Budolajien vyö- ja muut kokeet ennen ja nyt

[Lasse Candé]

Ei ole täysin väärin, että ilme vaikuttaa arviointiin. Huonoja asioita ilmeessä on esimerkiksi jos sillä sähköttää. Hyviä asioita taas jos sillä ei näytä kipua tai merkkejä voittamisesta tai häviämisestä. Tämä viimeinen ihan Budo Kenshon mukaan. Lisäksi ilme voi liittyä konseptiin ”Shin Gi Tai”. Jos selaatte ihan sivun yläreunaan, näette tuon ikivanhan ilmeisesti Vileniuksen ottaman kuvan, missä näkyy tyypillinen budoilme. Kyllä ilmeeseen ja olemukseen pitää kiinnittää huomiota budossa. Se on ihan budoperinnettä, joko hiljaisena tietona tai ehkä jopa ääneen lausuttuna.

En ota tässä kantaa terveydellisiin ongelmiin tai mihinkään yksittäiseen vyökokeeseen, vaan kommentoin ihan yleisellä tasolla.

Mainittakoon myös, että esimerkiksi ylimielinen, laiska tai ylienerginen ilme menevät melkein aina käsi kädessä vastaavan tekemisen kanssa. Ja budossa pyritään yleensä pysyttelemään jonkinlaisessa keskustassa, missä on optioita, valppaus ja tilaa laittaa vielä tarvittaessa vähän lisää peliin. Se on ”art”.

[Kamishimo]

Tähän liittyy ehkä laajempi kysymys egosta. Kamppailulajeissa puhutaan paljon nöyryydestä, perinteen kunnioittamisesta ja oman harjoittelun pitkäjänteisyydestä. Mutta kuinka usein pinnan alla vaikuttavatkin aivan tavalliset inhimilliset motiivit, tarve tulla nähdyksi, halu olla opettaja eikä oppilas, halu tulla tunnustetuksi auktoriteettina tai kenties halu kirjoittaa oma nimi osaksi lajin historiaa?
Nämä eivät liene vieraita ilmiöitä kenellekään. Ehkä olennaista on tunnistaa ne itsessään. Sillä mitä vahvemmin ego naamioituu ideologiaksi, sitä vaikeampi sitä on erottaa aidosta näkemyksestä.

Saliharjoitteluun hiljalleen muilta kentiltä "palanneena" uuden tyylin pariin on syntynyt mielikuva, että pitäisi olla jotenkin jatkuvasti etukenossa ja näkyvissä, että tulee noteeratuksi millään tavoin. Erikoista on mielestäni myös se, että aina seuraava vyökoe pitää olla tavoitteena ja treenien vetäjätkin preppaa siihen suoraan. Sanotaan, että harjoittele sitten näitä ja näitä tekiniikoita ja katoja kun ne kuuluvat seuraavaan vyökokeeseen.

En viitsi suoraan sitä opettajalle sanoa mutta ei kiinnosta vähääkään mitkään vyökokeet tai ns. seuraavat tekniikat tai katat vaan kiinnostaa ainoastaan se miltä tuntuu omassa kehossa ja mielessä asioiden harjoittelu ja miten hyvin pystyy parien kanssa treenaamaan ja sopeutumaan. Koko ajattelua jatkuvasta valmistautumisesta seuraavaan leiriin vyökoe mielessä ei yksinkertaisesti merkitse yhtään mitään vaikka se vaikuttaa merkitsevän vetäjille lähes kaikkea.

Aiemmissa kuvioissa joskus oli tilanne ja tapakulttuuri sellainen, että jollain leirillä tai intensiivijaksolla saattoi sensei tai hänen lähin oppilaansa tulla mainitsemaan, että tule tuonne sivuun treenaamaan näiden muiden kanssa. Sen tuloksena saattoi käydä niin, että sensei antoi jossain vaiheessa vyön käteen ja joskus saattoi tulla ihan paperikin jossa asia oli kerrottu muodollisesti. Olen täysin tämän systeemin kannalla.

[tapsaattori]

Minä pidin judon vyö kokeesta, koska yritin keskittyä tekemiseen tosi hyvin ja jokaiseen suoritukseen. Se oli samalla myös tärkeä oppimistapahtuma palautteineen ja osoitus ennenkaikkea itselleni siitä että kykenee johonkin.

[halmehe]

Tähän liittyy ehkä laajempi kysymys egosta. Kamppailulajeissa puhutaan paljon nöyryydestä, perinteen kunnioittamisesta ja oman harjoittelun pitkäjänteisyydestä. Mutta kuinka usein pinnan alla vaikuttavatkin aivan tavalliset inhimilliset motiivit, tarve tulla nähdyksi, halu olla opettaja eikä oppilas, halu tulla tunnustetuksi auktoriteettina tai kenties halu kirjoittaa oma nimi osaksi lajin historiaa?
Nämä eivät liene vieraita ilmiöitä kenellekään. Ehkä olennaista on tunnistaa ne itsessään. Sillä mitä vahvemmin ego naamioituu ideologiaksi, sitä vaikeampi sitä on erottaa aidosta näkemyksestä.

Saliharjoitteluun hiljalleen muilta kentiltä "palanneena" uuden tyylin pariin on syntynyt mielikuva, että pitäisi olla jotenkin jatkuvasti etukenossa ja näkyvissä, että tulee noteeratuksi millään tavoin. Erikoista on mielestäni myös se, että aina seuraava vyökoe pitää olla tavoitteena ja treenien vetäjätkin preppaa siihen suoraan. Sanotaan, että harjoittele sitten näitä ja näitä tekiniikoita ja katoja kun ne kuuluvat seuraavaan vyökokeeseen.

En viitsi suoraan sitä opettajalle sanoa mutta ei kiinnosta vähääkään mitkään vyökokeet tai ns. seuraavat tekniikat tai katat vaan kiinnostaa ainoastaan se miltä tuntuu omassa kehossa ja mielessä asioiden harjoittelu ja miten hyvin pystyy parien kanssa treenaamaan ja sopeutumaan. Koko ajattelua jatkuvasta valmistautumisesta seuraavaan leiriin vyökoe mielessä ei yksinkertaisesti merkitse yhtään mitään vaikka se vaikuttaa merkitsevän vetäjille lähes kaikkea.

Aiemmissa kuvioissa joskus oli tilanne ja tapakulttuuri sellainen, että jollain leirillä tai intensiivijaksolla saattoi sensei tai hänen lähin oppilaansa tulla mainitsemaan, että tule tuonne sivuun treenaamaan näiden muiden kanssa. Sen tuloksena saattoi käydä niin, että sensei antoi jossain vaiheessa vyön käteen ja joskus saattoi tulla ihan paperikin jossa asia oli kerrottu muodollisesti. Olen täysin tämän systeemin kannalla.

Ymmärtäähän tuon, kun dojoja kuitenkin katsotaan paljolti treenaajien tason mukaan. Muistan ajan, kun vyöt myönsi pääopettaja kuten aikidossa 86 asti. Siis mustat. Toki kyu arvoja muutkin. Olihan se erilaista. Välillä sitä miettii onko lajeilla yhteisiä periaatteita joiden tulisi näkyä kokelaiden ja vyön suorittaneiden edesottamuksissa.

[Kamishimo]

Niin, onhan joissakin lajeissa, kuten aikidossa siirrytty urheiluvalmennusjärjestelmään ja sitten tuotu mukaan urheilumaailmaan kehittyneitä toimintamalleja joilla ei ole mitään tekemistä perinteisen Aasialaisen opetustavan ja pedakogiikan kanssa. Kun laji on järjestäytynyt urheiluliitoksi ja adoptoinut sieltä erilaisia toimintamalleja niin perinteet ovat marginaalissa monissa tapauksissa. Onhan Suomessa jo suuntausta siihenkin, että esim. ukemien harjoittelu jätettäisiin marginaaliin ja kiinni ei saa ukesta ottaa kunnolla. Kovat ukemit ovat joillakin opettajilla kokonaan pannassa. Tekniikkaa tehdessä perässä pitää seurata kuuliaisesti antamatta käytännössä mitään vastusta.

En kuitenkaan näe mitään syytä ottaa näitä urheilumaailman toimintamalleja budoon sellaisinaan ja sen myötä hylätä ja unohtaa perinteiset harjoittelu- ja opetusmenetelmät. Eri "kouluilla", tyyleillä ja lajeilla on omat perinteensä joita on hyvä ylläpitää. Moni perinteinen laji on paljon muutakin kuin vain tekniikkaa ja fyysistä osaamista ja se muu löytyy käytännössä vain perinteiden kautta.

[sinappi]

En tiedä ymmärsinkö jotain väärin, mutta eikö urheilubudossa nimenomaan verrattuna vanhaan budoon anneta enemmän vastusta ja tartuta kiinni kunnolla?

Mielestäni ohjaajalle kannattaa kyllä kertoa, jos tavoitteena ei ole vyökokeeseen valmistautuminen, jotta hän ei tuhlaa molempien aikaa yrittäessään valmistaa oppilasta siihen.

[Kamishimo]

Aikidon osalta suuntaus on ollut osittain toinen. Aikidoon tuotiin tuo järjestelmä urheilupuolelta valmentajakoulutuksen ym. myötä kun tuli liitto. Teknisesti suunta vaikuttaa menevän yhä enemmän johonkin muuhun kuin perinteinen aikido. Joku voi puhu siitä muutoksesta "kehityksenä" mutta jos lajista häviää perusteisiin kuuluvia elementtejä ihan vain sen vuoksi, että harjoittelemaan haluavien motoriikka, sietokyky, fyysiset ominaisuudet, kärsivällisyys jne. eivät riitä niin ei lajia muuteta vaan kannustetaan ja edellytetään harjoittelijoilta asioiden oppimista ja fysiikan kehittämistä.

[halmehe]

Mielestäni ohjaajalle kannattaa kyllä kertoa, jos tavoitteena ei ole vyökokeeseen valmistautuminen, jotta hän ei tuhlaa molempien aikaa yrittäessään valmistaa oppilasta siihen.

Ennen ja nyt. Ehkä se oli paree, että opettaja joko myönsi tai ilmoitti pidettävän vyökokeen. Tuntuu, että on kaksi eri treeni maailmaa. Se vyökoe ja normaali.

[sinappi]

Aikidon osalta suuntaus on ollut osittain toinen. Aikidoon tuotiin tuo järjestelmä urheilupuolelta valmentajakoulutuksen ym. myötä kun tuli liitto. Teknisesti suunta vaikuttaa menevän yhä enemmän johonkin muuhun kuin perinteinen aikido. Joku voi puhu siitä muutoksesta "kehityksenä" mutta jos lajista häviää perusteisiin kuuluvia elementtejä ihan vain sen vuoksi, että harjoittelemaan haluavien motoriikka, sietokyky, fyysiset ominaisuudet, kärsivällisyys jne. eivät riitä niin ei lajia muuteta vaan kannustetaan ja edellytetään harjoittelijoilta asioiden oppimista ja fysiikan kehittämistä.

Aikidon harjoittelusta minulla ei ole muuta kokemusta kuin yhdet treenit judoseuran järjestämän tutustumiskäynnin kautta, joten suomalaista harjoituskulttuuria tai sen muutosta en tietenkään voi kommentoida. Eikö kuitenkin ihan aikidon alkuaikoina Tomiki Kenji yrittänyt tuoda aikidoon enemmän urheilupuolelta tuttua ajatusta, että otetaan kunnolla kiinni eikä mennä tekniikoihin mukaan ilman vastusta? Tämä sitten taas törmäsi kovaan vastustukseen ja Tomikille kerrottiin, että on parempi perustaa oma tyylisuunta noiden ajatusten kanssa.

[Ile]

Tuntuu, että on kaksi eri treeni maailmaa. Se vyökoe ja normaali.

Tämä voi mennä vähän sivuun siitä, mitä halmehe tarkoitti, mutta itse pidän jonkinlaisena epäonnistumisena sitä, jos lajilla on vyökoejärjestelmä, mutta sen ei koeta mittaavan kovinkaan hyvin lajin ”varsinaista oppimista”.

Toki yksilöillä tavoitteet voivat vaihdella, mutta jos vyökoejärjestelmä on rakennettu fiksusti, niin parhaimmillaan lajin hyvä harjoittelu on samalla hyvää harjoittelua seuraavaan vyökokeeseen, ja vyökokeet toimivat myös harjoittelijalle hyvänä kehityksen mittarina. Ei siis pelkästään jonkun ulkoisen tunnustuksen saamisena.

Jos pitäisi nimetä suurin ”virhe” omilta kamppailuharrastelun vuosikymmeniltäni, niin se olisi luultavasti se, että parissa lajissa jo melko vasta-alkajana (muka-idealistisesti tm.) väheksyin vyökokeiden merkitystä.

Jälkikäteen voisi karkeasti heittää, että jos haluaa oppia lajin hyvin, niin about 1. daniin asti kannattaa olla ”kympin tyttö” ja suorittaa vyökokeet ja muut parhaansa mukaan (taustallahan saa pähkäillä ja kyseenalaistaa mitä vaan). Sitten on lajin perusasiat kunnossa ja voi asteittain keskittyä harjoittelussa painottamaan enemmän tärkeäksi kokemiaan asioita.

[halmehe]

Otetaan kiinni eikä mennä ilman vastustusta. Tässä se paradoksi. Jos tarkoitus on saada liike alkamaan ennen otetta. Kyetä liidaamaan sitä tartunnan hetkeä niin missä sitä opetellaan mikäli noudatetaan tätä liki paikallaan seisovaa tarttumisen kulttuuria. Missä on se vastustajan voima mitä ohjataan heittoon tai lukkoon?
Olen ihmetellyt vyökokeissa, kun ykkösen ja nelosen väli tuntuu välillä lottoamiselta. Se sama paikalta starttaaminen jatkuu mitä on tehty alkeista asti. Kikat ehkä monipuolistuu, mutta mitään todellista osaamista alku kappaleeseen ei näytä kehittyvän. Leireillä korkea-arvoiset opettajat opettavat, että käytä keskustaa ja tähtää häntäluuhun, mutta se oleellinen miten tunnet kehosi ja hermostosi käyttäytymisen ei näytä opettavan kukaan. Juuri tuo oman hermoston laadun nostaminen ja kehon tunteminen luo edellytykset niihin liikkeisiin. Sillä kysyn usein sitä mikä on yhteistä kaikissa lajeissa.
Jos katsoo vaikka aikido vs judo tai x vs x niin aina tapahtuu se sama. Lähdetään siihen toisen tanssiin mukaan ja unohdetaan oman periaatteet, jos niitä edes tunnetaan. Oikeesti. Katsokaa huviksenne mitä tapahtuu. Ainoa missä on ollut vähän yritystä on ollut (marcello gracie vs chen taichi) en ole varma menikö kirjoitus ihan oikein.
Mä vihasin 45v kevyttä kontaktia. Mä halusin treenata niin, että tuntuu.
Pasi Lauren veti hetki sitten leirin ja järkytyin miten vähän oli osallistujia. Yksi todellinen osaaja joka kykenisi opettamaan tuota toisen voiman hyväksi käyttöä liikkeessä, mutta harvaa tuntuu kiinnostavan.

[Kamishimo]

Mielestäni ohjaajalle kannattaa kyllä kertoa, jos tavoitteena ei ole vyökokeeseen valmistautuminen, jotta hän ei tuhlaa molempien aikaa yrittäessään valmistaa oppilasta siihen.

Ennen ja nyt. Ehkä se oli paree, että opettaja joko myönsi tai ilmoitti pidettävän vyökokeen. Tuntuu, että on kaksi eri treeni maailmaa. Se vyökoe ja normaali.

Jos harjoitellaan vyökokeiden takia niin harjoittelu on menettänyt merkityksensä. Jokainen tietenkin harjoittelee niin kuin huvittaa. Harjoittelun tarkoitus eivät kuitenkaan ole vyökokeet vaan aivan joku muu. Vyökokeen tarkoitushan on osoittaa oppilaalle ja myöskin muille harjoittelijoille jokaisen taso. Todellisuudessa vyön perusteella saman tasoisten osaamiserot ovat valtavia. Vyö ei kerro juurikaan siitä todellisesta osaamisesta vaikka toki kertoo sen, että kyllä tuo on treeneissä kulkenut ja treenannut.

[Ile]

Jos harjoitellaan vyökokeiden takia niin harjoittelu on menettänyt merkityksensä.

Hyvin rakennettu vyökoe mittaa juuri niitä asioita, joita lajissa oikeasti on tarkoitus oppia.

Tällöin ei oikeastaan ole sellaista vyökoetta varten harjoittelua, jolla ei samalla olisi arvoa lajin oppimisen kannalta muutenkin.

Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että lajissa voi olla joitakin asioita, joita vyökoe ei mittaa kovin hyvin.

Samalla vyöarvolla voi olla osaamiseltaan eri tasoisia harjoittelijoita, mutta tässä on kyseessä vain se, että vyökokeen läpäistäkseen pitää ylittää tietty minimitaso ja vyön saaminen kertoo ainoastaan tästä.

Näin se on monessa muussakin hieman vastaavassa yhteydessä, vaikkapa opiskelumaailmassa.

En pidä kovin merkittävänä ilmiönä sellaista harhaa, että saman vyöarvon omaavia pidettäisiin osaamiseltaan täysin samantasoisina.

Edit. Sanottakoon selvyyden vuoksi, että minulle on ihan selvää, ettei kuvaamani ideaalitilanne läheskään kaikissa lajeissa toteudu.