Perinteisten ja nykyaikaisten lajien kehityskulku

[Mika]

@Pyge,

Kirjoittaisitko vähän tarkempia perusteluja sille, mistä olet eri mieltä Jussi Häkkisen kanssa? Näin karatemaailman ulkopuolisena on mahdotonta arvioida tätä keskustelua ilman yksityiskohtaisempia avaamisia

[KungFuMiäs]

Liikuntatiede on myös karatesta aika kaukana oleva tieteenala. Urheilussa toki keskeinen, mutta karaten osalta se ei juurikaan syvennä ymmärrystä opetustavoista tai tavoitteista. Eri alue. Pintatasolla pieniä yhdenmukaisuuksia on, mutta yhtään syvemmälle mennessä kyse on muusta, etenkin nykyaikana.

Minua kiinnostaisi tämän kirjoitelman avaus, jos Jussi jaksaa kirjoitella. Millä tavalla/miksi karate on kaukana liikuntatieteestä? Millä tavalla eri alue? Olen samaa mieltä ja eri mieltä (eri tradition näkökulmasta toki), ja riippuen mitä näillä sanoilla tässä kontekstissa tarkoitetaan. Johtuen myös jonkin tasoisesta sisäisestä väännöstä aiheeseen liittyen, jonka vuoksi asian avaus kiinnostaisi minua ihan aidosti (eikä vääntämisen ilosta).

[Antti]

Ehkä tuota suhdetta voisi varovasti verrata eksegetiikan tai dogmatiikan ja käytännön uskonnon harjoittamisen suhteeseen. Oppien ja niiden tekstilähteiden tutkimukseen on olemassa tieteenalansa, mutta käytännön tasolla etusijalla ovat oman viiteryhmän perinteet, joihin liittyy mahdollisesti sellaisia väitteitä (enkä tarkoita nyt kosmologisia tai luonnontieteellisiä väitteitä), jotka voitaisiin mainittujen tutkimusalojen kautta kyseenalaistaa. Tätä vertausta tosin haittaa se, että papeilta ja uskonnonopettajilta vaaditaan teologian opintoja, mutta lienee silti aika harvinaista ajatella, että tutkimus olisi se ensisijainen juttu ja että tärkein uskonnon harjoittamisen muoto olisi seurata teologisia aikakausjulkaisuja. Ja jos kovasti haluaa kehitellä ja on pettynyt liiton toimintaan, mikään ei estä oman lajin perustamista (esim. Martti Luther).

[Aihki]

Monet pitävät "perinnelajien" harjoittelemista perinteen ylläpitämisenä sellaisenaan. Ongelmana on, että tuo jättää ison osan perinteestä pois. Karaten kohdalla (ja luultavasti monen muun itämaisen lajin kohdalla) kokonainen osa jätetään pois, se sotaisa, tappelullinen tai järjestystä vähintäin puoliväkivaltaisesti ylläpitävä osa, johon koko laji ja miksi se yleensä syntyi perustuu.

Muistan hyvin kun ensimmäisen kerran n. 55 v sitten aloitin Karaten niin englantilaiset valmentajat (olivat muuten hyviä) koko ajan muistuttivat, että "Karate is a martial art". Jos tuo osa jätetään pois opetuksesta ja harjoittelusta niin lopputulos on vähintäinkin jotain muuta kuin kyseinen laji.

Ymmärtääkseni jokainen nykyään jonkin tyylisuunnan perustajana tunnettu mestari kehitti lajia omaan suuntaansa ja omien mieltymystensä - ja kykyjensä- mukaisesti. Tuntuisi vähintäinkin omituiselta jos sitten jumahdettaisiin tyylisuunnan alkutilaan ottamatta mitään uutta mukaan.

Tietokatkot matkan varrella ovat monen tyylisuunnan kohdalla sitten ihan ikioma ongelmansa, katan tekeminen tietämättä mitä tekee on jo hyvin lähellä satubalettia, sen tekeminen tavalla, joka ei millään lailla tue bunkaita on lähisukulainen. Meilläkin taitaa olla muutamakin liike katoissa, joista ei oikein varmasti tiedetä mistä on kyse, suurimmalla osalla on järkevä bunkai, joskin joitakin epäilyttäviäkin löytyy. Matka Okinawalta on pitkä ja monimutkainen ja matkalla saattaa olla muutama ego, joiden läpi asiat eivät aina liiku, joskin luultavasti joistain liikkeistä on tarkoitus (jos semmoista on aina ollut) hävinnyt jo idässä.

[temmi]

Kulttuuri, yhteiskunta, ihmisten tavat, liikuntakulttuuri, liikuntapolitiikka, harjoitteluympäristöt ja ihan yksittäiset ihmiset vaikuttavat väistämättä siihen, millaiseksi jonkin lajin harjoittelu eri aikoina ja eri paikoissa muodostuu.

Karaten kohdalla tämä tarkoittanee, että lajin leviämisestä Japaniin ja sen ulkopuolelle tehtiin aikanaan ihan tietoisia ratkaisuja. Kun lajia haluttiin levittää laajemmalle, se vietiin väistämättä uusiin kulttuureihin, uusiin organisaatioihin ja uudenlaisiin harjoitteluympäristöihin.

Ja siinä vaiheessa tapahtuu väistämättä jotain.

Ei välttämättä lajin ydinsisällössä, mutta sen ympärillä olevassa toimintakulttuurissa.

Harjoituspaikat muuttuvat. Opetusjärjestelmät muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Harjoittelijoiden tavoitteet muuttuvat. Yhteiskunta muuttuu. Myös se, millaisia asioita ihmiset pitävät mielekkäinä ja millä tavalla he haluavat käyttää vapaa-aikaansa, muuttuu.

Onko ”karaten” kohdalla alun perinkään ollut tarkoitus säilöä juuri sitä koko lajikulttuuria muuttumattomana samalla tavalla kuin esimerkiksi vaikkapa joidenkin perimyslinjakoulukuntien kohdalla voidaan ajatella tapahtuvan.

Karate termin alle mahtuu lukematon määrä tyylejä, koulukuntia, opettajia ja historiallisia kehityslinjoja. Joidenkin koulukuntien kohdalla on varmasti hyvinkin perusteltua ajatella, että tietyn historiallisen kokonaisuuden mahdollisimman tarkka säilyttäminen on olennainen osa niiden identiteettiä.

Mutta jos puhutaan karatesta yleisellä tasolla, onko sen historia ylipäätään ollut sellainen, että koko lajikulttuurin muuttumattomana säilyttäminen olisi ollut sen alkuperäinen tarkoitus.

Lajien opettajat ja levittäjät ovat ottaneet vaikutteita ympäriltään, lainanneet muualta asioita ja rakentaneet niistä omaa järjestelmäänsä. Harjoitusasut, tasojärjestelmät ja monet muut nykyään itsestään selvinä pidetyt symboliset ja organisaatiorakenteet eivät ole mitään ikuisia, muuttumattomia karate-elementtejä.

Ne ovat osa historian aikana rakentunutta lajikulttuuria.

Jos tavoitteena olisi säilyttää laji tai sen ympärillä esiintyvät toimintamallit mahdollisimman muuttumattomana, niin missä kohtaa muutos pitäisi pysäyttää?

1900 luvun taitteeseen?

Siinä vaiheessa kun nykyinen harjoitusasu vakiintui?

Siinä vaiheessa kun karate organisoitiin moderniksi järjestötoiminnaksi?


Jos mennään ihan loppuun asti, pitäisi varmaan palata harjoittelemaan hikimajan takapihalle alusvaatteissa, koska kaikki sen jälkeen tapahtunut on jo lajikulttuurin muutosta.

Mikä lajissa on sellaista, jonka halutaan säilyvän muuttumattomana, ja mikä taas kuuluu siihen kulttuuriseen ympäristöön, joka väistämättä muuttuu ajan mukana.

Tuskin kukaan vakavasti väittää, että jos karaten harrastaja laittaa harjoitukseen sykemittarin, lajin sisältö muuttuu.

Tai jos joku seuraa harjoittelunsa kuormitusta, tutkii palautumista tai käy tekemässä fyysisen harjoittelun puolella fysiologisia mittauksia.

Vielä vähemmän, että jos joku tutkisi karaten harjoittelua fysiologian, biomekaniikan, motorisen oppimisen tai muun liikuntatieteellisen näkökulman kautta, tutkimus itsessään muuttaisi tutkittavan lajin sisältöä.

Se tuottaa yksinkertaisesti vain ainoastaan näkökulman olemassa olevaan asiaan

[tapsaattori]

Mites nuo katat? Eikös sen idea ole kuitenkin olla yksi harjoitus muiden muassa ja valmistamassa kamppailijaa oleelliseen (alkuperäinen tarkoitus?), eli taisteluun, itsepuolustukseen tms.? Siis jos onkin tehokas harjoite niin miten siitä on luotu kilpailu. Vai onko kata ollut jo alkujaankin esteettisyyden ja muun vastaavan mallisuorite ja tavoite ihan itsessäänkin?

[temmi]

En ota kantaa muuta kuin oman lajin wadon, näkökulmasta.
Kyseisen lajin yhteydessä voitanee ajatella soolokatan merkityksen olevan lähinnä kehon käytön mekaniikasta, kamppailullisen osuuden ollessa melko vähäinen/olematon.
Kamppailullinen puoli ilmenee sitten parikatojen eli esim kihon kumite mukana, ollen kuitenkin myös näissä enemmälti teoriapohjainen. Ei siis suoraan tekniikka vaan periaate.
Moderniin budoon, jota myös wado edustaa, kuuluu vahvasti toki myös esterttisyys, enkä tarkoita kilpailun näkökulmasta vaan nimenomaan budon näkökulmasta.
Toki, halutessaan jokainen on vapaa tulkitsemaan myös wadon soolokatoja vaikkapa sitten itsepuolustuksen/kamppailun näkökulmasta ja jos siitä saa kaivettua lajille ominaisen suoritteen, niin sekin on ihan ok.
Toki helpompi on näitä kamppailuun tai itsepuolustustukseen soveltuvia harjoitteita kaivaa sitten lajin erinäisistä parikata harjoitteista.

[Lasse J]

Mites nuo katat? Eikös sen idea ole kuitenkin olla yksi harjoitus muiden muassa ja valmistamassa kamppailijaa oleelliseen (alkuperäinen tarkoitus?), eli taisteluun, itsepuolustukseen tms.? Siis jos onkin tehokas harjoite niin miten siitä on luotu kilpailu. Vai onko kata ollut jo alkujaankin esteettisyyden ja muun vastaavan mallisuorite ja tavoite ihan itsessäänkin?

Kata on pariteknikoiden listaus ranskalaisilla viivoilla, ”muistilista”. Sen ulkoisella muodolla (enbusen) ei alun perinkään ole ollut vahvaa sen sisällön kanssa. Kunhan on pistetty yksittäisiä tekniikoita jonoon jotta niitä voi muistella ja sarjaa tehdä pienessä tilassa. Katavaikuttaja Anko Itosun mukaan jokaiseen liikkeeseen löytyy kolme selitystä - eivätkä ne ole kilpailuissa tänä päivänä bunkai osuudessa nähtyjä.

Suurin virhe nykyään lienee se, että ei nähdä metsää puuilta eli lähdetään etsimään katan liikkeille bunkaita sen nykyisen suoritustavan mukaan. Ei oteta huomioon edes niin tärkeää perusasiaa kuin uken ja torin mahdollinen kokoero, eroa fyysissä voimassa jne. Tehdään one-size-fits-all bunkaita nykyisen voimankäytön ”sääntöjen” mukaisesti vaikka alun perin homma on ollut kovaa treeniä ihan totista mättöä varten.

[Aihki]

Kata on pariteknikoiden listaus ranskalaisilla viivoilla, ”muistilista”.

Tämä taitaa tällä hetkellä olla selvästi realistisin tulkinta. Tuleehan siinä sivussa muutama muukin asia: tietynlainen jatkuva liike ja koordinaatioharjoituksenakin käy.

Sen ulkoisella muodolla (enbusen) ei alun perinkään ole ollut vahvaa sen sisällön kanssa.

Suurin virhe nykyään lienee se, että ei nähdä metsää puuilta eli lähdetään etsimään katan liikkeille bunkaita sen nykyisen suoritustavan mukaan.

Tuo pitäisi olla huoneentauluna jokaisella salilla. Nykyisen päämiehemme tiedetään vastanneen tiettyä kataliikettä koskevaan kysymykseen: "Sometimes you just have to look good". Jos tuosta osiosta alkaa repiä tappelullista merkitystä niin tulokset ovat hupaisia.

Tehdään one-size-fits-all bunkaita nykyisen voimankäytön ”sääntöjen” mukaisesti vaikka alun perin homma on ollut kovaa treeniä ihan totista mättöä varten.

Amen.

[Lasse J]

Oheinen pätkä on Okinawa Times -lehden artikkelista vuodelta 1957 (joka on muuten minun syntymävuoteni ). Japani > englanti käännöksen on tehnyt Aritomo Ito.

Keskustelemassa ovat:
Chōshin Chibana, Shōrin (Ko-Bayashi) Ryū Karatedō Shihan, Okinawa Karate Federation Chairman, at that time 73years old
Shōshin Nagamine, Shōrin (Matsu-Bayashi) Ryū Karatedō Shihan, Okinawa Karate Federation Vise-Chairman, at that time 52years old

”Power 50 and technique 50

Nagamine:
It is said that Naifanchi uses all power, Passai uses half power and half skill (technique and agility), and Kūsankū uses free body movements.

Chibana:
There is a story. Back then, a strong man named Magī Ōshima came to Okinawa and bullied around Tsuji town every night. Three Bushi, Ukuta, Matsumoto and Chān Makabi, challenged this Magī Ōshima, but Ōshima defeated lightweight Makabi by pushing him around and defeated powerful Ukuta by even more powerful brute force, but Matsumoto finally defeated Ōshima by power 50 and technique 50.

Nagamine:
So, as if Makabe would be Kūsankū, Ukuta would be Naifanchi, and Matsumoto would be Passai.”

Tuosta voinee hieman päätellä jotain kunkin katan bunkaista voimankäytön/tekniikan painotuksen suhteen.

[Jussi Häkkinen]

Niin. Jos penätään opetusjärjestelmän kehittämistä oppilaskohtaisesti, missataan se, mitä karate on - nimenomaisesti opetusjärjestelmä. Siitä on monenlaisia tulkintoja, useimmiten sen takia, että järjestelmää ei ymmärretä eikä pyritäkään ymmärtämään vaan pikemmin pyritään jättämään siihen oman jälki ja sovittamaan sitä itselle sen sijaan, että opittaisiin sovittamaan itsensä järjestelmään.

Karate ei ole kehittynyttä pedagogiikkaa. Se on 1800-luvun lopun ja1900-luvun alun pitkälti lukutaidottoman pienen saaren luokkayhteiskunnan ja 1900-luvun alun japanilaisen yliopistoyhteisön pedagogiikkaa. Se on itsessään sangen hyvä tutkimusmatka aikaan ja kulttuuriin, jota meillä ei ole. Jos haluaa tutkia pedagogisia ulottuvuuksia ja kulttuurimemetiikkaa, karate on loistava myös pedagogiseen tutkimukseen. Se on myös mielenkiintoinen matka kyseisen saaren tiettyjen luokkien.populaarikulttuuriin ja sen kiinatrendin (mm. kataformaatti) sekä sen jälkeisen dai nippon -kulttuurin vaikutukseen lajin kehittymisessä (optimistisestikin katsoen karate ei ole vanhempi kuin korkeintaan aivan 1700-luvun äärimmäiseen loppuun, todennäköisesti 1800-luvun alkupuoliskolle ja 1900-luvun alkuun) yltävä.

Karaten kautta voi oppia kamppailua. Aika hyvinkin, koska kyseessä on pitkälti aseeton laji ja siinä on sangen koherentti sisältö kiinaformaatin ansiosta. Se ei kuitenkaan sinällään kehity karaten urheiluhaarauman ulkopuolella ja sille ei ole nykyajan pedagogisessa maailmassa paikkaa, jos sisällön opettaminen tehokkaasti ja nopeasti sekä yksilöllisesti on tavoitteena. Meillä on siihen nykyisin huomattavasti parempia pedagogisia menetelmiä.

Karatea ja sen opettamista ei tarvitse kehittää. Omaa ymmärrystä karatesta ja sen opiskelusta on hyvä kehittää.

Nämä ovat kaksi eri asiaa ja erittäin tärkeä asia ymmärrettäväksi.

[Jussi Häkkinen]

Liikuntatiede on myös karatesta aika kaukana oleva tieteenala. Urheilussa toki keskeinen, mutta karaten osalta se ei juurikaan syvennä ymmärrystä opetustavoista tai tavoitteista. Eri alue. Pintatasolla pieniä yhdenmukaisuuksia on, mutta yhtään syvemmälle mennessä kyse on muusta, etenkin nykyaikana.

Minua kiinnostaisi tämän kirjoitelman avaus, jos Jussi jaksaa kirjoitella. Millä tavalla/miksi karate on kaukana liikuntatieteestä? Millä tavalla eri alue? Olen samaa mieltä ja eri mieltä (eri tradition näkökulmasta toki), ja riippuen mitä näillä sanoilla tässä kontekstissa tarkoitetaan. Johtuen myös jonkin tasoisesta sisäisestä väännöstä aiheeseen liittyen, jonka vuoksi asian avaus kiinnostaisi minua ihan aidosti (eikä vääntämisen ilosta).

Se periaatteessa on liikuntatiedettä, mutta oikeammin aikakautensa liikuntatieteen kulttuurihistoriaa. Meemitutkimuksen lähestymistapa voisi olla hyvin otollinen.

Tekisi melkein mieli kirjoittaa asiasta lappu. Onneksi vain melkein, mutta memetiikka on hemmetin kiinnostavaa silti.