Kiäh... Olipas epäselvästi raapastu, sori syönyt vähän huonosti, kun valmistautu erääseen hemmetin ikävään tutkimukseen.
Eli liikkumisen olemus sisäinen ja ulkoinen. Ulkoisesti voi liikkuminen näyttää lähes samalta kahdella kaveruksella, mutta sisäisesti homma voi olla eri. Siksi liikkumisen ulkoinen havainnointi saattaa jättää kylmäksi. Ja näyttäs aika paljon olevan tuota ulkoista havainnointia. Olen havaitsevinani, että antti_lk:lla on aika paljon tuollaista sisäistä vibaa ulkoisen kehittämisessä. Mun mielestä juuri nyrkkeilijöissä onkin eniten kamppailu-urheilijoista laatuliikkujia. Liekö tuo sääntöjen suppeus, pystyy erikoistumaan eri tavalla.
Sisäisen olemuksen kaksi puolta. Liike ja liikuttelu. Näistä liike pesee liikuttelun. Jos tekemiseni ydin on se, että liikuttelen aktiivisesti itseäni saatika sitten osasiani, on liikkumiseni huonoa. Aktiivinen liikkuminen on yksinkertaisesti laadullisesti heikompaa, kuin reaktiivinen liikkuminen. Reaktiivisessa liikkumisessa heittäydytään liikkeeseen koko keholla. Päästetään irti. Liike tapahtuu sen seurauksena, että minä vapautan. Jännityksen irti päästäminen on nopeampaa kuin lihaksen jännittäminen.
Molemmissa lihakset työskentelevät. Reaktiivisessa niiden annetaan työskennellä, aktiivisessa niillä työstetään. Reaktiivisessa tapahtuu ns. riittävä, vain pakollinen supistuminen (koko keho hoitaa, ei epämääräisten osasten keskustelu). Se on hetkellistä, tapahtuu ja meni jo ohi. Aktiivisessa jumi jää päälle. Se on puristavaa ja flowta katkovaa (joku osa kehoa ylityöskentelee). Liike on kuollut, siitä ei saa irti, jatkokin on työstämistä.
Liikuttelu, huono liikkumisen pohjavire kuulostaa tältä: Aktio: jännitän lihaksiani, tuotan aktiivisesti liikkeen joka on jännityksestä saakka ulkoisesti havaittavissa.
Liike, hyvä liikkumisen pohjavire kuulostaa tältä: Aktio: vapautan/rentoutan itseni vain silmänräpäykseksi painovoiman vietäväksi -> reaktio: kehoni refleksivaste ottaa tästä kopin ja tapahtuu liike, joka on ulkoisesti havaittavissa mutta ilman esijännityksiä. En siis itse tee liikettä, vaan liike on kehoni reaktio sille, että päästän irti. Perusero pohjavireessä, toinen tuotetaan itse, toisen annetaan tapahtua.
Kun seisoo otteluasennossa ja aikoo aikaansaada liikkeen, reaktiivinen liikkuja aikaansaa liikkeen tekemällä vähemmän, kuin hetki ennen vain seisomalla, sillä hän luopuu tämänkin mahdollistavasta rakenteesta. Aktiivinen liikkuja aikaansaa liikkeen tekemällä enemmän, kuin hetki ennen vain seisomalla. Tässä on vissi ero.
Liikkeen osalta nerot kamppailijat ovat näkemykseni mukaan reaktiivista sakkia. He saavat liikkeen aikaan pohjimmiltaan vapauttamalla. Tietysti hyvä olla kondista sitten tämän tueksi. Nyt puhun kuitenkin liikkumisen pohjavireestä, en kondiksesta.
Kuinka reaktiivisen liikkeen sitten jemmaa? Sekin antaa merkin, että pudottautuu painovoiman vietäväksi ja pompahtaa refleksivasteella takaisin. Tuo kuilu pitää kuroa kiinni. Saada nivottua keho sellaiseen herkkään tilaan, jossa ikään kuin vapautuksen jälkeen sinkoudutaankin suoraan kohti haluttua liikettä, eikä ensin alas ja sieltä takaisin. Ehkä esijännitys voi olla se sana, muttei sen pitäisi lopulta olla jännitys, vaan tuntuma.
Tästä herkästä tilasta toimimisen taustalla on kuitenkin ajatus luopumisesta, ei työstämisestä.
"Eei iitsethekee liike! Phrom the feeling. Phrom the movement. Thekenika thoimia!" -Ei niin vanha korealaissuomalainen sananlasku
Enemmän aineksia soppaan. Ja edelleen uskonasioissa (mutupohja varma pohja
) liikenteessä. Lue varoen.