Henkinen kehitys tai muu kokonaisvaltaisuus kamppailulajeissa

[AriJ]

Mulla ainakin karate on tuonut paljon sitä itsevarmuutta.

Vähän samaa itselleni on harjoittelu (kai) tuonut. Näihin muutoksiin / kasvuihin on kai itse vaikeampi vastata, kanssaihmiset ehkä paremmin.... Ja eri ihmiset ehkä näkevät sitten muutokset sinussa vielä eri tavoin yksi toiselle hyvä muutos, sama taas jollekulle muulle huono (vrt. "sai varmuutta olemukseensa" / "muuttui ihan pisipääksi!" ).

[Jussi Häkkinen]

Joskus tulee ajateltua, että voisi miettiä josko henkistä kasvua voi tapahtua kamppailulajien treenaamisesta huolimatta...

[Paappa]

Kamppailulajien parissa mokailu ainakin antaa sysäyksen olla ottamatta itseään turhan vakavasti. Kun toiset pyörittää pitkin tannerta ei oma ego pääse kasvamaan turhan suureksi

[huispaus]

Kun treenasin karatea, kuulin toisinaan joidenkin pidempään treenanneiden mainostavan, kuinka karaten pitkäaikaisista harrastajista kehittyy henkisesti A-ihmisiä. Törmäsin tuolloin jopa eräänlaisen lajielitismiin, jossa mättölajien (lajit joissa henkinen puoli ei kuulu opetusvalikoimaan) harrastajia pidettiin jonkinlaisina moraalittomina ja väkivaltaisina gruntteina, joiden kanssa ei haluta olla tekemisissä. Kyseinen henkisen valaistuneisuuden linnake koki sittemmin kovia kolhuja tyylisuunnan jakautumisen yhteydessä. Kun touhua seuraa nykyään sivustakatsojana, niin se muistuttaa erehdyttävästi kahta törmäyskurssilla olevaa bussilastillista klovneja.

Bravo!

Sitten kun vielä nimiä kehiin, niin tietää tietämättömämmätkin pysytellä moisesta menosta kauuukana...


hähä,

- J

[Mika]

Henkinen kehitys


Itse komppaan muutamaa muuta: kärsivällisyys kasvaa. Jos haluaa kehittyä. Mutta siihen ei tosiaan kamppailulajia tarvita, vaikka savenvalanta ajaa saman asian. Tosin vaatii kovaa päätä kasvattaa kärsivällisyyttä kivun kautta...

[Jointti]

Joskus tulee ajateltua, että voisi miettiä josko henkistä kasvua voi tapahtua kamppailulajien treenaamisesta huolimatta...

Joo, enemmänkin näin, koska "normi"oloissa parikymppiselle Subbareita huudattavalle hyppyritukalle ainakin pitäisi iän ja ajan myötä tapahtua jonkinasteista henkistä kasvua eli sanoisinko aikuistumista.

[mronkain]

Minulle henkinen kasvu on ennen kaikkea elämän ja siihen kuuluvien ilmiöiden, sekä itseni ja itseeni kuuluvien asioiden syvempää ymmärtämistä ja asioiden hyväksymistä sellaisena kuin ne ovat ilman turhaa vänkäämistä. Tämä on kasvua, jota ei voi mitata, koska se ei ole suure, vaan arvo (viitaten Andyn kysymykseen). Kasvun voi tunnistaa itsessään tai muissa, samoin kuin sen puutteen/tarpeen, mutta sitä on yleensä hyvin vaikea osoittaa kenellekään, joka ei sitä näe. En itse välttämättä erittele asioita sen mukaan mistä sysäys mihinkin on tullut, joten en sanoisi että lajien harrastaminen on mitään tiettyä osaa kasvusta aiheuttanut, varsinkaan en osaa sanoa kuinka paljon. Edelleen vastaten Andyn kysymykseen, normaali, tasapainoinen(kin) ihminen kasvaa henkisesti jatkuvasti. Koska henkinen kasvu ei ole mikään mitattava asia, ei voi sanoa että joku olisi henkisesti suurempi, pätevämpi tai kehittyneempi kuin toinen, mutta itse ajattelen asiaa niin että toisilla on suurempi tarve kasvulle kuin toisilla. Tyypillisiä asioita mitä esim. kamppailulajiharjoittelulla voi tutkiskella (ja sitä kautta ehkä kasvaa henkisesti) ovat vaikkapa asioiden kerroksisuuden ymmärtäminen, ihmisten motiivit ja keinot, erilaisuus, voiman, estetiikan ja viisauden suhde, sekä tahto ja sen voima. Ilman mitään mystiikkaa tai esoteerista puolta.

- Marko

[SJK]

Markon vastaus yllä on mielestäni hyvä. Itse koen budon harjoittamisen kehittäneen ainakin itsehillintääni sekä jonkinlaista nöyryyttä. Näkisinkin henkisen kasvun pikemmin egon pienenemisenä kuin kasvuna. Itsekorostuksen tarpeen vähentyessä näkee maailmankin paremmin.

Satoria en harjoittelullani tavoittele, joskin se voisi olla ihan miellyttävä yllätys jonain kaukaisena päivänä. Mielestäni ei myöskään ole olemassa vain kamppailulajeille ominaista henkistä kehitystä, kamppailulajit vain ehkä sopivat joillekin luonteille paremmin.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole erityisen tärkeää.

[AriJ]

Satoria en harjoittelullani tavoittele, joskin se voisi olla ihan miellyttävä yllätys jonain kaukaisena päivänä.

Mitä mahdat tässä tuolla "satorilla" tarkoittaa?

http://en.wikipedia.org/wiki/Satori?

[SJK]

Kyllä. Eli siis että en koe budoa valaistumisen välineenä buddhalaisessa tai muussakaan mielessä. Lainaamasi virkkeen jälkimmäinen osa on kevennyksenä kirjoitettu - mutta sen voi kai lukea myös viittauksena siihen, että joskus saattaa pitkän päälle löytää jotain ihan muuta kuin etsii.

Tietysti, kyllähän kaikessa harjoittelussa ymmärrys kasvaa, harjoiteltavasta asiasta ainakin... Ja eräänlaisena mietiskelynä voi kai pitää kaikkea keskittymistä vaativaa toimintaa

[Kari Aittomäki]

Voi hehhee. Tämä aihe heijastaa niin messevvästi tuota nyt jo käsittääkseni mennyttä maailmaa, kun "henkinen kehitys" oli jonkinlainen markkinointitapa.
Henkisen kehittymisen lippua heiluttivat silloiset muut kuin skabaajat eli äärimmäiseen realismiin suuntautuneet.
Kilpailutreeni oli tosiaan se realismin rajuin sallittu puheenaihe, munkaltaista pidettiin vain yksinkertaisesti hulluna.

Ei saisi nostaa kissaa pöydälle mutta annanpa mennä. Aikido oli nimenomaan niin henkistä että jätkillä oli jo hengitysvaikeuksia.
Katseltiin kerran karjuvaa naurua pidätellen sen aivoastman ilmentymää kun viisikuusi tuttua aikidokarjua, isoja suomalaispoikia yritti henkistellä kapakkapöytäänsä liimaantunutta oikeen vanhanaikaista häirikköä. Tämä häirikkö oli mallia menestynyt-myyntimies, joka muuten hauskasti vakuutteli pieksävänsä kenet tahansa pöydässäistujan, golfissa.
Aikidosällit yritti hymistä zeniä, puhua rauhoittavasti, yksi etsi portsaria kapakasta joka oikein rehvastelee sillä "ettei portsaria meillä tarvita", yrittivät olla rakentavaa yksilöä oikein hartiavoimin.
Häirikkö yltyi vaan, alkoi puristelemaan poikain neniä ja munia, repimään käsiä kädenvääntöön ja muuta aivan hervottoman hauskaa. Lopulta jo ne vitjamunatkin leikkasivat savuista kapakkailmaa, aikidopoikain edelleen vaan hymistessä, vaikkakin hampaat natisten.

Olihan siihen pakko puuttua.
- Terve! Mikäs ukko täällä pärisee, meneppäs nurkkaan siitä nukkumaan!
Squik ja zzzz..
Ylihauskaa oli seurata ristiriitaisten tunteitten risteilyä yli aikidopoikien otsalihakentän, toisaalla vilpitön vahinilo ja helpotus, toisaalla moraalinen närkästys raakalaismaisesta kyykyttämisestä.

Tarina ei edes loppunut, sillä pölynimurikauppias kun heräsi tirsoiltaan marssi suoraan pöytäämme. Jossa siis minä, Mäkynen ja neljä muuta Oikeen Ekapalkintoa istuksii. Hehee.
Sälli pääsi miltei täyden kierroksen pöydänalisessa alistusmaailmassa, joka koostui kuristavista käsistä ja muksivista nyrkeistä.

Baarimikko Mikko kertoi ihmetelleensä, miksi rumat ja synkät miehet alkavat yhtäkkiä kaikki hymyilemään susihukkanen-hymyä.


Lajit kehittävät harrastajaansa enimmin "sairasta mutta ihanaa"-hengessä.

[Pauli]

Mä en ainakaan tunne ketään, joka on kehittänyt itseään (jota on kehitetty) henkisesti helpommin toista vahingoittamaan, joka olisi klassisessa mielessä ns. hyvä ihminen.

Tainnu sitten kaikilla jäädä se "tie" kesken tai jotain..

[sivarinlötkö]

Ylipotkija: Jaettu täältä.

Mitähän henkisiä valmiuksia BJJ mahtaa kehittää jotka tyystin puuttuvat vaikkapa tenniksestä?

Ihte ainakin olen oppinut esimerkiksi ns. kontrolloitua aggressiota. En osaa sanoa olisiko tennis opettanut samaa, mutta epäilen että ei.

[Jopo]

Mitähän henkisiä valmiuksia BJJ mahtaa kehittää jotka tyystin puuttuvat vaikkapa tenniksestä?

Ihte ainakin olen oppinut esimerkiksi ns. kontrolloitua aggressiota. En osaa sanoa olisiko tennis opettanut samaa, mutta epäilen että ei.

Melkein kaikki fyysiset uheilulajit vaativat aggression kontrollointia. Jos ei muuten niin viimeistään, häviön ja hävin pelon kautta. Tietynlainen aggressiivisuus on tietääkseni hyödyksi myös tenniksessä.

[Mika]

Mitähän henkisiä valmiuksia BJJ mahtaa kehittää jotka tyystin puuttuvat vaikkapa tenniksestä?

Ihte ainakin olen oppinut esimerkiksi ns. kontrolloitua aggressiota. En osaa sanoa olisiko tennis opettanut samaa, mutta epäilen että ei.

Melkein kaikki fyysiset uheilulajit vaativat aggression kontrollointia. Jos ei muuten niin viimeistään, häviön ja hävin pelon kautta. Tietynlainen aggressiivisuus on tietääkseni hyödyksi myös tenniksessä.

Kamppailulajit saattavat kuitenkin avata käsitystä toisen ihmisen vahingoittamisesta tai jopa tappamisesta, jolloin tietynlainen "korostettu vastuu" saattaa ainakin ulkopuolisten mielissä olla kamppailua harrastavien perusvaatimus. Minkä kyllä ymmärrän.