Ketjun aihe on siis vanhat suomalaiset tappelu/taistelutaidot, -tietous ja –kulttuuri, yms.
Kas-pinista sen verran, että sille on omat ketjunsa, mutta kai siihen voi viitata tässäkin ketjussa ja osittain siihen liittyviä juttuja voi kirjoittaa tännekkin.
Toivottavasti saadaan edes vähäsen juttua tähän ketjuun, etten joudu täällä ihan yksin hillumaan.
Etelä-Pohjanmaa - Häjyt
Avausviestini käsittelee Etelä-Pohjanmaan vanhaa tappelukulttuuria ja tappelutaitoja, erityisesti vielä häjyjä. Ja voi perskule kun tuli pitkä juttu, ei ollut tarkoitus. Mutta kun on sairas niin tuota aikaa piisaa.
Noo, pistän nyt silti tänne kun kerran kirjoitin. Ehkä joku jaksaa lukea ja saa jotain irtikin.
Toivon, että saataisiin häjyistä jonkin verran keskusteluakin. Täällä on varmaan joillakin ainakin jotain kerrottavaa aiheesta (Kari A.
). Toivottavasti kaikki jotenkuten tietävät, keitä häjyt olivat. Suppeat perustiedot vaikka tuolta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Puukkojunkkarit" onclick="window.open(this.href);return false;
Häjyjen ajalla tarkoitetaan siis yleensä vuosien 1790 ja 1885 välistä väkivaltaista kautta Etelä-Pohjanmaalla. Ilmiön juuret ja syyt ulottuvat tietenkin paljon kauemmas historiaan.
Tappelusta
Aluksi vähän Etelä-Pohjanmaan ja muunkin Suomen entisajan tappeluista.
Mikä merkitys tappelulla oli entisajan ihmisten elämässä?
Tämä on mielestäni hyvin mielenkiintoinen kysymys. Vastaushan kertoo suoraan entisajan tappelukulttuurista, ja sen perusteella voidaan lisäksi päätellä moniakin asioita. Esim. onko todennäköistä, että tappelua olisi harjoiteltu? Jne.
Olen päätynyt sellaiseen päätelmään, että ennenvanhaan tappelu oli yleisempää ja jokaiselle ns. tutumpaa kuin nykyisin. Ennenvanhaan ihmiset, rahvaat, etenkin talonpojat ja muut, olivat sivistymättömämpiä kuin nykyään, ja elämä oli raaempaa. Tappelu oli yleisempää.
Tästä kertoo monikin seikka, ja ymmärtääkseni myös historioitsijat ovat yleisesti ottaen tätä mieltä (joten en ala asiaa kauheasti todistelemaan).
Ajatellaanpa kuitenkin vaikka ilmiötä nimeltään kylätappelut. Jos jotakuta kiinnostaa, suosittelen aiheesta kertovaa Elina Haavio-Mannilan kirjaa nimeltä Kylätappelut. Kyllähän jo Topeliuskin kertoo kirjassaan Kuvaelmia Suomen maakunnista seuraavaa:
Lyhykäisyydessään kylätappeluissa oli siis kyse siitä, että kahden kylän joukot (yleensä nuoriso) sopivat tappelun, ja sitten tappelivat. Tämä oli yleistä, ja tätä tapahtui ympäri maata. Kylätappelut noudattivat useinkin hyvin samankaltaista ”rituaalista” kaava. Toisten tappamiseen ei missään nimessä pyritty, joten esimerkiksi puukkoa ei yleensä käytetty.Vaasan läänin sekä ruotsalaiset että suomalaiset ovat tutut rohkeudestansa sodassa ja tappeluistansa rauhan aikoina. Vuoroin tapahtuu että toisen kylän nuoriso lähtee lauvantai iltana toiseen kylään tappelemaan.
Sakari Pälsi kertoo teoksessaan Puukko seuraavaa:
Aikoinaan kylätappelut olivat tavallisia ’kansanhuveja’ kaikkiallakin Suomessa, eivätkä läheskään niin verisiä kuin liioittelevat pohjalaiset rekilaulut sanovat.
Kyseessä oli siis voimien mittely, alkeellista kamppailu-urheilua.
Ilmiö on sinällään todella mielenkiintoinen ja ansaitsisi ihan oman viestinsä, joten en ala sitä nyt tässä sen enenpää käsittelemään. Tarkoitukseni oli vain osoittaa, että tappelut olivat ennenvanhaan yleisiä ja niihin suhtautuminen ehkä hieman erilaista kuin tänä päivänä.
Tämä liittyy tämän viestin aiheeseen siten, että näin oli myös Pohjanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla.
Etelä-Pohjanmaalla kunniakas mies tappeli, ei pelännyt, ja tappeluun suhtauduttiin tietyllä tapaa ihailevasti, tai ainakin jotenkin luontevammin, sitä ei pidetty niin hirmuisena asiana.
Tappelua ei kaihdettu, ei ainakaan jos mieli maineensa säilyttää. Häjyjen aikakaudella tämä vielä korostui. Häjyt olivat ammattirikollisia, joilla ei ollut varaa menettää mainettaan - tappelu nousi siis hyvin keskeiseen rooliin.
Tappelua oli ja on tietysti monenlaista; vakavaa ja vähemmän vakavaa, säännöillä ja ilman. Luen nyt sääntöjenkin rajoissa suoritetun kamppailun tappeluksi. Häjyjen aikakaudella oletettavasti ilman sääntöjä käyty raaka tappelu lisääntyi merkittävästi, kun aiemmin yleisiä tappelun muotoja olivat nimenomaan ”reilut” kylätappelut ja paini. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö aiemminkin oltaisi tapeltu tosissaan, mutta häjyjen aikana tämänkaltainen vakava tappelu elämästä ja kuolemasta lisääntyi.
Mutta niistä rehellisen tappelun muodoista. Paini oli tosiaan yleinen voimienmittelykeino Pohjanmaalla. Otetaan esimerkiksi eräs kasku:
Koska ei urheilua ennenvanhaan samalla tavalla ollut kuin nykypäivänä, näinpä asiat ratkaistiin kaikkein puhtaimmalla ja alkuperäisimmällä urheilun muodolla, jonkinnäköisellä tappelulla/kamppailulla.Mustalais-Köykyn perhe tuli pyytämään ruokaa Lassilan Anselmin talosta. Anselmi tiesi, että Köykky oli kova painija, ja ehdotti ottelua. Hän lupasi kaksi kiloa läskiä ja leivän heitolta. Painiin ruvettiin ja kova ähellys kävi. ”Tempase, Vihtori, tempase”, kehottivat mustalaisakat ja lapset juoksivat jo hakemaan paistinpannua. Mutta jonkin ajan kuluttua oli Köykyn tunnustettava: ”Ei tullu läskiä, ei tullu leipää”.
Se, mitä minä nyt kutsun painiksi, on siis tällainen rehti kamppailu sääntöjen kera. Mitään tiukasti määriteltyjä sääntöjä painissa ei aina välttämättä ollut, vaan kuten esim. edellä olevasta Mustalais-Köykyn ja Anselmin välisestä painiottelusta käy ilmi, säännöt määrättiin tilanteen mukaan.
Yleinen painiottelun muoto oli sellainen, että voittaja oli se, joka sai toisen paiskattua ensimmäisenä maahan, näin yksinkertaisesti.
Painissa ei saanut lyödä eikä potkia eikä purra yms., vaikkakin paini saattoi kääntyä ihan ilmitappeluksikin.
Tarinat painimestareista osoittavat, että paini oli oikeastaan hyvin kehittynyttä. Monet tekniikat löytyvät suoraan tämän päivän painista tai judosta. En tiedä oliko tekniikoilla tuolloin nimiä, mutta tekniikoita ne joka tapauksessa olivat. Monestikin puhuttiin, kuinka joku oli kova painimaan, ja painimestarit saattoivat olla tunnettuja henkilöitä yhteisöissään. Urheilunomainen paini oli ajanviete, jota myös vapaa-aikana harjoiteltiin.
Eli kuten painin historiasta kertoilevalla sivulla http://www.javo.fi/fi/paini/paini_suomessa" onclick="window.open(this.href);return false; kerrotaan:
Suomessa paini oli kansan keskuudessa suosittu voiman mittelyn ja kilpailun muoto, joten kreikkalais-roomalaiselle painille oli Suomessa hyvä pohja.
Yhtenä todisteena tappelun yleisyydestä, ja ehkä myös jonkinlaisena kuvauksena tappelujen luonteesta, toimii ns. Pahanteon kaari, vuoden 1734 laki. Tässä ote tuosta laista: http://img60.imageshack.us/img60/2945/puukko8vv6.jpg" onclick="window.open(this.href);return false;
Edellämainittu Pahanteon kaari ehkä kertoo myös jotain astetta vakavemmista tappeluista. Jos kerran ihmiset olivat raaempia, niin olivat myös tappelut. Vakavat tappelut tuskin kuitenkaan olivat yleisempiä kuin edellämainittu ”rehti tappelu”, jota saattoi suorittaa leikinomaisestikin.
Häjyistä paljon kirjoittanut professori H.Ylikangas esittää, että ennen häjyjen aikaa suurin osa tapoista olisi ollut nimenomaan tappoja, ei murhia. Tämä olisi muuttunut häjyjen aikakaudella, jolloin enemmän suunnitellut murhat olisivat astuneet kehiin. Tai ellei suunnitellummat, niin ainakin tarkotuksellisemmat. Häihin mentiin puukko hihassa aikeina nimenomaan tappaa joku. Rikollisuus alkoi muistuttaa yhä enemmän ammattirikollisuutta, ja omaa mainetta ja asemaa piti tällätavoin pönkittää.
Eli siis:
Tappelu on siis ollut yleistä ja tietyllä tavalla tutumpaa. Jonkinlaisten sääntöjen rajoittama kamppailu oli hyvin yleistä miesten, etenkin nuorten miesten, keskuudessa. Häjyjen aikakaudella raaempi tappelu lienee lisääntynyt.
Häjyjen kaudella asenne ja periaatteet vaativat tappelemaan. Tappelu oli hyvin yleistä. Tiedä sitten, kumpi oli syy ja kumpi seuraus.
Mutta häjyjen aikana tappeluiden merkitys siis korostui. Häjyt olivat ammattitappelijoita. Ja kun pelin henki alkoi olla tappele/tapa tai tule tapetuksi, niin... no, jokainen voi varmaan itse päätellä mitä tuollaisesta seuraa. Ei niihin tappeluihin ihan kylmiltään menty.
Joka tapauksessa Suomessa on tapeltu. Etelä-Pohjanmaalla on tapeltu, ja häjyt ovat tapelleet. Ja on syytä olettaa, että häjyt olisivat myös vieneet sen taidon aika pitkälle.
Kuuluisia häjyjä
Kuuluisia häjyjä oli lähes kymmenittäin, vaikkakin näiden tunteminen vaatii jo hiukan aiheeseen perehtymistä. Tietysti kaksi kuuluisinta häjyä, jotka lähes kaikki varmaankin jollain tapaa tuntevat, olivat Alahärmän Antti Isotalo (1831-1911) ja Ylihärmän Antti Rannanjärvi (1822-1882), isoot-miähet, joiden häjyjoukkio tunnettiin nimellä isoo-joukko. Samaan aikaan eleli myös kolmas hyvin tunnettu häjy, Juha Passinen eli Huhta-Juha. Muita kuuluisia häjyjä olivat mm. A.Rannanjärven veli Tuomas, Anssin Jukka, Sivulan Kaapo eli Kiipeli, Tynin Jussi ja veljensä Iisakki, Hermanni ja Jussi Flink, Faarin Matti, Pukkilan Jaska ja monet monet muut.
Pelättyjä miehiä nämä olivat, ja syystäkin. Ei ollut isommallakaan joukolla rohkeutta seistä Antti Isotalon tiellä, kuristuksistaan tunnettu Rannanjärvikin oli pelottava vastus. Isotalo ja Rannanjärvi toimivat (jossain vaiheessa elämäänsä) molemmat niin sanottuina kenkäreinä, eli järjestyksenvalvojina, esim. häissä. ”Niissä häissä, missä minä olen ollut kenkärinä, ei tapeltu", kertoi Isotalo. Ja jos joku erehtyi riehumaan häissä Rannanjärven ollessa kenkärina, alkoi Rannanjärvi kyykkäämään ripaskaa muistuttavalla tavalla, ja silloin tiesivät typerimmätkin lopettaa riehumisen. Tämä oli nimittäin Antti Rannanjärven tappelutanssi.
Huhtamäen Juha Passinen oli kookas ja kova mies hänkin. Häntä oli lyöty muunmuassa kirveellä päähän, peukalo oli purtu irti ja puukolla nirhaistu pois osa leuasta. Se kävi niin, että Huhta-Juha oli tappelemassa naapurinsa Katajamäen kanssa ja homma meni painiksi. Sitten Katajamäelle sujautettiin puukko, jotta viiltäisi Juhan kurkun auki. Mutta Juha sai väännettyä leukansa eteen niin, ettei Katajamäki kyennyt kurkkua viiltämään. Naama verillä Juha sitten suoriutui kotiinsa, jossa repäisi irti rumasti roikkuvan palasen leuastaan ja heitti sen takkaan.
Häjyt olivat tylyjä miehiä. Tässä kuva vanhoista Isontalon Antista ja Huhtamäen Juhasta:
Ei tekisi mieli lähteä haastamaan, vaikka vanhoja olisivatkin.
Etelä-Pohjanmaan aseet
Kirjoitan nyt erikseen Etelä-Pohjanmaan aseista ja kaikesta satunnaisesta niihin liittyvästä.
Puukko
Hyvin merkittävä ase puukkojunkkarien eli häjyjen keskuudessa, jonkinlainen häjyilyn symboli.
Puukko on tietysti toiminut aseena kaikkialla muuallakin Suomessa, mutta nyt käsittelen vain Etelä-Pohjanmaan puukonkäytön historiaa.
Aluksi vähän pakollista taustojen selvittelyä.
Puukon saapumisesta Etelä-Pohjanmaalle, sen leviämisestä ja suosion kasvusta on olemassa monta eri teoriaa. H.Ylikangas esittää, että puukko tuli tappelumarkkinoille hyökkäysaseena ja hyökkääjien puolustusaseena. Puukkojunkkarikauden kuluessa näistä hyökkääjistä siis kehittyi häjyjä – ammattitappelijoita, kuten jo sanoinkin. Muuten, pienenä sivuhuomautuksena, ’puukkojunkkari’ tarkoitti alunperin metsärosvoiksi taantuneita isovihan sissejä, ei häjyjä.
Miksi sitten puukosta tuli niin suosittu? H.Ylikangas esittää seuraavaa. Puukkoa suosi mm. niinsanottu kylänkierto. Kylänkierto johti kamppailujen syntymiseen sisätiloissa, tungoksessa ynnämuissa ahtaissa paikoissa. Isoja aseita ei mahtunut käyttämään. Sen lisäksi, että puukko oli kätevän kokoinen, oli se myös tehokas: pieni ja heiveröinenkin saattoi sen avulla luoda menestyksekkään tappelijanuran. Mutta ennen muuta kyse oli tehokkaasta terroriaseesta, joukkopelon synnyttäjästä. Tätä ammattirikolliset tarvitsivat.
Puukon suosion perusta ei siis ilmeisesti ole esim. siinä, että sitä kanniskeltiin juhla-asuun kuuluvana koristeena, kuten on joskus oletettu.
Sitten itse asiaan, eli puukkoon ja sen käyttöön tappelussa ja siihen, mistä itse nykyään aina yritän kaivaa tietoa: mahdolliseen harjoitteluun.
Suomalaisen puukon ja sen käyttäjien maine on kova. Ruotsissa pelättiin/pelätään puukkokniveä, Venäjällä finkaa. Eikä se maine tyhjästä synny. Tästä maineesta saamme kiittää pääasiassa juuri häjyjä.
Puukko oli suosittu ase häjyjen(kin) keskuudessa. Helavyöllä sitä kannettiin. Usein puukot olivat kaksineuvoisia, eli oli sekä tavallinen iso puukko sekä pikkupuukko.
Härmäläinen ja kauhavalainen puukko ovat pitkälle kehitettyjä laatupelejä. Häjyjen aikana ainakin Rannanjärven suku (jossa muuten härmäläisten perinteisen valmistamisen taito on periytynyt isältä pojalle aina tähän päivään saakka) kehitti perinteisestä puukosta myös hieman tappelullisempaa mallia, joka kyllä häjyille kelpasi.
Historiankirjoissa ei puhuta pohjalaisesta puukonkäyttötyylistä. Tosin, ei puhuta mistään muustakaan puukonkäyttötyylistä, ei puhuta mistään tappelutyylistä tai vastaavasta. Vanha suomalainen tappelukulttuuri on aihealue jota on tutkittu olemattoman vähän. Itse olen sitä mieltä, että tottakai samalla alueella samat jutut tehdään enemmän tai vähemmän samankaltaisesti. Ja häjyjen puukonkäyttelyssä on selviä yhteneväisyyksiä niiden kertomusten perusteella, joita on tähän päivään asti säilynyt.
Olen sitä mieltä, että pohjalaisesta puukkotyylistä voidaan puhua. Kun vertaa sitä kuvaa, jonka häjyjen puukottelusta saa, muiden alueiden puukotteluun, voi huomata selkeitä eroja. Pohjalainen puukkotyyli oli olemassa. Yksi ominaispiirre tässä tyylissä oli viiltäminen. Syy viiltämisen yleisyydelle saattoi olla esimerkiksi Siperian pelko (eli ei haluttu aina tappaa).
Antti Rannanjärvellä oli puukko paljaaltaan hihassa, kahva kourassa ja terä pitkin käsivartta. Pohjalaisten puukkotyyliin kuului kuulemma viiltäminen peukalo hamaran päällä, jottei mennyt liian syvään, kun ei ollut tarkoitus tappaa. Esimerkiksi Antti Isotalo, vaikkakin lopulta tuomittiin taposta, ei omien sanojensa mukaan ikinä tappanut ketään, vaikka tappeli puukon kanssa monta kertaa. Se kertoo taidosta. Ja kyllä mainitaan vanhoissa tarinoissakin näitä mestariviiltäjiä, henkilöitä jotka olivat tunnettuja vain siitä, että osasivat viiltää puukolla niin taitavasti!
"Se oli sitten mestari lyämähän puukoolla, viilti kaverilta verhat ylähältä asti halaki, vyäkin meni poikki, eikä iholle tullu kun naarmuja." Ei piru vie, ei tuollainen taito tyhjästä synny. Antti Rannanjärvikin tuomittiin lopulta vain yhdestä taposta, vaikka varmaa on että hän viilteli puukolla useammin. Niin kuin eräässä laulussakin kerrotaan:
Sitten on piru, sanoo Rannanjärvi,
jos minä miestä pelkään.
Tervatampilla vasten suuta,
ja teräksellä pitkin selkää.
Tästä laulusta on luettavissa oikeastaan aika paljon. Mm. se, että kai pääasiassa matkamiesten käyttämä, kulkukoirien ja hevoskärryihin pyrkivien rosvojen hutkimiseen tehty tervatamppi taipui hyvin myös häjyjen käsiin. Ja se, että häjyillä oli myös tietoutta ihmisen anatomiasta noin tappelulissessa mielessä: selästä on vaikea tappaa vahingossa, etenkin kun viiltää.
Ja kylätappeluissa, silloin harvoin kun niissä puukkoja nähtiin, kerrotaan pohjalaisten piruillakseen viiltäneen niskaan – vastustaja ei saanut sitten päätä käännettyä pitkään aikaan.
Yleinen tappotapa, kun puukolla tapettiin, oli kurkun auki viiltäminen. Toki tapettiin muillakin tavoilla. Jotkut näistä tappotavoista kertovat jälleen kehittyneestä ihmisen anatomian tuntemisesta ja sen soveltamisesta tappeluun, esimerkiksi kainaloon viiltäminen.
Puukkotappeluihin liittyy muuten yksi mielenkiintoinen seikka. Luulisi, että puukosta saadut haavat olisivat olleet hyvinkin vaarallisia entisaikaan (tulehdukset). Vaikka kuinka viillettäisiin selkään, niin haava voi silti olla suuri, ja entisaikaan se sairaanhoito ei ollut ihan samalla tasolla kuin tänä päivänä. Mutta ilmeisesti tässä asiassa se oli verrattain kehittynyttä. Tässä on mukava aasinsilta kansanparannukseen, sekin puoli minua kiinnostaa (katson kansanparannuksen ja sitten taas ”kansanvahingoittamisen” eli vanhan tappelutietouden olevan jollain tapaa kuin saman kolikon eri puolet – yhtäläisyyksiä ja yhtymäkohtia löytyy).
Härmässä ei kuulemma ”tohtorin tarvinnut eläviä varten ajella”. Jos puukkotappelusta selviytyi hengissä, haavat hoiti jonkinnäköinen kansanparantaja. Ja jotkut näistä ”olivat niin äkäisiä, että suorastaan ottivat veren kiinni niin, että se paikalla lakkasi vuotamasta”.
No, näitä juttuja en nyt kuitenkaan tässä viestissä rupea sen enenpää käymään läpi, koska aihe (kansanparannus) on niin laaja ja juttuja ja tarinoita tästä löytyy hyvin paljon.
Otetaanpa vielä yllä olevan laulun seuraava säkeistö:
Vaasan veri ei vapise
eikä Kauhavan rauta ruostu
niskasta kiinni ja puukkolla selkään
jonsei muutoin suostu
”Niskasta kiinni ja puukolla selkään” ei vaatine kovin syvää analyysiä. Eli siis kyseessä on selvä puukko/puukotus tekniikka. Ja taas kohteena selkä.
Puukkotappelun harjoittelusta itsestään en ole oikeastaan mitään faktaa löytänyt, vaikka niin moni seikka siihen viittaakin. Mutta kyseessähän oli työkalu, jota joka mies osasi käsitellä entisaikoina.
Laitan tähän nyt pari lainausta Sakari Pälsin Puukosta jotka loistavasti valaisevat tätä asiaa. Eli miten tappeluharjoitteet ja entisaikojen arkiset asiat ja työhommat voivat olla käytännössä yksi ja sama asia.
Siihen aikaan puukko oli nykyistäänkin löyhemmässä juopuneen tupessa, ja koska sitä kannettiin oikealla kupeella, se oli aina käden ulottuvilla kuin preeriapaimenen revolveri. Hyvin isäni tuon vaarallisen nyrkkiotteen tunsi, ja koitti minullekkin teroittaa sen tuhoisuutta. Kuitenkin hän syksyn tullen vesien jäädyttyä opettikin samaa muulloin hylkimäänsä ja tappelupukareille kuuluvaa otetta. En minäkään asiain muutosta ihmetellyt, sillä ymmärsinhän minä, että jäihin pudottaessa ja puukolla pelastauduttaessa jäätä oli iskettävä lujaa, sitä oli puukotettava. Yksityiskohtaisesti isäni näytti, miten itseni jäälle keinottelisin.
Jep, aseharjoittelua on monenlaista.Mutta arkinen askartelu puukon parissa on samalla aseharjoitusta, ja se voi olla tarpeen joskus ehkä sattuvassa taistelutilanteessa.
Yhtä ja toista metsien mies oppii näissä arkisissa aseharjoituksissaan.
Hän tottuu turvautumaan puukkoon hankalissa tilanteissa. Kiperät paikat opettavat hänet nopeasti vetäisemään puukon tupesta.
Hän tottuu lujasti puristamaan puukonpäätä kourassaan, niin ettei se pääse luiskahtamaan eikä terä haavoittamaan kämmentä.
Yllä olevat eivät siis kerro suoraan pohjalaisesta puukonkäytöstä. Noistakin voi huomata, että Sakari Pälsin kotialueella oli oma puukkotyyli, joka erosi pohjalaisesta tyylistä. Puukkoa kannettiin oikealla kupeella, pohjalaisessa tyylissä se on perinteisesti vasemmalla, tai sitten piilossa jossakin. Yllä olevissa lainauksissa sitä ei ole, mutta kirjassaan Sakari Pälsi sanoo myös jotain sen suuntaista, että suomalainen mies lyö puukolla suoraan rintaan vailla sen kummempia hienouksia. Näin oli ehkä hänen kotialueellaan, pohjalaisessa tyylissä tämä oli harvinaisempaa. Myöskään tuota Pälsin mainitsemaa nyrkkiotetta ei pohjalaisessa tyylissä kauheasti esiintynyt (esiintyi kyllä jonkin verran), sillä kuten jo sanoin, yleistä oli viiltäminen peukalo hamaran päällä.
Mutta tuo lainauksien varsinainen idea on ihan universaali. Arkinen ahertelu voi olla samalla myös aseharjoitusta.
Karin kertoma juttu Anssin Jukan harjoittelusta puu-ukkoon on siis kuitenkin ainutlaatuinen. Mistäköhän saisi käsiinsä sen dokkarin, jossa tuo juttu kerrottiin?
Moskula
Moskula on uniikki ase Etelä-Pohjanmaalta. En ole aivan selvillä siitä, millainen moskula oikeasti on tai oli, mutta se oli kohtalaisen suosittu ase.
Seuraava on melkein suoraan S.Paulaharjun teoksesta Härmän aukeilta.
Kyröläisen moskula oli pannunvarsi, jonka päälle kursittiin nahkatuppi. Siihen kiinnitettiin ”nauhat”, ja asetta käytettiin siten, että nauhat kietaistiin käden ympärille ja sitten sillä jaettiin iskuja ”pääkumuraan ja selkälaipioon”.
Härmäläinen moskula taas oli knuppiruoskan varsi, jonka päässä oli kova klumppi. Tätä taas kyröläiset sanoivat malmariksi. Mutta "oikea härmäläisen malmari mouhuutti suurena aisakuluna, kun aikamiehet ajelivat".
Ilmeisesti knuppiruoska ja moskula ovat enemmän tai vähemmän, ainakin jollain alueilla, sama asia. Tässä kuva knuppiruoskasta:
Mutta juu, en osaa moskulasta nyt sen enenpää kertoilla, ase oli kuitenkin ilmeisesti varsin toimiva, häjytkin sitä käyttivät.
Tervatamppi
Noin kyynärän pitkä (eli n.60 cm), ”yltympäri nuoralla kierretty klumppupäinen letkutes. Se oli kova kuin luu, mutta silti notkuva, ja kun sillä sivalsi rekeen yrittelevää ryöväriä pääknuppiin, niin sai pitää rahansa.” Lainaus edellä mainitusta S.Paulaharjun Härmän aukeilta kirjasta.
Tervatampin toinen tarkoitus oli kulkukoirien hutkiminen, sillä kyseessä oli ”matkamiehen ase”. Joka kyllä, kuten jo on ilmi käynyt, kelpasi häjyillekkin.
Tässä oli ainakin osa Etelä-Pohjanmaan uniikeista aseista.
Etelä-Pohjanmaalta löytyy siis uniikkeja aseita, joita käytettiin jo ennen häjyjen aikaa. Aseet eivät synny turhaan. Voidaan siis olettaa, että seudulla, johon häjyt sitten syntyivät, oli vahva tappelukulttuuri ja –historia. Häjyt hyödynsivät tätä ainakin käyttämällä noita vanhoja aseita.
Mutta koska ne aseet olivat syntyneet, oli niitä siis kipeästi joskus tarvittu. Mitä tästä seuraa?
Kun on niin kova tarve, että syntyy aseita, syntyy myös näiden aseiden käyttötaitoa. Ja itseasiassa sillä ei edes ole merkitystä, ovatko nämä aseet syntyneet Etelä-Pohjanmaalla vai ovatko ne sittenkin tulleet sinne jostain muualta. Sillä on merkitystä, että näitä aseita käytettiin ja ne säilyivät Etelä-Pohjanmaalla.
Näitä aseita (moskula, tervatamppi, malmari ja knuppiruoska, jos siinä jotain eroa edellisiin on...) siis käytettiin jo ennen häjyjen aikaa. Niiden säilyminen kertoo siitä, että niitä tarvittiin, eli niiden käyttötaitoa tarvittiin. Häjyt perivät nuo aseet, eli perivät myös niihin liittyvää vanhaa suomalaista tappelutaitoa. Jota sitten jalostivat edelleen.
Pistooli
Myös pistoolia käytettiin jonkin verran. Tässä yhteydessä mainittakoon vuonna 1808 järjestetty Pohjanmaan aseistariisunta. Sen takana olivat siis venäläiset, sillä Pohjanmaalla oli alkanut esiintyä kapinamieltä.
En tiedä, miten paljon tämä aseiden takavarikointi kesken häjyjen kauden vaikutti pistoolien yleisyyteen, kun kerran kaikki aseet kuitenkin takavarikoitiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Jos näin ei olisi käynyt, olisiko pistooli sitten ollut yleisempi ase? Mene ja tiedä, itse epäilen, sillä muistaakseni tuo aseiden takavarikko ei kestänyt kauhean kauaa. Lisäksi pistoolit olivat vielä jokseenkin epäkehittyneitä, eivät kovin käteviä kunnon tappelussa. Pistoolia käytettiinkin varmaan hiukan erilaisissa tilanteissa, kuin ilmitappeluissa. Esimerkiksi nimismies Adolf Hägglund yritettiin surmata huoneeseensa ulkoa ikkunan läpi ampumalla.
Muita aseita:
Muita aseita olivat muunmuassa käsirauta eli nyrkkirauta, sekä hokkisormus. En tiedä tarkalleen millainen tuo hokkisormus oli. Mustalaisten kerrotaan kuitenkin niitä markkinoilla käyttäneen, ja niillä viiltäessä tuli ruma jälki. Yhden teorian mukaan puukko yleistyi Pohjanmaalla sen takia, että pohjalaiset olisivat alkaneet puolustautua sillä mustalaisia ja heidän hokkisormuksiaan vastaan.
Teoria ei sinänsä ole varmaankaan ihan pohjaton. Koska se on fakta, että suomalaisilla (ja ehkä suomenruottalaisillakin) oli riitaa ja kähinää mustalaisten kanssa, silloin kuin mustalaisia tavattiin, eli juuri vaikka esimerkiksi markkinoilla. Ja varmasti löytyi niitä, jotka eivät menneet markkinoille vain kauppaa tekemään – sekä suomalaisten että mustalaisten joukoista. Eli ihan selviä tappeluita syntyi – ja niiden tiedettiin syntyvän jo etukäteen. Tästä seuraa se, että niihin osattiin varautua, ja kun kerta osattiin, niin miksei oltaisi varauduttu. Se oli suomipojille ehkä hiukan kuin välttämättömyys. Mustalaisten kulttuuri on nimittäin ilmeisen otollinen tappelutaitojen kehittymiselle, niiden harjoittelulle ja vieläpä säilymiselle. Siinä porukassa kulkee yhä tänä päivänä vanhoja tappeluoppeja, se on melko varma.
Kaveri kertoi hauskan jutun. Oli ollut joku aika sitten uimahallissa, viereisellä kaapilla pukuhuoneessa oli vanha mustalaispappa. Kaveri istui siinä sitten pukemassa, kun sivusilmällä vilkaisi mitäs se vaari siinä hommailee. Ihan rauhassa ja muina miehinä mustalaispappa otti kaapistaan kolme puukkoa ja laittoi ne paikoilleen: yksi povitaskuun, yksi saappaaseen, ja yksi katosi jonnekkin niskan seutuville – en tiedä miten se siellä pysyi.
Ei sinällään mitään uutta, kyllähän mustalaiset nuita puukkoja kanniskelevat aika aktiivisesti. Mutta että kolme puukkoa, ja mihin se sen yhden sinne niskassaan laittoi... Ja vielä vanha mies.
Juu, meni hiukan sivuraiteille, mutta ei se haittaa. Sopii tuosta mustalaisten tappeluperinteestäkin tässä ketjussa keskustella, mielenkiintoinen aihe kun on, kun kerran sitä tietämystä näyttää yhä tänä päivänä olevan olemassa.
Jaa niin, siitä, että puukko olisi yleistynyt suomalaisten keskuudessa, kun piti puolustautua mustalaisia vastaan. No, minusta tuo ei ihan yksin riitä selittämään puukon yleistymistä, mutta kuten yllä käy ilmi, jotain perää väitteessä voi olla.
Työkalut (puukko oli jo erikseen) ja muut vastaavat aseina:
Varsinaisten aseiden lisäksi aseina käytettiin myös tietysti työkaluja sekä muita arkisia esineitä. Yleisin (puukon jälkeen) oli varmaankin kirves. Kirveen käytöstä sen verran, että usein mainitaan, että oltaisiin lyöty nimenomaan kirveen pohjalla, siis sillä tylpällä puolella. Kirves oli myös kätevä kun piti päästä sisään vaikkapa lukittuun taloon.
Puntaria käytettiin myös aseena. Se toimi kai nuijan tavoin.
Erilaiset puiset aseet olivat todella yleisiä. Näistä yleisimmät olivat aidanseipäät ja halot. Aidanseipäitä käytettiin etenkin kylätappeluissa, ja hämäläiset olivat kuulemma taitavia niiden käsittelyssä. Aidanseiväs oli siis ihan vain aidasta katkaistu reilun mittainen seiväs. Halkoja taas oli helppo hankkia käsiinsä. Kanki oli puinen keppiase, joka sekin oli yleinen.
Tietenkin aseina käytettiin myös muita työkaluja, mitä milloinkin. Esim. viikatetta käyteltiin silloin tällöin. Häjyjen, muunmuassa Antti Isotalon joukon, kerrotaan käyttäneen tästä kotoisasta työkalusta hiukan tappelullisempaa versiota: viikatteesta otettiin pelkkä terä. Mukava ase varmaankin.
Ja työkaluaseista puhuttaessa täytyy taas muistaa se, että ne olivat tuttuja kaikille – aseharjoitusta oli jo saatu.
Lopputurinat
Tässä siis todella suppeasti esiteltynä Etelä-Pohjanmaan tappelukulttuuria pääasiassa häjyjen kauden aikana. Pois jäi mm. sellainen näkökulma kuin sotaharjoitus. No, säästyy myöhemmälle.
Toivottavasti tämä juttu taas selvittää sitä, että taitoa on ollut. Ja nimenomaan häjyillä vaikka kuinka paljon. Kirjastosta ihan yleisimmät häjyistä kertovat teokset selvittävät asian tietysti paljon paremmin. Härmän veri, Puukkojunkkareitten esiinmarssi, Härmän häjyt ja kauhavan herra, noista voi vaikka aloittaa.
Taitoa on ollut, minkä verran on säilynyt, se on sitten eri asia. Eri asia on myös se, ja se mikä minua kenties eniten kiinnostaa, miten systematisoituja nämä taidot ovat olleet. Miten paljon on harjoiteltu? Mitä on harjoiteltu? Ja sitten milloin, missä, miksi...
Ja olisihan se, jos näitä juttuja löytäisi elävästä elämästä.
Mutta, sana on vapaa.
Aihe on siis kaikki suomalaiset vanhat tappelujutut, ei ole pakko häjyistä puhella.
