Koulukiusaaminen

[Paapan poika]

Ala-asteella hieman kiusattu, mutta kun päästiin 5-6 luokalle niin olin jo luokan pisimpiä ja eivät enään niin uskaltaneet. Sitten tulikin pari kertaa toimittua kiusatun puolustajana. Satuin olemaan koulun häirikköluokalla ja toimin pahimpia häiriköitä vastaan usein opettajien kanssa. Vasikointia ja muuta vastaavaa. Ainsaitsivat sen prkleet.
Yläasteella sitten suurin osa näistä sankareista oli mennyt eri kouluihin, mutta muutama seurasi sinnekin. Sain kuitenkin olla suht rauhassa. Myönnän, että tällöin saatoin osallistua lievään epäsuoraan kiusaamiseen. Yleensä se oli erään vähemmän suositun ja sosiaalisen kaverin ulos jättämistä. Sitten kun tajusi, että mitä tuli tehtyä niin poika parka oli jo niin ulkoistunut ettei edes halunnut juuri olla muiden luokkatoverien kanssa tekemisisssä. Jannulla taisi muutenkin olla aika rankka lapsuus, isä kuoli kun oli nuori jne.
Pari kertaa kuitenkin minuakin kiusattiin, varsinkin kun kerran satuin menemään erään kaverin avuksi jolla on vähän puhevikaa ja "rautasuu". Koulun kaksi pahinta ämmää oli sitä kiusannut ja menin siihen väliin. Tietenkin ottivat minutkin silmätikukseen ja käyttivät sitä hyväkseen, että olivat tyttöjä enkä viitsinyt sen takia heitä kurittaa. Sain pari kertaa esim. lumipallosta ohimoon aika kovaa, mutta nielin vain kiukkuni ja kävelin pois. Lopulta rehtori taisi senkin homman jollain tasolla hoitaa.
Syy siihen, miksi minua ei jätkät kiusanneet koulussa oli varmaan se, että kerran tulin treenikamojen kanssa kouluun kun oli joku erikoispäivä ja päästiin nyrkkeilemään. Porukat kun näki mulla kaikki hanskat sun muut mukana niin ne varmaan luuli mun olevan kovakin tappokone
Nyt kuitenkin lukiossa ja täällä porukat on sen verran fiksuja etteivät enään harrasta koulukiusausta. Uudessa-Seelannissakin olen saanut olla vielä rauhassa. Varmaan paikalliset porukat ajattelee, että olisi jotenkin raukkamaista tai tyhmää kiusata vaihto-oppilasta ja muutenkin kyllä koulussa hyvä ilmapiiri. En ole vielä nähnyt yhtään tappelua tai kuullut kiusaamisesta.
Varsinaiset kiusattujen suojelu tarinat taitaa itseasiassa löytyä päiväkodista. Löin kerran erästä poikaa lapiolla päähän koska hän laittoin erään tytön "kävelemään lankulla" Paappa jakelee tota tarinaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa vieläkin...

[Kalle Koskinen]

Koiratar, mikä teidän ulkonäössä ja/tai olemuksessa on sellaista että ihmiset tuijottelevat ja vaihtavat kadun puolta? Ja ettet nyt vain näkisi turhaa vainoa siellä missä sitä ei ole? En nyt oikein jaksa uskoa, että kaikki ihmiset herätystelttoja myöten ovat teitä vastaan. Ja pelastuslappusia jaetaan kenelle vaan kuka kävelee ja hengittää.

Tervehditkö sinä kassaneitejä? Itse olen työssä, jossa ihmisiä menee ohitseni paljon ja pääasiassa moikkailen kaikkia. Mutta kun vastaan tulee harvinaisen yrmeitä teinejä, jotka yrittävät näyttää niin sanotuilta kovanaamoilta, niin heille en monesti suo elettäkään.

[NCP]

Veltto on muuten koulutukseltaan psykologi.

[Poista käyttäjä 5603]

Koiratar, mikä teidän ulkonäössä ja/tai olemuksessa on sellaista että ihmiset tuijottelevat ja vaihtavat kadun puolta?

Pukeudutaan mustaan. Ei muuta. Kummallakaan ei edes ole mitään "true evil" -maskeerauksia naamassa, piikkejä tms. ihan vaan mustat remeleet. Jos esim. tuo tien puolen vaihtaminen olisi tapahtunut kerran tai pari pitkällä aikavälillä, sen olisi voinut ohittaa olankohautuksella, mutta kun sitä tosiaan tapahtui viikoittain, ei oikein sattumankaan piikkiin voinut enää laittaa.

Ja ettet nyt vain näkisi turhaa vainoa siellä missä sitä ei ole? En nyt oikein jaksa uskoa, että kaikki ihmiset herätystelttoja myöten ovat teitä vastaan. Ja pelastuslappusia jaetaan kenelle vaan kuka kävelee ja hengittää.

No niin minäkin aluksi ajattelin, että ehkä olen vaan vainoharhainen. Mutta sitten kun löytyi muualta kavereita ja he tulivat käymään tällä kyseisellä paikkakunnalla, niin jopa he ihmettelivät että mikä näitä porukoita vaivaa, ja että "ei ole jumaliste totta". Ja kyllä niitä lappusia jaellaan kenelle vaan kuka kävelee ja hengittää, jos näyttää siltä että pelastusta tarvitsee. Mieleenpainuvin tapaus oli varmaan se kun menin kerran 15-17-vuotiaana(?) kahvilaan. Pöytään istuuduttuani eräs kahvilan pitäjistä tuli ja antoi mulle sellaisen sarjakuvan, missä joku goottityttö ensin palvoi Saatanaa ja sitten kääntyi uskoon. Silmäilin sarjiksen läpi, annoin sen takaisin ja sanoin etten tarvi sitä. "JEESUS VIE TAIVAASEEN, SAATANA VIE HELVETTIIN!" totesi hän ja palasin tiskin taakse supattamaan työkavereilleen. Sitten tyypit hakivat takahuoneesta kitaran ja alkoivat laulaa jotain Jeesuslaulua, ja minä maksava asiakas tietysti marssin ulos.

Tervehditkö sinä kassaneitejä? Itse olen työssä, jossa ihmisiä menee ohitseni paljon ja pääasiassa moikkailen kaikkia. Mutta kun vastaan tulee harvinaisen yrmeitä teinejä, jotka yrittävät näyttää niin sanotuilta kovanaamoilta, niin heille en monesti suo elettäkään.

Tervehdinhän minä - silloinkin kun he eivät tervehdi minua. Mutta kuten sanoin, absurdia. Joten ymmärrän jos on vaikea uskoa.

[NYHeikki]

Itselläni oli ala-asteen alkuaika melko vaikeaa, koska olin ollut siihen mennessä äitin kanssa kaiket päivät kotona. Sitten kun piti olla tunteja erossa niin ikävähän siinä pukkasi. Enkä sen takia oikein uskaltanut mennä kenenkään kanssa kaveraamaan vaikka ikä on sellainen että helposti saa ystäviä. Mutta onneks pääsin jo ykkösluokan puolessa välissä siitä ohi ja sain kavereita. Taisi olla sitten kakkosluokkaa kun eräs tyttö alkoi kiusaamaan. Hän oli melko vahva luonne ja kova urheilija, itselläni kun oli vielä nuo mamma-ajat melko lähellä. Noh parisen kuukautta sitä siinä kestettiin vaikka se oli välillä melko kovaakin väkivaltaa siltä tytöltä mua kohtaan. Sitten meni pari vuotta ihan hyvin ei ollut mitään kummempia mutta sitten 5-6 luokilla alkoi tapahtua kaikenlaista. Luokalleni tuli eräs poika kenen kanssa ystävystyinkin suht hyväksi kaveriksi mutta sitten 6 luokalla kun oltiin koulun vanhimpia niin alko muodostua jengejä ja tappelut oli arkipäivää niinä aikoina. Itekki otin muutamia kertoja yhteen parin pojan kanssa ja taisin ottaa neniinkin kerran ku verta alko vuotamaan. Vaan sitten ku homma alko mennä jo sen verran brutaaliksi että otettiin jo naulasia keppejä mukaan niin päätin että loppuhan tälle on tehtävä. Aloin sitten parin kaverin kanssa vetäytyä jengeistä ulos ja oltiin sitten ns. puolueettomia ketkä ei tehny koskaan mitään. Lähinnä annettiin vaan ilmi pahimpia kolttosia äitin kautta rehtorille.
Sitten päästiinki ylä-asteelle ja minun kouluun ei tullut ketään ala-asteen ajoilta. Kuitenkin luokalle tuli yks jäbä joka aikalailla koko ajan pilkkasi ja haukkui niin yks välitunti siinä sitten mentiin ulos ja sielähän tappelu syntyi ja poika yritti lyödä mutta minä heitin sen maahan ja pidin vähän aikaa siellä mut sitten siihen tuli opettaja väliin ja ympärillä ollu porukka jakautu täydellisesti kahtia. Toinen porukka jäi minun kanssa ulos ja toinen porukka lähti nöyryytetyn kiusaajan mukaan sisälle. Kyseisen porukan jäsenet nyt myöhemmin on aikalailla sitä laitaporukkaa ja mun porukka on nykyäänkin porukka jossa enimmäkseen liikun. Mutta koko yläasteen ajan oltiin hyviä kavereita nöyryyttämäni pojan kanssa, vaan eipä se uskaltanut sanoa mitään negatiivista mulle koko koulun aikana.
Vaikka kiusaamisia ja muita on itelle tullut vastaan harva se päivä niin ei oo kyllä vaikuttanut onneksi millään tavalla elämääni. En oo oikeestaan koskaan tuntenut pahaa mieltä siitä että joku kiusaisi paitsi ala-asteen ne alkuajat. En silti koe olevani mitenkään kova jätkä vaikka pahat sanat ei minua satuta ja vaikka treenaankin bjj: tä.

Edit: virheitä poiss

[bodyguard]

Mutta kyllä kiusaaminen vaikuttaa vahvasti elämääni edelleen. Enää en sitä ajattele päivittäin, mutta itsetunto on pysynyt kovin alhaalla. Kaikista pahimmalta tuntuu se, että kolmen vuoden aikana opin itsekin uskomaan kiusaajieni sanoihin. Olen rumempi kuin muut.

Sama täällä. Vaikka niistä yläasteajoista on jo kutakuinkin yli 10 vuotta niin kyllä sen vaan huomaa vielä vaikuttavan juurikin tuohon itsetuntoon. Parannusta on kuitenkin tapahtunut ja uskon että tapahtuu vastakin

[Poista käyttäjä 3276]

Ja... kyllä mä olen tuollaista perusvisvaa ollut havaitsevinani.
Pohjanmaalla on synkeänilkeä soundi siinä perusolemisessa, vaatii tosivoimaa kääntää se piirre voimatekijäksi.

Se on kait siihen kasvaneen, ja sen 'voittaneen' silmin melko erilaista. Kuten oon kaiketi tähän ketjuun kirjottanu, mun piti kohdata se kaikki ja kääntää rockiksi yläkoulun ajoissa. Sittenhän se otettiinkin vastaan täysin siemauksin, tehtiin aivan omaa sekoitusta tuosta mikä ois synkkää ja ikävää. Nimenomaan jengit ja reilun tappelun koodi, touhattiin yhdessä ja otettiin vaikutteita, ei ollu enää kiusaajia ja kiusattavia, tai me ei enää nähty heitä sellaisina, oli vaan ne muut jotka ei ollu mukana meidän jutussa. Entiset kiusaajat ja kiusatut, nyt samassa porukassa joka koki olevansa uus sukupolvi ihan täysillä, ei kiinnostanu paikkakunnan perinteet eikä vanhempien käskyt. Se oli hienoa aikaa, ja se tapahtu ihan ittestään.

Jälkeenpäin vaan käy sääliksi heitä joiden osa oli jäädä jalkoihin, en tiedä mitä kuuluu kullekkin. Kai ne on näitä jotka sitten puhuu miten paha paikka elää on härmät, kauhava, lapua. Meille tää on kotiin palatessa vieläkin meidän paikka, tehtiin omaks, otettiin ne anarkian avaimet. Vaikkei se pitäis mitenkään paikkaansa, siltä se tuntuu. Kyllä varmaan jokanen meistä parantaa näiden lakeuksien ilmettä osaltaan, mutta me ollaan pieni porukka vaikka moni haluaakin vaikuttaa. En tiedä mikä sen masentavan ja älyllisesti nihkeän meiningin vielä tässäkin päivässä luo - meissä ei sitä oo. Mutta kun kattoo tätä nykymeininkiä, niin väittäsin että ollaan aika paljon mukavammassa ilmassa jo muutenkin, tai sitten se näyttää vaan mun silmin niin eriltä.

Oodi omavastuualueen kukkulalle

[J. Suojanen]

Se paikkakunta, josta minä olen kotoisin... Pieni maalaispitäjä keskellä maaseutua ja peltoja. Meiningillä, että kaikki tunsi kaikki.
Baarissa oli oma vakioporukkansa, oman paikkakunnan väki oli tervetullutta, mutta esim oma äitini ei halunnut viedä ulkopaikkakuntalaisia tuttujaan edes yhdelle oluelle sinne, koska "tappeluhan siitä olisi syntynyt."
Myös vieraspaikkakuntalaisia tavallaan vihattiin nuorien kesken... "pysy sinä vain siellä omalla paikkakunnallasi, kun luulet olevasi niin paljon parempi!" mentaliteetilla... Parit tapaukset muistan vallan hyvin, jossa tyypin auton ikkunat potkittiin sisälle ja kaveri hakattiin, koska hän oli pysähtynyt meidän kaupallemme kavereidensa kanssa ja joku hokasi, että tuohan on sieltä rajan väärältä puolelta.

Ei se paikkakunta läpimätä ollut toki! Olihan siellä vielä vanhanajan ystävällisyyttäkin havaittavissa, Sitä tiettyä sinisilmäisyyttä ja uskoa paremmasta. Ei heti epäilty pahinta siitä naapurista jne...
Ihmiset morjestivat toisilleen vaikka eivät tuntenetkaan, koska onhan se, että melkein naapureita ollaan jo tarpeeksi hyvä syy...
Omassa nuoruudessani vielä naapurinkin ukot piti lapsista huolta ja huomauttivat kyllä isällisesti jos itse ajoi pyörällä liian keskellä tietä ja pitäisi siirtyä reunempaan jne...

En silti mene tuonne paikkakunnalle. Mulla oli jo lapsena siellä seutuja, jonne jos menin ja törmäsin seudun asukkeihin niin mut hakattiin ja käskettiin pysymään poissa. Skinhead aikoina kysymys ei ollut enää muutamista kaduista, joita välttelin vaan, että mikäli tietty nuoriso minut näki niin tappeluhan siinä syntyi... Sanomattakin on selvää, että liikuin ystäville metsäpolkuja pitkin mielummin kuin katuja pitkin... Harkitsin siis teininä sitä liikkumistani tarkkaan, että onko sopiva päivä käydä kaupassa ja mihin porukkaan voisin matkalla törmätä... Aika rajoitettua elämää kaiken kaikkiaan, mutta muutaman kerran kun joutui parinkymmenen skinin piirittämäksi niin sitä mielummin valitsee sen turvallisemman vaihtoehdon ja välttelee niitä uhkatilanteita.

Tuossa vuosi takaperin törmäsin entiseen ystävääni ja vanhalla paikkakunnallahan hän edelleen asui ja samat vanhat kilipäät siellä kylillä edelleen pyöri. Kuka nyt käytti heroiinia nykyisin ja kuka oli istumastta vankilassa.
Hän olisi halunnut minut kyläänsä käymään, mutta päätin olla menemättä... Siinä vaiheessa, kun etsin kaapista sitä hitsattua kettinkiä ja rautapainoa päähän, jotta saisin sillä pahaa jälkeä aikaiseksi pysähdyin miettimään...
Jos edelleen pidän sitä porukkaa joka siellä asuu ihan viimeisten kuulemieni juttujen mukaan samana vanhana porukkana ja mulla ei olisi asiaa sinne vaikka ystäväni kutsui minut niin haluanko ihan oikeasti mennä sinne ja uhrata sen kaiken mitä olen muualla asuessani saavuttanut?

Periaatteessa olisin halunnut mennä, todistaa itselleni että voin kulkea missä haluan ja jos joku tulee uhkailemaan tai hakkaamaan niin olisin voinut vedellä kettingillä selvää jälkeä porukasta... Mutta sitten taas... Jo teininä samainen porukka melkein tappoi erään ulkopaikkakuntalaisen, joka oli tullut meidän kylille ryyppäämään... Se riitti, että kaveri oli isosta kaupungista kotoisin, oikea kaupunkilainen.
Olisin halunnut mennä sinne, tavallaan kaipasinkin tappelua sen vanhan porukan kesken. Mutta sitten taas se olisi ollut typeryyttä ja turhaa riskiä. Vielä viisi vuotta takaperin olisin mennyt ehdottomasti... Nyt jätin menemättä.
Olisin halunnut vanhan ystäväni nähdä ja olisin tuntenut kyllä edelleenkin vanhat oikopolut, mutta sitten taas se riski, että mitä jos sittenkin törmään väärään porukkaan ja se tappelu syntyy? Siinä tappelussa lopputulos olisi ollut ennalta arvaamaton, että miten pahasti vanhat kaunat syttyvät ja miten pahasti kukakin aikoo löylyttää...

Itse periaatteessa muuttaessani pois sieltä jätin sen kostokierteen vain jälkeeni mikä oli syntynyt... Katosin vain yhtäkkiä sanomatta sanaakaan...
Osa porukasta on varmasti aikuistunut ja sivistynyt, mutta sitten taas ne muutamat pahimmat elävät edelleen sitä vanhaa elämää...
Päätin silloin, että ei se vanha paikkakunta ole mun paikkani. En halua mennä sinne, koska koko elämäni voisi sortua siihen pisteeseen ja päätyä sairaalareissuun tai ruumishuoneelle pahimmillaan.

Jooh... Vainoharhaako? Itsesuojeluvaistoa?
Vähän kumpaakin, koska periaatteessa en tietäisi mikä siellä odottaisi vastassa niin mitään ei voi poissulkea. Pitäisi toivoa parasta ja odottaa pahinta.
Mulla on paljon vihaa tuota paikkakuntaa kohtaan, mutta myös omat hyvät muistoni sieltä ehdottomasti! EN koko paikkakuntaa menisi kiroamaan, mutta kuten kaikilla paikkakunnilla varmasti niin tuollakin on omat sudenkuoppansa jonne pudota.

Nyt katselin taas tuota otsikkoa "koulukiusaaminen"... Mielestäni tuo kaikki yllä oleva liittyy koulukiusaamiseen, koska ainoa ero mikä on kiusaamisella ja koulukiusaamisella on se, että toinen tapahtuu koulun aikana, toinen ennen sitä tai sen jälkeen...
En oikein usko pelkkään koulukiusaamiseen vaan kyllä se kiusaaminen seuraa koulun ulkopuolellekin mikäli sillä on mahdollisuus.

[Kari Aittomäki]

Lukemani perusteella on kaiketi vedeltävä johtopätelmä jotta kiusaamalla karaiseminen on jonkinlainen intitiaatioriitti, syvälle isketty yhä urbaaniapinaankin. Urbaani siis terminä laajasti tulkittuna.
Ne kestää jotka kestää.
Helevettiläisen typerää, mutta minkäs teet?
Kun yhteisöt jumittaa jollain tasanteella, se on vaivalloinen suo kuivata.
Itte olen aina viihtyny syväpohjanmaalla, en tiä miksi.

Veltosta, olen vaihtanut pari sanaa, en tunne miestä.
Itsetietoinen tapaus tuntu olevan.
Sanavalmis myös ja kuuleman mukaan aikanansa melko kova myllyttäjä ja karatelle naureskelija (pysty potkiin liikennemerkkejä 70-l:lla), tiettävästi Moog ois ollu viä kovempi tapaus.
Ja olihan ne toki fyysisiä veikkoja.

[NCP]

tiettävästi Moog ois ollu viä kovempi tapaus.
Ja olihan ne toki fyysisiä veikkoja.

Sankarit salapoliiseina

[zeniac]

En olekaan pitkään aikaan pohtinut näitä kiusaamisasioita. Luin juuri karmivan jutun, mihin pahimmillaan kiusaaminen voi johtaa http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa ... komurhaaja Pelottavinta oli, että tunnistin itseni jutusta.

Minua on aina yritetty kiusata, olen ollut helppo kohde. Kiltti, hiljainen ja erilainen. Kiusaajat yleensä kuitenkin kyllästyivät nopeasti, koska eivät saaneet toivomaansa reaktiota. Fyysisesti laitoin vastaan samalla mitalla, henkisesti en reagoinut. En tiedä, mistä olen suojakilpeni valmistanut, mutta kukaan tuntematon ei ole koskaan onnistunut minua satuttamaan.

Kun huomasin oman pelottomuuteni, aloin puolustamaan muita kiusattuja. Tavallaan toivoin, että minua olisi kiusattu enemmän, koska juuri siihen olin sopeutunut. Elämä oli helppoa ja etsin omaa taisteluani. Esimerkiksi: kun erästä tyttöä kivitettiin, minä vain menin hänen eteensä ja käskin poikien lopettaa. Eivät he kuitenkaan lopettaneet ja se päättyi niin, että pojat menivät opettajalle itkemään, että minä kivitän heitä... Olin oikealla tavalla tunnevammainen, enkä koskaan onneksi päätynyt kiusaajaksi. Kerran tosin melkein ajauduin siihen, kun eräs tyttö alkoi fanittamaan minua, enkä osannut oikein suhtautua siihen...

En oikeastaan edes kokenut, että minua kiusataan: mikään ei tuntunut miltään. Huomasin oman dissosiaationi ehkä joskus kolmetoistavuotiaana, kun tajusin, etten ymmärrä muita ihmisiä. Kuten siskoni kerran sanoi: olin robotti. Vaikka tuntuikin hyvältä olla yli-ihminen, halveksuin tunteellisia ihmisiä ja pidin heitä idiootteina, kun eivät pystyneet hillitsemään itseään ja tekivät järjettömiä asioita, päätin uteliaisuuttani kokeilla, miltä tuntuu olla normaali ihminen. Halusin tuntea.

Opin tuntemaan. Sain, mitä halusin kertaa miljoona. Hajosin... kokosin itseni uudelleen ja taas hajotin. Sirpaleita edelleenkin keräilen. "Normaalia" ihmistä ei minusta enää taida saada, mutta mielestäni näen maailman nyt suht realistisesti. En olisi, mitä nyt olen ilman niitä kaikkia kokemuksia, enkä edes haluaisi olla mitään muuta kuin, mitä olen.

Pystyn edelleenkin helposti kuvittelemaan valkoisen raivon ja ymmärrän auvisen ja saaren ajattelun. Kiusaamisesta ei jäänyt minulle mitään raivoa, mutta myöhemmin, kun olin oppinut jo tuntemaan, juuri valkoinen viha tuli esiin, kun koin epäoikeudenmukaisuutta tai väkivaltaa, koska en vieläkään ole oppinut oikeasti raivostumaan. Ja huomaan, että kykenisin tappamaan... Onneksi järjessäni ei ole koskaan ollut mitään vikaa ja moraalini on järjenalainen

Kiusaaminen jättää aina jälkensä. Joskus se tekee ihmisistä parempia ihmisiä, joskus se vain hajottaa koko elämän.

Tsemppiä kaikille kamppailuun itsensä kanssa, jottei kenenkään tarvitsisi olla kiusaaja eikä uhri

[bodyguard]

Aika hiljaiseksi veti tuo Suomen Kuvalehden juttu. Erityisesti tämä kohta: "Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut.". Pidän jopa kiusaajia halveksuttavimpina opettajia jotka sulkevat silmänsä siltä.

[Paappa]

Aika hiljaiseksi veti tuo Suomen Kuvalehden juttu. Erityisesti tämä kohta: "Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut.". Pidän jopa kiusaajia halveksuttavimpina opettajia jotka sulkevat silmänsä siltä.

Olen lukenut itsekin tuon artikkelin ja käyttänyt sitä omissa koulutuksissani materiaalina. Vetää yleensä opettajat aika hiljaiseksi.

Itsekin tunnistin tuosta itseni aika vahvasti.

[Paha Kani]

Mä en itseäni tuosta tunnistanut, mutta muutaman koulukaverin kylläkin.

Pitäisi ymmärtää, että ihmisten leipiin voi piilottaa kiviä vain rajoitetun määrän, ennen kuin niiltä palaa käpy. Toiset polttavat käpynsä yksin ja pääsevät pieniin otsikoihin, mutta osa on sitten näitä isojen otsikoiden tapauksia. Tämä koskee toki muutakin kuin koulumaailmaa, mutta koulu on sekä niin pitkä että herkkään elämänvaiheeseen osuva aika elämässä, että se olisi erityisen tärkeää muistaa siellä.

Välillä musta tuntuu, että kaikki opettajat eivät ihan ymmärrä, miten isoista asioista heillä se vastuu onkaan.

[Jorge]

Aika hiljaiseksi veti tuo Suomen Kuvalehden juttu. Erityisesti tämä kohta: "Kun äiti lopulta suostui tulemaan kouluun puhumaan asiasta, opettajat sanoivat, että mitään tällaista ei ole tapahtunut.". Pidän jopa kiusaajia halveksuttavimpina opettajia jotka sulkevat silmänsä siltä.

Se on valitettavasti niin, että opettajillakin on "visioita" siitä, minkälaisia oppilaita he haluaisivat opettaa ja kyllä selvästi havaitsin kouluaikana ja sen jälkeenkin opettajia kuunnellessa, että he suorastaan halveksuvat joitain oppilaitaan.

Tuon SK:n jutun koulun opettajat varmaan olivat varsin omahyväisiä opettaessaan parempien piirien kansoittamassa oppilaitoksessa, eivätkä missään nimessä halunneet olla mitenkään osallisina yksinhuoltajan pojan ongelmissa - puhumattakaan siitä, että olisivat rikkoneet välinsä tuon per$eenläven napamiesten kanssa, joiden pojat olivat koulukiusaajia.