Oletko miettinyt etupotkijuutta? Potkua tukemalla pääset etupotkijoiden omalle alueelle, jossa asiantuntijat vastaavat kysymyksiin. Lisäksi etupotkijana voit selata Potkua näkemättä yhtään mainosta. Tutustu ja mieti. :)

Crossman & Christensen: On Combat

Keskustelua suojelu- ja turvallisuusammateista

Valvoja: Valvoja

Vastaa
YJT
kylkeenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 1
Viestit: 4145
Lauteille: Helmikuu 2005
Paikkakunta: Lohja

Crossman & Christensen: On Combat

#1

Viesti YJT »

Keskusteluissa tulee aina välillä esiin Dave Grossmanin kirja On Combat. Alla kirjasta Kontrolliin kirjoittamani arvostelu:

On Combat

Kirjoittaja: Dave Grossman, Loren Christensen
Kustantaja: PPCT Research Publications, 2004
Sivumäärä: 396

Taustatietoja kirjoittajista:
Dave Grossman on entinen Yhdysvaltojen armeijan eversti ja West Point -sotilasakatemian professori, joka on keskittynyt tutkimaan ihmisen suhdetta väkivaltaan. Grossmania pidetään yhtenä alansa parhaista asiantuntijoista maailmassa. Grossman oli ehdolla Pulizer-palkinnon saajaksi ensimmäisen kirjansa, On killing, ansiosta. Grossman kiertää ympäri maailmaa luennoimassa taistelustressistä, taistelun psykologisista vaikutuksista ja muista vastaavista aiheista. Grossman on käynyt luennoimassa myös Suomessa.

Loren Christensen on pitkän linjan poliisi ja karateka, joka on kerännyt kokemuksia normaalin poliisityönsä lisäksi Vietnamin sodasta ja lukuisista karateturnauksista. Christensen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa, jotka käsittelevät kamppailulajeja, itsepuolustusta ja stressitilanteessa toimimista. Christensenin loistavaa kirjaa Deadly Force Encounters on käytetty tausta-aineistona tässä kirjassa ehkä enemmän kuin mitään muuta yksittäistä kirjaa.

Kirjan esittely:
Kirjassa käytetään usein termiä warrior kuvaamaan kontrolliammateissa esiintyviä henkilöitä. On Combat alkaakin termin määrittelyllä, ja Grossman toteaa että koska kansakunta (Yhdysvallat) on sodassa rikollisuutta, huumeita ja terrorismia vastaan, kaikki näiden asioiden kanssa elävät voivat täyttää soturin määritelmän. Tämä kuulostaa suomalaiseen korvaan hieman yliampuvalta pullistelulta, mutta toisaalta on varmaankin omiaan itsetunnon ja itseluottamuksen kohottajana, mikä taas parantaa valmiuksia selviytyä stressitilanteesta puhtain paperein – kuten kirjasta saadaan myöhemmin lukea.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee stressitilanteen elimistössä aiheuttamia fyysisiä reaktioita. Näiden reaktioiden tunteminen ja tietäminen elimistön normaaleiksi reaktioiksi vähentää stressaavan tilanteen aiheuttamaa ahdistusta. Kun hengenvaaralliseen tilanteeseen joutunut henkilö tietää, että suolen tai virtsarakon hallinnan menettäminen on kehon normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen, tämä tieto on omiaan vähentämään tapahtuman aiheuttamaa häpeää ja siten helpottaa tilanteesta toipumista. Kirjassa todetaan myös, että pitkittynyt taistelustressi ja jälkitraumaattinen stressi (PTSD) aiheuttaa sodassa enemmän poistumaa kuin vihollisen tulitus, ja esitellään puutteellisen levon vaikutusta PTSD:n syntymiseen. Kirjassa käsitellään melko laajalti myös Bruce Siddlen kirjaa Sharpening the Warrior´s Edge, kuten myös muita vastaavia tutkimuksia. Grossman käsittelee melko laajasti Cooperin värikoodistoa, tosin lähinnä Siddlen käyttämällä tavalla. Lopuksi Grossman antaa neuvoja, miten taktista hengitystä voi käyttää apuna opitimaalisella sykealueella pysymisessä.

Toinen osa on mielestäni kirjan ehkä kiinnostavinta antia. Toinen osa käsittelee psyykkisiä vaikutuksia, joita stressitilanne aiheuttaa ihmisen elimistössä. Samoin kuin fyysisten reaktioiden, myös psyykkisten muutosten tunteminen on oleellisen tärkeää stressin vaikutuksia vastaan taisteltaessa. Oleellisimpia muutoksia ovat havaintokykyyn liittyvät muutokset (kuuloaistin heikentyminen tai vahvistuminen, putkinäkö, näköaistimusten vahvistuminen suoraan uhkaan liittyvien havaintojen osalta), ajan hidastumisen tai nopeutumisen tunne, tapahtumien jälkikäteen muistamisen vaikeus ja tunne automaattiohjauksella toimimisesta. Automaattiohjaukseen liittyen, Grossman käsittelee video- ja tietokonepelien merkitystä lasten ja nuorten taistelusimulaattoreina. Grossman esittää varsin vakuuttavasti, että ampumista sisältävien, nk. ensimmäisen persoonan tietokonepelien pelaaminen antaa lapsille valmiuksia suorittaa vastaavia väkivallantekoja myös tosielämässä. Grossman palaa tähän aiheeseen kirjan kolmannen osan lopussa, jolloin asiaa käsitellään tarkemmin.

Kirjan kolmannessa osassa käsitellään tekijöitä, jotka nostavat jotkut yksilöt ratkaisijoiksi taistelutilanteissa, ja tavoista joilla näitä tekijöitä voidaan kehittää. Luku alkaa skenaariopohjaisten maalihenkilöharjoitusten analysoinnilla. Grossman antaa joitakin perussääntöjä harjoitusten järjestämistä varten, tosin pelkästään näillä tiedoilla ei vielä kunnollista harjoitussessiota voi järjestää. Grossman toteaa, että kokemus aikaisemmista taistelutilanteista on merkittävin tekijä, joka edesauttaa uudesta taistelutilanteesta selviämisessä. Tätä osoittaa esimerkiksi se, että kun hävittäjälentäjä on selvinnyt voittajana viidestä ilmataistelusta, hänestä tulee lähes voittamaton lentäjä-ässä, jonka pystyy voittamaan käytännössä vain vähintään yhtä kokenut vihollislentäjä. Käytännössä juuri kenellekään kontrolliammattilaiselle ei työuransa aikana tule vastaan vaadittavaa viittä taistelutilannetta. Taistelutilanteita voi kuitenkin harjoitella simulaatioharjoituksissa, joten tällaiset harjoitukset ovat oleellinen osa kontrolliammattilaisen ammatillista kehittymistä ja työturvallisuutta.

Grossman käsittelee pitkällisesti periksiantamattomuuden tärkeyttä taistelutilanteessa. Haavoittuminen tai loukkaantuminen ei tarkoita häviämistä; on itsestä kiinni koska taistelu on ohi. Tätä olisi toteutettava myös harjoituksissa: vaikka harjoittelija saisikin osuman, häntä ei koskaan pidä julistaa ”kuolleeksi” tai ”hävinneeksi”. Tällainen toiminta on omiaan vahvistamaan toimintamallia, jossa loukkaantuminen johtaa luovuttamiseen.

Grossman käyttää kirjassa sudet, lampaat ja lammaskoirat –analogiaansa selittämään joidenkin ihmisten kykyä toimia väkivaltatilanteessa, kun valtaosa ihmisistä menettää toimintakykynsä. Grossman selittää, että ihmiskunnan ylivoimaisesti yleisin fobia on ihmisten välisen väkivallan pelko, josta Grossmanin mukaan kärsii 98% ihmiskunnasta. Tästä johtuen ihmisen tekemä väkivalta traumatisoi uhrinsa huomattavasti pahemmin kuin esimerkiksi luonnonkatastrofit tai onnettomuudet. Grossman vertaa näitä 98% ihmisistä lampaisiin, jotka ovat kyvyttömiä toimimaan väkivallan uhan alla ja mieluummin uskottelevat itselleen, että väkivaltatilanteet osuvat aina jonkun muun kohdalle. Lopuista ihmisistä osa on susia, jotka kykenevät väkivaltaan, mutta joilta puuttuu kyky väkivallan hallitsemiseen. Sudet uhkaavat lammaslaumaa, jota suojelee lammaskoira. Lammaskoiran ja suden ero on se, että vaikka lammaskoira kykenee väkivaltaan, tämä kyky on kontrollissa ja sitä käytetään lauman puolustamiseen. Vaikka tämä vertaus herättääkin hieman myötähäpeän tuntemuksia, se kuitenkin selittää asian mielestäni melko hyvin.

Kirjassa käydään läpi melko huolellisesti Grossmanin kirjan On Killing sisältöä. Kirjassa läpikäydään taistelukentän ja sodankäynnin kehittymistä antiikin ajoista nykypäivään, ja samalla kerrotaan miten muutokset teknologiassa ja taistelutaktiikassa ovat vaikuttaneet sotilaiden kykyyn toimia tehokkaasti. Grossman kertoo esimerkiksi, että ruutiaseet syrjäyttivät pitkänjousen ja varsijousen pääasiallisina ampuma-aseina paremman pelotevaikutuksensa vuoksi. Ampuma-aseiden aiheuttama ääni oli niin suuri psykologinen ase, että se korvasi monin verroin nuoliaseisiin verrattuna huonomman tehon.

Kolmannen osan lopussa Grossman käsittelee aihetta, jota sivuttiin jo toisessa osassa: väkivaltaviihteen ja yhteiskunnan väkivaltaistumisen suhdetta. Grossman aloittaa esittämällä, että yhteiskunnan väkivaltaistuminen on alkanut kaikkialla maailmassa noin 15 vuotta televisioiden yleistymisen jälkeen. Hän selittää, että pienestä pitäen televisiota katsoneiden lasten kasvaminen ”parhaaseen väkivaltaikään” on ainoa löydetty yhteinen tekijä kaikkialla maailmassa samalla tavalla tapahtuneeseen kehitykseen. Grossman siteeraa myös tutkimuksia, joissa väkivaltaisesti käyttäytyviltä lapsilta ja nuorilta on estetty television katselu määräajaksi, jolloin tutkimuskohteiden väkivaltainen käyttäytyminen oli vähentynyt dramaattisesti. Seuraavaksi Grossman vertaa tietokonepelejä eri maiden armeijoiden käytössä oleviin taistelusimulaattoreihin. Grossman selittää, että toisin kuin armeijassa, lapset eivät pelatessaan opi armeijakoulutukseen oleellisesti kuuluvaa kuria, joka estää kontrolloimattomia väkivallan tekoja. Sen sijaan videopelit antavat oppimismalleja, jotka edistävät väkivaltaista käyttäytymistä. Grossmanin esittämät asiat ovat mielenkiintoisia ja varsin kattavasti perusteltuja, mutta ne saavat mielestäni kohtuuttoman suuren huomion kirjassa, jonka aihepiiriin nämä asiat eivät oikeastaan edes kuulu.

Kirjan viimeisessä osassa käsitellään hengenvaarallisten tilanteiden jälkimaininkeja. Grossman käy läpi jälkitraumaattisen stressin oireita ja oikeata hoitoa. Kirjassa käsitellään myös yleisiä tuntemuksia, joita hengenvaarallisista tilanteista selvinneillä henkilöillä on. Ymmärtämällä, että on normaalia ja täysin hyväksyttyä ajatella olevansa onnellinen siitä, että itse selvisi tilanteesta josta joku toinen ei, nopeuttaa omaa henkistä selviytymistään järkyttävästä tilanteesta.

Kokonaisarvio kirjasta:
Olin muutama vuosi sitten Grossmanin luennolla Helsingissä. Olin tuolloin juuri lukenut Grossmanin kirjan On Killing, ja luennolla Grossman mainitsi työn alla olevasta kirjastaan, joka tulisi käsittelemään stressireaktioita ja elimistön toimintaa taistelutilanteessa. Olin tiedosta innoissani, sillä On Killing oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kun vihdoin viime vuonna kuulin, että Grossmanin uusi kirja oli ilmestynyt, tilasin sen välittömästi. Kirja oli minulle kuitenkin hienoinen pettymys, sillä vaikka kyseessä onkin erittäin hyvä kirja, siinä ei niinkään tuoda esille uusia asioita, vaan ennemminkin käsitellään jo olemassa olevia kirjoja ja tutkimuksia. Näin ollen kirjan hyödyllisyys on suorassa suhteessa siihen, onko lukenut On Combatissa käsiteltyjä kirjoja.

Kirjaa lukiessani ihmettelin hieman, miksi Loren Christensen on merkitty kirjan toiseksi tekijäksi. Kirjassa kuitenkin Grossman puhuu omalla äänellään, ja Christenseniin viitatessaan hän puhuu kirjailijakollegastaan. Täten Christensenin osuus kirjan syntymisessä jää lukijalle hieman arvoitukseksi. Ilmeisesti Christensenin osuus on ollut toimia taustatoimittajana.

Grossmanin painotus väkivaltaviihteen vaikutukseen yhteiskunnan väkivaltaistumisessa herätti myös hieman ihmetystä. Kyseessä on toki tärkeä asia, mutta mielestäni se ei aivan kuuluisi tällaisen kirjan aihepiiriin. Grossmanin kiinnostuksen aiheeseen kuitenkin ymmärtää, koska hän on käsitellyt asiaa jo kirjassaan On Killing, ja hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan – Stop Teaching Our Kids to Kill - pelkästään väkivaltaviihteen vaikutuksesta lasten ja nuorten kehittymiseen.

Kirja on varsin mielenkiintoinen, ja suurehkosta sivumäärästään huolimatta melko helppolukuinen kirja. Helppolukuisuutta vielä lisää se, että luvut on jaettu korkeintaan muutaman sivun mittaisiin alalukuihin, ja kirjassa käytetään paljon sotaveteraanien ja muiden taistelussa olleiden kertomuksia.

On Combat on varsin hyvä taistelustressiin ja taistelun elimistössä aiheuttamiin muutoksiin keskittyvä teos. Mielestäni jokaisen kontrolliammatissa työskentelevän olisi tutustuttava aiheeseen ainakin pintapuolisesti. Jos tarkoituksena on lukea yksi kirja aiheesta, tällöin On Combat on erittäin hyvä valinta, sillä kirjassa käsitellään aihetta laaja-alaisesti ja kiinnostavasti. Aiheeseen ennestään tutustuneille lukijoille kirjalla on vähemmän annettavaa, mutta kuitenkin se toimii hyvänä perusteoksena ja lähdeviitteiden antajana.
Seppo Vesala

(Kaikki esittämäni mielipiteet ja näkemykset ovat omiani, eikä niitä pidä tulkita minkään yrityksen, yhteisön, organisaation tai viranomaistahon kannaksi)
Vastaa

Lauteilla

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei potkulaisia ja 45 kurkkijaa