Henkinen kehitys tai muu kokonaisvaltaisuus kamppailulajeissa

[HannuL]

Pelasin eilen golfia yhden aktiivisen kamppailuharrastajan kanssa ja keskustelimme myös tästä. Äkkiä tuntui, että golf on parempi alusta esimerkiksi mindfulnessharjoitteluun kuin kamppailu. Siinä ehtii paremmin havainnoimaan omia ajatuksiaan.

Harjottelu antaa ympäristön kehittyä, mutta luulen, ettei se sinänsä riitä. Olisi hyvä, jos kehittymistä tuettaisiin ja ohjattaisiin. Lisäksi on vielä hyppy harjoittelutulanteesta arkeen eli minä epäilen, ettei osaaminen mitenkään automaattisesti siirry toisiin tilanteisiin.

Puni luetteli 5 mahdollista ominaisuutta. Mahdollisuuksien lista on varmasti pitkä ja ohjatusti toteutuneiden lista hyvinkin lyhyt. Omalla urallani muistan, että treenien lopuksi oli usein pieni hengitys/keskittymishetki ja joskus treenattiin tyhjää mieltä. Ohje oli, ettei saa antaa tulla mitään mieleen. Nykyisin ohje voisi olla erilainen.

[Puni]

^juuri näitä seremonioita tarkoitin tuolla aiemmin, on sanonta, että tie henkiseen kehitykseen vie ruumiillisen harjoitteen kautta, mutta jos sen nyt muotoilisi niin, että tavan pulliaisen (sori pete) kohdalla jo pelkästään ne rutiinit tuo turvallisuuden tunnetta ja vaikuttaa sitä kautta.

Urhelun kannalta taas, noh, ei-omaa näkemyslinjaa löyhästi siteeraten, eihän siitä ole mitään hyötyä. Ja voivat olla oikeassakin, jos luonne on sellainen, että vaatii kurmootusta. Mutta täälläkin, säännöllinen kurmootus on yhtä lailla rutiini.

[flammee]

Ite näkisin että japanilaisella budoilumeiningillä on parempi vaikutus henkiseen kasvuun kuin kamppailu-urheilulla... Budosalilla vähän niinkuin larpataan sellaista henkistä meininkiä, treeneissä ei kiroilla eikä puhuta ryyppyreissuista ja sen sellaisesta. Eikä sparratessa kannusteta tyyliin "v*ttu, lyö sitä".. Ainakin jossain tällasissa itsekehitysoppaissa joita olen nähnyt, menetelmänä on usein se että teeskennellään sellasta mitä haluttas olla. Uskoisin että äijäilysalin poppoolla on vähäisempi kynnys lähteä ratkaisemaan asioita äijäilemällä eli väkivaltaisella räyhäämisellä.

[HannuL]

Käsitän kamppailulajit aika laajasti eli budo ja nyrkkeily menevät samaan nippuun. Myös taiji ja aikido voivat olla kamppailulajeja vaikka erityisesti aikido saattaakin olla enemmän yhteistyötä ja sallimista kuin kamppailua. (Olen luvannut jossain vaiheessa palaavani aikidotreeneihin eli ei millään pahalla.)

Yksi ajatus henkisestä kasvusta tai edes positiivisesta kasvattavasta vaikutuksesta liittyy ajatukseen, että voisiko kamppailu olla koululiikuntaa? Onko siinä jotain sellaista hyvää, jota kannattaisi opettaa? Pystyykö henkistä kasvua opettamaan ja siirtämään arkeen?

[Jörri]

Henkisen kasvun kannalta yhteisö on mielestäni huomattavasti merkittävämpi kuin laji/urheilu jota harrastetaan. Mikäli yhteisö kannustaa tavoiteltaviin hyveisiin, auttaa se yksilöä niiden tavoittelussa. Kun yhteisö vielä perustuu vapaaehtoisuuteen ja tavoitteellisuuteen voi näiden etujen siirtäminen suoraan esim. koululiikuntaan olla vaikeaa.

Tämän sanottuani on silti ollut erinomaisen innostavaa pitää esittelytunteja kouluissa (viime kaudella n.20kpl), tuntuu siltä että kamppailululla saadaan joitakin yksilöitä innostumaan joko osallistumaan tai ylittämään itsensä. Sukupuoliroolienkin ohittamista tapahtui usein (johtui varmaan loistavista naisohjaajista). Samoin kurinalaisuuden siirtäminen oppilaisiin kävi kohtuullisen helposti, lasten tuntui olevan helppo ymmärtää miksi juuri kamppailun harjoittelu edellyttää kurinalaisuutta. En usko kamppailun olevan mitenkään "parempaa" liikuntaa, mutta joillekin se on sopivinta.

[HannuL]

Liikunta tai urheilu on hyvin kirjava valikoima ja vielä kunkin lajin toteutus voi olla hyvinkin monisäikeistä. En ole varma, että on hirvittävän kasvattavaa opettaa, että sääntöä kannattaa rikkoa, koska rangaistus on pienempi paha kuin esimerkiksi maali.

Myös kamppailulajeja on hyvin erilaisia. On oikeasti hyvä huomio, että ei se lajista ole kiinni vaan porukasta. Hyvin usein porukan tavat ja tottumukset yleistyvät - ei siis pidä pyöriä porukoissa, joiden toimintatavat arvelluttavat.

Tässä yksi linkki keskusteluun kamppailulajien oppien hyödyntämisestä arjessa
http://www.fullcontactliving.org/how-to ... yday-life/" onclick="window.open(this.href);return false;

[AriJ]

Omalla urallani muistan, että treenien lopuksi oli usein pieni hengitys/keskittymishetki ja joskus treenattiin tyhjää mieltä. Ohje oli, ettei saa antaa tulla mitään mieleen. Nykyisin ohje voisi olla erilainen.

Meillä on treenin aluksi ja lopuksi lyhyt muistutusrituaali siitä, että "koitetaas sitten keskittyä tähän treenaamiseen jotta voisi oppiakin tästä rupeamasta" (Shikin haramitsu daikomyo).

[TimoS]

Ylipotkija: Pari ketjua yhdistetty, näyttävät olevan samaa asiaa

[Lasse Candé]

Joissain kamppailulajeissa on ideaalina ja tavoitteena jonkinnäköinen henkinen kasvu. Sopivalla yhteisöllä ja opettajalla uskon myös näiden toimivan siihen. Mutta juttu on kuten kaikessa muussakin, että harjoitteluun pitää panostaa jos haluaa tuloksia. Uskon että tämä tapahtuu niin, että jotakin kautta tajuaa mahdollisuuden ja huomaa että jutut ovat linjassa sen kanssa mitä muut ovat aiheesta sanoneet. Itse harjoittelu on sen jälkeen kai sitä että treenaa oikeammanlaisella mielellä.

[AriJ]

"Hiden Togakure-ryu Ninpo" kirjassa Hatsumi-soke kirjoitteli linjoilla, että jos etsii kuntoa kannattaisi aloittaa vaikka tennis, ja jos taas etsii henkisyyttä niin uskontoon tutustuminen olisi osuvampaa, mutta kamppailulajissa joutuu oppimaan kuinka tehdä ikäviä asioita toiselle :O


(Kirja on käännetty englanniksikin; " onclick="window.open(this.href);return false; )

[Lasse Candé]

Tuohan on aivan selkeästi yksinkertaistus. Toki myös markkinointitapa. Lajinsa tai toimintansa katu-uskottavuuspisteet saa halvalla ylemmäs sanomalla käytännössä että "olemme katu-uskottavia" ja se peräti toimii joihinkuihin. Saattaa myös olla hyvä yksinkertaistus kitkemään epätoivottua ainesta, jota budoon saattaa pesiytyä.

Ja toisaalta jos tuo lainaus on oikein (suomennettu) sehän ei sulje pois mitään, vaan voi tarkoittaa myös, että harrastus voi tai sen pitää olla kokonaisvaltaista ja erityisesti sen pitää pitää sisällään satuttamistaidon opettelua. Tämä tietenkin on jossain määrin myös itsestäänselvyys.

[Andy]

Itse olen kyllä ollut sellaisessa uskossa että siellä itämaissakin on perinteisesti oltu aika kiinnostuneita siitä että mikä tyyli on kovin. Olisiko tämä henkisyyden korostaminen moderni ilmio jolla on tarkoitus vetää länsimaisilta fiilistelijoilta rahat pois?

Minulla on vähän sellainen fiilis, että henkisyyden korostaminen on länsimainen ilmiö.

Minun käsittääkseni ainakin kamppailulajeista puhuttaessa henkisiä arvoja korostetaan nimenomaan tietyissä (mutta ei kaikissa) itämaisissa lajeissa. Esimerkkeinä aikido ja yiquan. Länsimaisista lajeista en osaa nimetä yhtään vähänkään suositumpaa lajia, jossa olisi vastaavaa elementtiä. Toki on olympialiikkeen ihanteita "terve sielu terveessä ruumiissa" jne. mutta eivät ne näy paini- ja nyrkkeilysaleilla ollenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi juuri noissa aikidossa ja yiquanissa.

[Lasse Candé]

Muistan että pidin tuota jo tuolloin aika erikoisena tokaisuna, mutta Sanppa laittoikin hyvää vastinetta.

Jos tuosta jotakin järkeä haluaa kaivaa, niin se on kyllä totta, että monet länsimaalaiset alkavat vetämään joitain asioita överiksi omilla tulkinnoillaan. Ehkäpä tästä on silloin tällöin seurannut outoja "henkisyys"-juttuja. Samassa pitää muistaa että ennen kuin voi liioitella, pitää olla jotakin mitä liioitella.

Tässähän voi tietenkin myös olla kyse sellaisesta vastaiskumentaliteetista, mikä kenties oli potkussa joskus muotia. Korostettiin kovasti että suursenseit ovat tavallisia ihmisiä eivätkä jeesuksia. Lajit Kovaa Turpaan Vetoa, eikä mitään Puto Hömppää. Tänä päivänä koko aihepiiri taas tuntuu vähän hassulta. Silti pitää sanoa, että tietämistäni japsiopettajista suht suuri osa sivuaa henkisyyttä erinäisin tavoin ja näistä suuri osa ei aina ole maailman esimerkillisimpiä ihmisiä. Näistä jälkimmäinen asia ei kuitenkaan poista ensimmäistä.

Kyllä tuo on itämaisissa lajeissa itämainen ilmiö, joka sitten kenties elää länsimaissa erilaisena.

[Veepee]

Minun käsittääkseni ainakin kamppailulajeista puhuttaessa henkisiä arvoja korostetaan nimenomaan tietyissä (mutta ei kaikissa) itämaisissa lajeissa. Esimerkkeinä aikido ja yiquan. Länsimaisista lajeista en osaa nimetä yhtään vähänkään suositumpaa lajia, jossa olisi vastaavaa elementtiä. Toki on olympialiikkeen ihanteita "terve sielu terveessä ruumiissa" jne. mutta eivät ne näy paini- ja nyrkkeilysaleilla ollenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi juuri noissa aikidossa ja yiquanissa.

Taido on myös tällainen laji. Tai ainakin sen pitäisi olla sellainen.

[Jussi Häkkinen]

Itse olen kyllä ollut sellaisessa uskossa että siellä itämaissakin on perinteisesti oltu aika kiinnostuneita siitä että mikä tyyli on kovin. Olisiko tämä henkisyyden korostaminen moderni ilmio jolla on tarkoitus vetää länsimaisilta fiilistelijoilta rahat pois?

Minulla on vähän sellainen fiilis, että henkisyyden korostaminen on länsimainen ilmiö.

Minun käsittääkseni ainakin kamppailulajeista puhuttaessa henkisiä arvoja korostetaan nimenomaan tietyissä (mutta ei kaikissa) itämaisissa lajeissa. Esimerkkeinä aikido ja yiquan. Länsimaisista lajeista en osaa nimetä yhtään vähänkään suositumpaa lajia, jossa olisi vastaavaa elementtiä. Toki on olympialiikkeen ihanteita "terve sielu terveessä ruumiissa" jne. mutta eivät ne näy paini- ja nyrkkeilysaleilla ollenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi juuri noissa aikidossa ja yiquanissa.

Aivan - tarkoitin nimenomaisesti sitä, että itämaisten lajien erityisen henkisyyden korostaminen on se länsimainen ilmiö.

Osansa toki on silläkin, että Suomessa paini ja nyrkkeily ovat perinteisesti "työväenlajeja" enemmän kuin esim. yliopistourheilua, joten filosofian korostaminen jää suhteellisen luonnollisesti vähemmälle. Yltiöhenkistelevät väärintulkinnat vaativat kohtuullisen määrän pohjaa syntyäkseen.