Henkinen kehitys tai muu kokonaisvaltaisuus kamppailulajeissa

[Lasse Candé]

Mielenkiintoista että mainitset ”rageamisen”.

Minun mielestäni terve raivon tai sen lievempien muotojen näyttäminen on sitä terveyttä mitä vaikkapa duuniympäristöissä tarvitaan. Ja tarkoitan todella lieviä muotoja. Sellaisia joiden kanssa muut voivat olla ja kokea että olet turvallinen kollega.

On aina duuneissa valittajia ja inisijöitä. Tämän tarpeen valittaa voi huomata myös itsessään.

Lajit eivät maagisesti tuo vaikkapa tähän asiaan jotakin parempaa ymmärrystä, mutta minä koen saaneeni paljon lajiharjoittelustani. Mahdollisesti pelkkää illuusiota.

Paljon luultavammin fudisaikani antoi välineitä. On nimittäin ihan älyttömän tiukkaa asiaa joukkueena yrittää kasata rivit sateessa kun on siinä rajalla että voittaako vai häviääkö. En voi tätä tarkalleen selittää mutta joukkuelajeja tehneet tietävät sen hyödyn duunielämään, minkä puutteen näkee sitä kokemattomissa valittajissa.

Kake antanut myös paljon, mutta en osaa eritellä, enkä tiedä mikä olisin ilman kakea, koska se on tietyssä mielessä ollut osa elämääni aina.

[Kari Aittomäki]

Mun mielestä se henkinen kehitys tulee lähinnä siitä että lajeihin on helppo liittää sellainen mielikuva kun on näitä lajietikettejä, eli käyttäydytään hillitysti, kumarrellaan, istutaan seizassa silmät kiinni hetken aikaa, pukeudutaan yhdenmukaisesti ja treenataan tekniikkaa siistissä muodossa. Eli kun harrastajilla on vähän sellanen käsitys että he ovat henkisesti kehittyneempiä, niin he pyrkivät käyttäytymään sillä tavalla ja kun kaikki larppaa tätä juttua, niin veikkaisin että tällainen porukka todella kehittyy siihen suuntaan.

Se sitten on ehkä vähän filosofisempi kysymys että onko japanilaistyyppinen hillitty käytös ja lajietiketit varsinaisesti henkisyyden korkeampi taso, kuin vaikkapa se miten kamppailu-urheilussa treeneissä käyttäydytään. Kyllä minä sinänsä tykkään enempi sellasesta japanilaisesta meniningistä jossa julkisilla paikalla käyttäydytään hillitysti, verrattuna vaikkapa etelä-eurooppalaiseen äänekkyyteen, mutta tää nyt on tällanen subjektiivinen makuasia.

Tämä on oikea näkökulma, koska mun kokeman mukaan se vaikesti määriteltävä henkinen kehitys on tosiaan osa brändiä ja enimmin banderolli jota kannetaan kertomaan, kuinka fiksu se laji ja sen edustajat ovatkaan.
Ja ettei epäkunnioittavaa soundia pääsisi syntymään, aivan samankaltainen banderolli on kiukkarin kovista kovin kovuus ja kehälajien.. mikälienee.

Mä olen tosiaan kertonut näistä eräistä treenkikavereistani, aikidoveikoista jotka oli niin brändinsä vankeina etteivät saaneet itsestään senvertaa tilanneragea irti että olisivat päässeet eroon itsepintaisesta kännihäiriköstä.
Mä naureskelin sisäänpäin että ompas harmoonista harmooninsoittoa.
Minusta se oli silkkaa tyhmyyttä, mikään ei voida oikea-aikasta luunappia, kuten tuossakin tilanteessa.
- Mutta eihän karatessa ole ensimmöistä hyökkäystä.
- Kuule, se hyökkäys oli ollu käynnissä jo kauan. Sitäpaitsi, kiva olla sika.

Tuo kontrolloidun raivon tai ärtymyksen esiintuonti vaikkapa juu duunissa on tosiaan oikea mutta.. siellä vaikuttaa niin monet tekijät.
Jos yhteisöä oikeasti johdetaan puhdistavat tunteennäytöt ilmaa joskus varsin rakentavasti.
Muttasitte kun mestaan on päässyt pesiytymään pomoilun käärme on tilanne aivan toinen.

Tuosta vois kiertää kiikaroinnin kunnioitukseen voimavarana.
Ja sitä kunnioitustahan lajeissa hyvin konkreettisesti treenitoteutetaan, ainakin päällisin puolin.
Hierarkia on herkkä kiikkulauta.

[AriJ]

Mielenkiintoista että mainitset ”rageamisen”.

Minun mielestäni terve raivon tai sen lievempien muotojen näyttäminen on sitä terveyttä mitä vaikkapa duuniympäristöissä tarvitaan. Ja tarkoitan todella lieviä muotoja. Sellaisia joiden kanssa muut voivat olla ja kokea että olet turvallinen kollega.

Aiheen vierestä

Kunhan tuo raivo / sen lievemmät muodot eivät kohdistu mitenkään työyhteisön muihin jäseniin

[Kari Aittomäki]

Joo, on aika perkuleen uskottavaa tempasta pipo toimistonhyllylta ja käydä hyppimään päähineen päälläkäsin.
- Prklsattans ku ottaa päästä nuo lumiaurat!

[Wehmas]

Rönsyilen vähän tajunnanvirtaa, koska ketju on ollut aika täynnä Sitä Hyvää. Pahoittelen vähän tyhmiä retorisia kärjistyksiä, joita saatan viljellä. Sanotaan myös se tähän alkuun, että mielestäni minkään kamppailulajin, uskonnon tai minkään muunkaan harjoittaminen ei automaattisesti takaa minkäänlaista henkistä kehitystä, miten sen ikinä kukaan määritteleekään.

Itse olen tähän törmännyt lukemattomia kertoja, että itämaisiin lajeisiin liitetään henkinen kasvu.
Asiaan liittyy tietty mystiikka, kuten mustaan vyöhön. Salaista tekniikkaa, budo, zen, vanha mestari. Tähän suuntaan.
Kuitenkaan samaa ei edellytetä esimerkiksi kehälajeissa/ tai vaikkapa painissa.

Tää lienee aatehistoriallisesti peruja pop-kulttuurin, leffojen jne. aikaansaamasta karate-ninja-samurai-hojo-buumista. Leffoissa, kirjoissa ja muualla esitetty aasialainen turpaanveto oli erilaista, ihmeellistä ja filosofisempaa kuin tylsä ja junttimaiseksikin mielletty perusnyrkkeily. Jos katsoo jotain 80-luvun lehtiä, niin kyllä siellä melkein joka numerossa esiteltiin jonkun tyylisuunnan ancient secrets of pernanräjäytys-kuolemankosketus. Sama on vanhojen kirjojen kanssa. Etenkin ninjaosaajat dim makeineen ja kuolemantansseineen olivat vähintään buddhan tasolla henkisyydessään.

Anekdotaalisesti pitänee todeta, että mä oon käynyt runsaasta budoturismistani huolimatta henkisen kasvun kannalta hienoimmat keskustelut (entisen?) ammattinyrkkeilijän kanssa Tuomiokirkon portailla, siis mitä tulee kamppailijoiden kanssa turisemiseen. Aika yksinkertaisia virkkeitä, mutta niihin oli tiivistetty paljon viisautta ja ajattelua.

Itselleni on tullut vastaan ihmisiä jotka ovat olleet oikeasti ihmeissään kun joku ännännen danin mestari ei eläkään usvalla ja leiju vessaan päästelemään laventelintuoksuisia aforismeja

Tää lienee eksotisoivan ajattelun lopputulemia, etenkin, jos käsitystä jonkin lajin x tai y osalta ei ole. Kyllähän jokainen nyt tietää, että se naapurissa asuva korkea-asteinen kyudon harjoittaja levitoi himassaan, ymmärtää Todellisuuden Rakenteen eikä vaan yksinkertaisesti voi elää ihan peruselämää, heh.

Vähän vastaavanlainen ilmiö on olemassa myös joogassa. Olen kuullut useammalta pitkän linjan joogilta ja eräältä korkealle arvostamaltani joogatutkijalta että on tilanteita, joissa länkkärillä on mennyt suru puseroon ja loppunut käsityskyky kesken kun viimein on päässyt jonkun myyttisen superjoogin puheille. 200h koulutuksen läpikäyneen talousliberaalin ja hivenen uushenkisen freshness-valmentajan on ollut hankala hyväksyä sitä, että koko ikänsä valaistumiseen tähdänneen hindun harjoittaminen on johtanut siihen pisteeseen että tavoite on selvästi jollain lailla tavoitettu, mutta ko. tyyppi on tästä huolimatta aggressiivinen ihmisperse. Ehkäpä kaverin edustama joogakoulu tähtää nimenomaan siihen valaistumiseen/whatnot eikä siihen, että siitä tulisi hiton kiva tyyppi? Esimerkin vuoksi: Intiassa toimii yhä aghoreita, joiden mielestä kaikki vastakkainasettelu on illuusiota ja jotka sitten pyrkivät vapautumaan olemassaolon pyörästä esimerkiksi dokaamalla ruumispinojen päällä ja pyöriskelemällä poltettujen ruumiiden tuhkassa perinteisten meditointitekniikoiden, askeesin jne. lisäksi.
Siinä missä en kykene arvioimaan näiden tyyppien mahdollisesti korkeaakin "henkisen kehittymisen" astetta oon melko varman, että ko. jengin arkinen "business as usual"-harjoittaminen on sen verran rajua, etten itse menisi ihan herkästi edes kyselemään mitään meditoinnista tai metafysiikasta vaikka ne ovatkin mielestäni niitä parhaita ja lopulta oleellisia kysymyksiä.

Mun mielestä se henkinen kehitys tulee lähinnä siitä että lajeihin on helppo liittää sellainen mielikuva kun on näitä lajietikettejä, eli käyttäydytään hillitysti, kumarrellaan, istutaan seizassa silmät kiinni hetken aikaa, pukeudutaan yhdenmukaisesti ja treenataan tekniikkaa siistissä muodossa. Eli kun harrastajilla on vähän sellanen käsitys että he ovat henkisesti kehittyneempiä, niin he pyrkivät käyttäytymään sillä tavalla ja kun kaikki larppaa tätä juttua, niin veikkaisin että tällainen porukka todella kehittyy siihen suuntaan.

Se sitten on ehkä vähän filosofisempi kysymys että onko japanilaistyyppinen hillitty käytös ja lajietiketit varsinaisesti henkisyyden korkeampi taso, kuin vaikkapa se miten kamppailu-urheilussa treeneissä käyttäydytään. Kyllä minä sinänsä tykkään enempi sellasesta japanilaisesta meniningistä jossa julkisilla paikalla käyttäydytään hillitysti, verrattuna vaikkapa etelä-eurooppalaiseen äänekkyyteen, mutta tää nyt on tällanen subjektiivinen makuasia.

Mun mielestä oot kyllä jonkin jäljillä tässä. Vaikka harrastajilla ei olisi sellaista käsitystä että he olisivat "henkisesti kehittyneempiä", niin "henkisten" arvojen x, y ja z liittäminen mielikuvaan tekemisestä saatika niiden suusanainen eksplikointi jonkun tuhannen danin ylihojottajan toimesta vaikuttaa toki harrastajien toimintaan ja saa (parhaassa tapauksessa) ne tavoittelemaan ja käyttäytymään näiden arvojen mukaisesti. Vapaaehtoinen sitoutuminen tietyn yhteisön abstrakteihinkin ideaaleihin, etiketin omaksuminen sekä yhdenmukainen pukeutuminen antaa yksilölle yhteenkuuluvuuden tunnetta jonkin "normielämän" vertaisryhmän ulkopuolella olevan porukan kanssa mutta myös lisää yhteisön koheesiota. Jos katsoo vaikkapa armeijaa, niin samanlaista hommaa siellä on löydettävissä. Porukka (ehkä) kehittyy siihen toivottuun suuntaan.

Sinänsä tietynlainen käytös ja etiketti on aina kulttuurillinen asia, eikä se tee kenestäkään enemmän tai vähemmän henkistä. Kärjistetysti vaikkapa Japanissa se veemäisinkin ja kaikille pahaa tahtova ihmissaasta voi hyvinkin kumartaa ihmisille ja puhutella heitä "oikein", koska se imetään kulttuurista. Täällä se voisi näyttäytyä hyvinkin formaalina ja kunnioittavana.

"Henkisyyttä" kamppailulajeissa on yleisesti ottaen mun mielestä mielenkiintoinen aihe, vaikkakin sen tarkastelu post-sekulaarissa älypuhelinkapitalismissa asuvan skandinaavin perspektiivistä voi olla hankalaakinYmmärtääkseni esim. Katori Shinto-Ryussa se shintolainen aspekti otetaan ns. aika tosissaan, mitä on tullut luettua vanhojen mestareiden (ja Kai Koskisen) jutuista. . Pitää palata tähän, kuhan saa taas muuta elämää pois alta. koitan muotoilla jonkinlaista jaottelua "henkisen ulottuvuuden" merkityksestä ja tuutata sen tänne ihmeteltäväksi.

Off-topicina pitää sanoa, että nyt kun tätä foorumia on selannut ns. oikeasti niin on paljastunut todella paljon mielenkiintoista tekstiä. Pitikö odottaa, öö, 13 vuotta tunnuksen luomisesta, että tän tajusi?