alkuunkaan huono tai mitään sinne päinkään, vaan täydellinen castaus. Olen samaa mieltä siitä että boathouse-jallituskohtaus on vahva. Leffan kontekstissa kuitenkin idea siinä ns. öyhötysjutussa on mielestäni se, että hänet on rakennettu pätkässä tunteidenhallinnaltaan vahvaksi ja tätä jatketaan. Hän siis käyttää öyhötystä välineenä tietoisesti, jotta tilanteeseen tulee kierroksia ja Beanin hahmo ei hanskaa sitä. Sehän sen demon tarkoitus on: näyttää kaikille ja Beanin hahmolle, ettei hänellä ole tästä eteenpäin asiaa mukaan. Ja samalla nostaa oma rooli ryhmässä johtajan rooliin, jotta se todellinen tehtävä tulee helpommaksi hoitaa.
Tuo tunnetaitojen demoaminen sitten jatkuu vielä tuon jälkeen. Ja tämän kontrastin esiintuonti on mielestäni se pointti.
Kohtauksen jälkeen me sitten ymmärretään paremmin että miksi kukin on ryhmässä mukana ja että toisin kuin Beanin hahmo, myös ansaitsevat olla mukana.
Mistä päästäänkin käsikirjoituksen nerokkuuteen ja castaukseen. Kaikkien hahmojen kokonaisuus pelittää loistavasti.
Itse tykkään leffan actionista. Ymmärrän mielipiteen paukuttelun liiallisuudesta. Ja kyllähän siinä tuuri käy monestikin. Itse tykkään silti sellaisista nopeusta jutuista kuten autossa siellä lähellä lastentarhaa ja siitä ”HILFE!”-huudosta. Taitaa leffassa olla monta muutakin juttua, joihin tietty voi laskea myös kahvikuppijallituksen.
Tuo leffa on kyllä minulla niitä, jotka kestävät useamman katselukerran ja olenkin katsonut monesti. En tosin nyt muutamaan vuoteen…
No mutta tuopas oli hyvä näkökulma, tappeluksen sosiaaliset kertoimet joista huvittavasti olen itse päreissayt vuosikaudet.
Näin tosiaan tapahtuu ja De Niro varmistaa pomomiehen asemansa, kuten vastaavassa kahvikuppikikassa Stellanin kanssa.
Missä mulla kitkautuu on se, että Roninin kieli on niin kovin Melvilleä, eleetöntä ja eritttttäin varmaa.
Siihen hitsattuna voimakas toiminta riitelee mun puritaanista katselua tän leffan kohdasta.
Kun se oleminen tulisi olla aivan eleetöntä, toimintapäätöksen näkyessä vain silmistä ja sielläkin takaa, mikroilmeenä.
Melvillehän otti ne hahmonsa kokemistaan ja aitona vastarintaliikemiehenä hänellä oli mistä ammentaa.
Ronin on fyysisempi, rouheampi.
Jo pelkästään ne autokohtaukset on sellasia että herttinen. Mutta sinne olikin puikkoihin ostettu tosikovia sällejä.
De Niro on vahva itsensä mutta ei istu rooliinsa, esim se romantiikkajuonne on kalankylmä.
Mutta ei tuota hahmoa kukaan muukaan ois voinu toteuttaa. Paitsi aikakoneesta astunut Alain Delon.
Eikös se romantiikkajuonne ole juuri mitä sen pitää olla? Ja sitten se vasta lopuksi kasvaa sen verran suureksi, että De Niron hahmo hoitaa naisen pois ajoissa, eli että siinä oli sitten myös vähän tosirakkautta. Nainen tosin jallittaa tunteilla ”you can’t” tms. ja sitten ei lopuksi edes ilmesty.
De Niron hahmot ovat mielestäni muutenkin aina jotakin impotenttiin kurkottelevaa, mutta muutoin pätevää. Se on aina se sama tyyppi kuin niissä Ben Stiller -komedioissa. Eikä tämä oikeastaan edes ole läppä, vaikka hymyilyttää. Esimerkkejä siitä että se on noin on vain liikaa.
Mutta siis minun mielestäni ei sopisi leffan klangiin jos romantiikka tulisi sen tielle mitä ne tyypit oikeasti ovat ja mikä tehtävä heillä on. Paitsi juuri noissa kohdissa mitä mainitsin.
Freddy palaa jälleen Springwoodiin piinaamaan ihmisiä. Tällä kertaa näytetään muistelmissa jopa miten Freddy alunperin sai palovammansa. Pidän tätä elokuvaa enemmän hauskana kuin pelottavana.
Ja sitten se viimeinen Freddy eli Wes Craven's New Nightmare.
Tässä elokuvassa Robert Englund ja Heather Langenkamp näyttelevät itseään ja suunnitteilla on uusimman Freddy elokuvan teko. Kuitenkin jotain pahaa on tapahtumaisillaan.
No siinähän se justiin on kun De Niro on näättelytöössään pahamaineisen heikko puristelija.
Että onko se hänen säätämisensä tämän Deirdren kanssa tarkoituksellisesti niin kökköö?
Kun se rikkoo leffan kertomalinjaa eikä tuo oikeen mitään sisältöä.
Kyllähän se loppuhaikailu yrittää olla aidosti sua-tyttöni-en-tiennyt-petturiksi'aa, vaan tyhjä hölkkä on.
Ainoa mitä tulee mieleen että onkohan se de Niron kaverustuminen Renon Vincentin kanssa niinikään vain taktinen liikku?
Hyvin funtsailtu hahmohan se Sam toki on, kolisevan tyhjä ja osaava perkule.
Mutta de Niro ei tavoita sitä eleettömyyttä ja varmuutta kuin hahmon esikuvat.
Kattelin vapaapäivän riemuksi sen Geostorm-leffan. Gerard Butler pääosassa. Tää oli oliko se nyt Episodin mukaan yks paskimmista leffoista mitä löytyy, mutta ei se nyt niin huono ollut. Ihan katsottava. Ja onhan se Gerald ihan komia mies. Vähän jäi häiritsemään, kun kaveria kuskataan avaruuteen, että eikös niillä silloin ole aina avaruuspuku päällä, kun tämä istui ihan silleen vaan tuoliin kiinnitettynä raketissa... Mutta ei sysipaska. On kamalampiakin tullut katseltua.
Nyt en muista olenko milloin viimeksi kirjoittanut tästä elokuvasta mutta katsoin jälleen Chuck Norris klassikon The Octagon (1980).
Norris on taistelulajien taituri Scott James jonka japanilainen velipuoli Seikura (Tadashi Yamashita) kouluttaa ihmisistä ninjamaisia tappajia jossain huitsin Nevadassa. Kouluttajan roolissa nähdään myös monista sivurooleista tuttu Gerald Okamura.
Tadashi Yamashitalla on muuten yksi hienoimmista kama (sirppi) tekniikoista mitä olen nähnyt elokuvissa.
Kari Aittomäki kirjoitti: ↑syys 30, 2021, 00.30
Mua hytisytti se parkuvien sielujen pizza jota mörökölli mussutti.
Soulfood.
Kyllähän se niin on että Harlin on ainoa suomalainen joka osaa tehdä leffaa niinku oikeasti, notkeasti, kuten pitää.
Framejäykistelyyn kykee monikin.
Kattelin Appaloosan kun se vielä areenassa yrmyilee.
EI se ole ollenkaan hassumpi, jäykistelevä kyllä.
Appaloosa on siis Ed Harrisin palanen ohjaaja/näyttelijä-armottomuuteen, eikä olleskan hassumpi.
Tarina kantaa ja maisemat, interiöörit ja näyttelijätyö ovat ensiluokkaisia.
Nainen se taas tuhuaa hyvän jutun tässäkin tarinassa, jopa elokuvan itsensä.
Renée Zellweger on erinomainen mutta tässä tarinassa äklötys.
Turha hahmo, joka tosin korostaa Viggo Mortensenin hahmon armottomuutta ja äijä-olemaa.
Väkivalta on kivan suoraviivaista ja maalailematonta, VIggon mahtihaulikko on perkeleenmoinen viikate kyllä ja koltti nasahtaa mukavasti uhkailijan hampaisiin. V'ttuilukin on kohdallaan.
Katelkaa, Jeremy Irons on hyvä konna ja Lance Henrikssen vielä parempi jep.
Maisemat ovat olleet aina osa lännen elokuvaa. Mikä on nähtävissä Appaloosassa.Parempaankin olisi ollut mahdollisuudet. Ei ehkä maisemien osalta.
Toisaalta, haaskalinnut saalistaa. Hyvää parodiaa ei synny ilman asiantuntemusta, eikä etenkään vahingossa. Ottamatta mitään pois Appaloosasta. Jokainen tarina on ohjaajansa näköinen.
Lance Henrikseniä käytettiin taiten konnanna, joka tuki Jeremy Ironsia, mutta tästä huolimatta Henriksen on yksi taitavampia konnia.
Nyt ajattelin katsoa jotain erilaista. Ostin paikallisesta divarista John Hughesin ohjaaman kasariklassikon The Breakfast Club (1985).
Viisi täysin erilaista nuorta joutuu lauantaipäiväksi jälki-istuntoon ja he pikkuhiljaa avautuvat toisilleen.
Emilio Estevez on urheilijatähti, Judd Nelson on kovis, Anthony Michael Hall on nörtti, Ally Sheedy on kummajainen ja Molly Ringwald on teiniprinsessa.
Ja jos oikein muistan niin Judd Nelson oli leffan kuvausten aikaan 25 tai 26 vuotias mutta meni läpi teini-ikäisestä.
Mä en ole ikinänsä saanut Breakfastklubia loppuun saakka katselluksi.
Siinä on kai tämä että kontaktipintaa ei ole, mun nuoruus oli lyhyt ja räkäinen.
En muuten muista Jude Nelsonilta muita rooleja kuin sivuosan Newjackcityssä?
Tänään perjantaina joutuu valitteen nukahtaako Pariisin keskiyöhön sanailuun vaiko Undersiegen paukutteluun.
Under Siege on muuten hemmetin vahva leffatuokio, StevenSeagal-leffana loistavan suoraviivainen ja helevetinmoisilla osaajilla panostettu.
Aivan parhaita jytinöitä mitä on.
Eikä tämä oikeastaan edes ole läppä, vaikka hymyilyttää. Esimerkkejä siitä että se on noin on vain liikaa.
Ihana Judd Nelson. En muuten tiennyt hänen olleen tuon ikäinen kuvausten aikaan.
