Koulukiusaaminen

[dubi]

Molempia, joka ylhäältä tulikin jo ilmi. Varsinkin yksi luokkakaverijoutui yläastevuosina aika paljonkin henkisen väkivallan kohteeksi. Ja itse taasen vuorostani otin vastaan sekä henkistä että melkoisen rajuakin fyysistä väkivaltaa (ja tarkoitus ei ole siis tällä kuitata mitään käytöstä).

Heh, tuli tässä mieleen... kerran liikunnanopettaja ajoi mut himaan, kun olin ottanut turpaani vähän pahemminkin - molemmat silmät turvonneena, nenä poskella, huulet halki ja hampaanpalasia kateissa. Mutsi tuli ovelle vastaan ja oli ymmärrettävästi aika pelästynyt, mutta minäpä reippaana kuittasin: "ei hätää mutsi, paidalle ei tippunut verta"

[Verr]

Kiusattu. Kiusaaminen tapahtui lähinnä yläasteella rääkkäämisenä ja omien egojen kasvattamisella näyttämällä että "mä jaksan nostaa tän kirpun tänne hyllyn päälle". Henkisestä kiusaamisesta en juuri piitannut, koin olevani kiusaajieni yläpuolella ja minulla oli kuitenkin kavereita.

[Mika]

Puuttuu eräs toinenkin vaihtoehto: kiusattujen puolustaja.

Lähinnä olin tätä tilaisuuden salliessa, mutta kiusaamisen yltyessä saatoin kyllä toppuutella kiusaajien hormonihurmiota. 'Tilanteen salliessa' tarkoittaa sitä, että juttelin ihan muina miehinä näiden kiusattujen kanssa ihan jokapäiväisistä asioista osoittaakseni heille, että arvostin heitä kuten kaikkia muitakin.

Jonkin aikaa olin jopa kiusaaja. Tätä häpeän loppuelämäni. Tämä on eka kerta kun tunnustan sen. Fak it, siitä on aikaa, mutta wituttaa silti. Onneksi sitä kesti vain kotvasen ja onneksi olen sen vastapainoksi tehnyt paljon päinvastaista työtä sekä sitä ennen että sen jälkeen.

[MaKo]

En kumpaakaan. Kovasti joudun miettimään, että olisinko ollut molempia, mutta tuo "en kumpaakaan" on varmaan lähempänä totuutta. Koulut ovat menneet aika leppoisasti (kaikki neljä).

[Jobo]

Kiusattu koko ala-asteen ja alkupuoli yläastetta. Varmasti jotain siirtovaikutusta on ollut, olen varmaan itsekin tehnyt hölmöjä, kiusaamiseksi luokiteltavia asioita. Pahinta on, ettei tuolloin edes ymmärtänyt tekevänsä mitään väärin. Varmasti eivät monet kiusaajanikaan tätä ymmärtäneet, kunhan tyhmäilivät.

Väkivalta onkin eri juttu. Kerran otin nyrkistä leukaan puolustaessani kaveria pulkkamäellä; ala-asteella sain potkun vatsaan ollessani kavereiden kanssa viettämässä ulkona vapaata; yläasteella eräs r*nkkari suivaantui jostain ja potki useita kertoja kengän kärjellä 7-vuotiaana vammautuneeseen sääreeni (jossa hyvin ohuelti siirtoihoa, mutta sitähän kakesankari ei tiennyt). Sama sälli potkaisi seuraavalla välitunnilla takaapäin sivupotkulla niskaan. Sitten on niitä satunnaisia pienempiä tönimisiä ja repimisiä.

Kungfuilut aloitin vasta lukiossa, aluksi lähinnä kunto- ja harrastelumielessä, mutta kyllä siitä tietyllä tavalla itsevarmuuttakin sai. Sitä nuoruuden paloa. Sittemmin en olekaan joutunut rähinöihin, ilmeisesti en vaikuta enää niin "uhrilta" ja toisaalta olen oppinut väistämään moiset tilanteet.

[Haapasalo]

Ala-asteella olin kiusattu 1. ja 2. luokilla. Niin kunnon vittuilun lisäksi sai ihan kokea mille se mono tuntui jaloissa tai sit miltä tuntui kun löysi ittensä penkasta. Tekijäporukkana minua muutaman vuoden vanhemmista koostuva noin viiden hengen porukka. Siis, melkoisia sankareita.

Yläasteella sai kanssa kuulla vaikka minkä sortin vinoiluja, mutta ne ei sitten enää sen koommin kolahtanu. Osasyy oli siinä, et painoin tuolloin 90jotain, eli en ollut ihan se optimaalisin mahdollinen tyyppi ketä mopottaa. Toisaalta itseluottamukseni oli kasvanut huomattavan paljon, mm. teatterin ansiosta, ja mulla oli suhteellisen paljon hyviä kavereita.

Kerran yläasteella pääsin kokeilemaan miltä tuntuu olla antavana osapuolena. Kai se kolme vuotta kestänyt ystäviini ja vakaumukseeni kohdistuva v*ttuilu tarvitsi vain tulla päätepysäkilleen. No sen vinoilun loptuksen tein ja hyvin teinkin. Ainoa asia, mikä on jäänyt moisesta harmittamaan, oli se, etten tarjonnut nyrkkiä kun siihen mahdollisuuden sain.Olisi se kaveri ansainnut melkoisen paljon parempaa kohtelua kun mitä aikanaan hänelle sillä taidolla tarjosin.

Jos saisin mahdollisuuden, korjaisin tilanteen vaikka nyt.

Thaikun aloitin ihan puhtaasti kuntosyistä. Toki taustalla oli myös ajatus itsensä puolustamisesta, vaikkei thaikku ehkä ihan se optimaalisin laji siihen olekaan. Mut kumminkin, kuntoa 85% ja antokykyä 15%

[MaKo]

...Osasyy oli siinä, et painoin tuolloin 90jotain, eli en ollut ihan se optimaalisin mahdollinen tyyppi ketä mopottaa...

Tää on sinänsä mielenkiintoista, että itse olin niin ala- että yläasteella luokan / ikäryhmän pienimmästä päästä (olisinko ollut koko joukon toiseksi pienin) sekä pituudelta että painolta [luokan pienin oli mua pari senttiä lyhyempi, mutta paljon rotevampi], koulussa suht hyvin menestyvä (mutten paras) ja niinkuin siltä kantilta aivan mahdottoman helppo tapaus mopotettavaksi. Siitä huolimatta se ja sen yritykset pysyivät aina aisoissa (vrt. eräs kaveri, joka mm. nitojalla pistettiin vaatteistaan lattiaan kiinni).

Thaikun aloitin ihan puhtaasti kuntosyistä. Toki taustalla oli myös ajatus itsensä puolustamisesta, vaikkei thaikku ehkä ihan se optimaalisin laji siihen olekaan.

Karaten aloitin puhtaasti siksi, että sillä oli sellaista mystistä aspektia siihen aikaan (joskus vuoden -85 paikkeilla). Ja nyt kun oikeen asiaa pohtii, niin siinä on taustalla jotain muitakin minusta riippumattomia tekijöitä - kuten esimerkiksi se, että kiertoteitse tuttavapiiristä [serkun tuleva mies] Kannukseen lähti ajokortillista porukkaa (olin itse silloin 14-vuotias). Eli jollain tavalla täysin sattumanvaraista...

Silloin ei ollut mitään harmaansinertävää hajuakaan, mitä kamppailulajin harrastaminen on... Olisin varmaan aiemmin (nuorempana) lähtenyt voimistelupuolelle, mutta Sievissä se oli - hmmh - no, siihen liittyi joitain sellaisia tekijöitä, joista ei tässä nyt sen enempää. Itsepuolustushommat tulivat mukaan kuvioihin vasta karate-aikoina - sitä ennen en ollut juuri koskaan ajatellut tappelemisessa pärjäämistä. Olen kuitenkin ollut aina "nörtti", jolle aivojumppa on ollut muuta jumppaa tärkeämpää.

[Polvi]

Molempia.

Tai en oikein osaa sanoa tuosta kiusaus-puolesta. Minulla oli jollain tavalla perverssi kaverisuhde yhden jätkän kanssa; hengasin vapaa-aikana paljon hänen seurassaan ja koulussakin istuttiin yleensä vierekkäin jne. En sitten tiedä, suuntasinko omaa pahaa oloani häneen, kun tuli tehtyä kaverille aika tyhmiä temppuja. Nykyään ei enää olla tekemisissä, mutta viimeksi kun kaverin näin, olimme molemmat ihan hyvillä mielin, eikä kaunoja tuntunut jääneen.

Tuo minuun kohdistunut kiusaus loppui, kun pistin kiusaajille fyysisesti luun kurkkuun.

Heh, tuli tässä mieleen... kerran liikunnanopettaja ajoi mut himaan, kun olin ottanut turpaani vähän pahemminkin - molemmat silmät turvonneena, nenä poskella, huulet halki ja hampaanpalasia kateissa. Mutsi tuli ovelle vastaan ja oli ymmärrettävästi aika pelästynyt, mutta minäpä reippaana kuittasin: "ei hätää mutsi, paidalle ei tippunut verta"

Ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kerran (tapahtui ihan hiljattain) kun sain baarissa nyrkistä, eniten v1tutti vereen tahriintunut paita. Onneksi putsaantui pesussa.

[MaKo]

...koulussa suht hyvin menestyvä (mutten paras)...

Kun tuo Polvi prkl ehti tuon viestinsä pistää väliin, niin lisätään tähän erikseen hymiö / surio:



Ja lisätään vielä yks psykologinen aspekti; en ole oikeastaan koskaan käsittänyt sitä, että luokan toiseksi pienimmästä langanlaihasta kaverista on kasvanut ihan normaalikokoinen aikuinen ihminen (176 kautta 65 +/- 5 kg).

[Kari Aittomäki]

En osaa sanoa.
Kun olin sillä iällä, siellä otettiin ja annettiin. Koulukiusaus keksittiin terminä sittemmin.

Tämä varsinainen ulossulkeminen kiusaamalla on varmaankin uudempaa käytösaknea; meillä oli alaluokilla (jos joku muistaa sellaisen instituution kuin KANSAkoulu) eräs ujontukeva tyttö jota kutsuttiin Oliveksi, Mennäänbussilla-sarjan hahmon mukaan.
Muttakun luokkakoko oli luokkakuvaa musitellen ehkä 14 niin Olivekin oli osa porukkaa. Kaskun yläluokkien pojat, eli siis ne jotka ei päässeet OPPIkouluun kävi heitteleen Olivea kävyillä ja nimittelemään, minä ja pari munkaveria napattiin kivet nyrkkiin ja lähdettiin käveleen kohti.
- Sen nimi on Kaija ja se on meiän luokalla, perkele.

Näin Kaijan tossa toissajouluna.
- Mitä Olive!
Se halas mua. Tuli hyvä mieli. Olivesta oli kasvanu oikeen täysverinen nainen.
Omistan muuten sen kohdan Suomemmemaata jossa kyseinen tapaus tapahtui. Tuo Palonkylän koulun viereinen joutomaa meni kaavoitukseen ja ostimme hänet.
Vanhempani asuttavat paikkaa. Arvotontti, rinteessä ihan koulun vieressä.

[MaKo]

En osaa sanoa.
Kun olin sillä iällä, siellä otettiin ja annettiin. Koulukiusaus keksittiin terminä sittemmin.

Tässä on se pointti, jota itsekin mietin tuossa vastauksessa. Olihan siinä aina välillä tottumista, mutta kokonaisuutena homma meni aika helposti. Mun on itse henkilökohtaisesti vaikea vetää rajaa siihen, mikä on kiusaamista ja mikä tavallista "kähinää" - mutta sen tiedän, että jos se koko ajan keskittyy yhteen ihmiseen, se on kiusaamista.

[Paappa]

Olenpa tuosta kertonut, mutta kerrataan. Kasvoin varhaisvuodet Outokummussa, jossa olin luontaisesti osa normaalia lasten porukkaa ja siellä ei pahemmin mitään kiusaamista esiintynyt. Jotenkin jäi se vaikutelma että pienellä paikalla vanhemmat tunsivat niin hyvin toisensa että tieto kulki. Kaivostyöläisten lasten ja "herrojen" lasten välillä saattoi jotain kähinää olla.

Tilanne muuttui sitten kun muutimme pääkaupunkiseudulle, jossa oli aivan eri säännöt. Varmaan olin helppo saalis. Kutsun tätä nimellä "viiden vuoden helvetti". Luokilla oli säännönmukaisesti muutama johtohahmo jotka vetivät kaikki mukaan väkivallan ja kiusaamisen kierteeseen. Opettajat eivät näille mahtaneet juuri mitään, poliisi loppupelissä korjasi osan näistä talteen. Aika huvittavaa kun pahimmat olivat näiden hyvien perheiden (lue: nousukkaiden) lapsia. Eräässä vaiheessa kun turvauduin opettajiin eräs näistä tyypeistä välitunnilla väänsi minulta pään melkein ympäri, muistan miten ajattelin että nyt kuolema tulee. No, ehkä tarkoitus oli kuitenkin lähinnä pelotella.

Eli kyllähän tällainen jäljen jättää, lähinnä niin että kaikki ylimielisyys herättää vihaa. Enkä kiellä että harrastus on osa näiden asioiden ottamista haltuun.

[Joni Samanen]

Olin koulukiusattu ala- ja yläasteen ajan.
Luultavimmin heikon itsetunnon ja pelon takia. (Ei sitä uskaltanut vastaankaan pistää.)

Minkäs teet. Ei kaikki vaan kykene.

Karaten aloitin ysiluokan aikoihin, mutta ihan muista syistä.
Silti, kiusaaminen (niin koulussa kuin vapaa-ajallakin) loppui aikalailla siihen. En tiedä johtuiko se merkittävästä itsetunnon kohoamisesta, jota karate minulle tarjosi, vai ikäpolveni "aikuistumisesta".

Luultavasti molemmista.

[Vlad Tepes]

Minä en oikein ymmärrä miten se fyysinen kiusaaminen tapahtuu?

Tappelut tajuan, mutta miten nuo hölökit saavat sen valta-asemansa? Toisaalta teidän kyllä täältäkin erään "huonomman" kaupunginosan koulun, jossa aikoinaan vaikutti eräs melkoisen pelottava kiusaaja. Oli tunnettu yli koulurajojen. Kaveri oli sellainen köyhän rikollisperheen kasvatti, jonka veljet hoitelivat sen mihin hän ei itse pystynyt. Onneksi hän teki itsemurhan pari vuotta sitten. Nostimme sille lasin jos toisenkin.

Minulla kun ei ole kiusattuna olosta kokemuksia niin luonnollisesti se ei liity minun harrastukseen. Enemmänkin minä harrastan näitä lajeja tietokonepelien ja elokuvien takia. Hirveä tuska on ollut siinä, että opettelee lyömään ihmistä, kun se tuntuu niin kamalalta. Nehän voi mennä siitä rikki. Itsetuntoa lajit ovat kyllä parantaneet, mutta vain sillä tavoin, että sain vähän jämäkkyyttä fyysiseen olemukseen. Ja tietenkin esiintymispelko ja uusien tilanteiden jännittäminen on vähentynyt.

[Polvi]

Minä en oikein ymmärrä miten se fyysinen kiusaaminen tapahtuu?

Tappelut tajuan, mutta miten nuo hölökit saavat sen valta-asemansa?

Mutuilen omien kokemusten perusteella. Häiriköt ovat yleensä valmiimpia käyttämään väkivaltaa kanssaeläjiään kohtaan. Minullakin otti aikansa, että alkoi keittämään yli se selästä töniminen ja muu akkailu. Sitten kun lopulta keitti, loppui homma kuin seinään. Helppoa uhriahan ne rassukat etsivät.

Toinen pointti on se, että kiusaajat toimivat harvoin yksin.