Perustan näkemykseni pääasiassa ulkomaisten messulautojen viesteihin, joita olen seurannut vuosikausia. Minään tieteellisenä teoriana en ajatuksiani esitä.1. the “I” or self of any person; a person as thinking, feeling, and willing, and distinguishing itself from the selves of others and from objects of its thought.
Kaikki alla oleva on vain mielipidettäni. Mainitsen sen tässä, jottei minun tarvitse kirjoittaa sitä erikseen jokaiseen virkkeeseen.
Pidempään kamppailulajeja harrastaneiden ego on keskimäärin tavallista huomattavasti suurempi. Tämä näkyy muun muassa niin, että kaiken rationaalisen ajattelun lisäksi tai oikeastaan sen vastakohtana musta ja valkoinen esiintyvät joissakin aiheissa ja sittenkin mahdollisesti jyrkästi. Väärässä olemisen myöntäminen on äärimmäisen vaikeaa ja se niin sanotusti käy luonnon päälle. Tällöin varsinainen asia jää taka-alalle ja esille astuu jonkinlainen aggressiivinen defenssimekanismi, joka vaikuttaa — usein täysin tarpeettomasti — henkilökohtaiselta.
Voisi siis sanoa, että joskus pitkän linjan kamppailijat ovat vaikeita ja ehkä jopa wittumaisia ihmisiä, kun heille keskeisiä aiheita, joista heillä on vahva mielipide, kyseenalaistetaan, vaikka nämä kyseenalaistukset olisivat aiheellisia ja asiallisesti esitettyjä. Tästä on hyvin lyhyt matka miettiä sitä, mitenkä tällaisen ihmisen ajatukset siirtyvät muille sekä kamppailulajeja että muuta elämää koskien. Kamppailulajit ovat kuitenkin poikkeuksellisen autoritäärisiä ja hierarkkisia harrastuksia.
Se on selvä, että jossakin niin erikoisessa harrastuksessa kuin kamppailulajeissa, itseensä ja asiaansa uskovia ihmisiä tarvitaan. Sillä kuitenkin on kääntöpuolensa. Kun sitten kyse on aika alkukantaisista vieteistä sekä ihmisten vahingoittamisen opettamisesta, ollaan aika syvillä vesillä.
Tässä nöyryys astuu estradille. Monet siviilit tuntuvat ajattelevan kamppailulajien opettavan nöyryyttä, harmoniaa ja muuta tällaista. Sitä voi pohtia erikseen, onko tämä kuva siviileiden oma puolustusmekanismi, sillä kamppailijoilla on teoreettisesti kyky satuttaa muita ihmisiä, mutta heillä on tietysti myös kyky auttaa hädässä olevia. Sitäkin voi pohtia, ovatko kamppailulajit itse muokanneet tällaista käsitystä omasta maailmastaan.
Nöyryys siis kuitenkin tietyssä mielessä on egon vastakohta. Nöyryyden voi toki määritellä monin tavoin. Kamppailulajeissa nöyryyttä tietenkin oppii varsinkin alkuvuosina koko ajan, kun tekee kipeää. Mutta miten käy, kun harrastaja alkaakin tuottaa enemmän kipua kuin sitä itse saa? Säilyykö nöyryys vai kääntyykö se päälaelleen?
Viimeiseksi voisi esittää kaksi kysymystä. Mitä hyötyjä ja haittoja suuresta egosta kamppailulajeissa on? Mitä hyötyjä ja haittoja nöyryydestä kamppailulajeissa on?
Tietty jos yllä olevaan pohdintaan ei yhdy, sitten nuo kysymykset ovat tyhjiä.
.
