Salikuri ja sen merkitys japanilaisissa lajeissa

[ka1]

Eli voisi kuvitella, että japanilaisten lajien salikurin funktiota pohdittaessa olisi järkevää tarkastella myös osittaisena esikuvana toimineen sotilaskurin funktioita? Sotilaskurilla on tietysti monia etenkin johtamiseen liittyviä tarkoituksia, jotka äkkiseltään eivät yksilölajin kannalta vaikuta välttämättä kauhean relevanteilta, kuten käskyjen tottelemisen opettaminen, suurten joukkojen yhteistoiminnan kehittäminen ja niin edelleen. Mutta mites Potkun asiantuntijat, esimerkiksi @Mjölnir, ajatellaanko soilaskurin kehittävän myös jotain ikään kuin ihan yksittäisen yksilön ominaisuuksia?

[Mjölnir]

ajatellaanko soilaskurin kehittävän myös jotain ikään kuin ihan yksittäisen yksilön ominaisuuksia?

Joo. Siinä on pari juttua:

Taistelutaidoissa opetetaan äärimmäisiä juttuja, jotka ovat lähtökohtaisesti sanktioituja, mikäli niitä tehdään tietyn viitekehyksen ulkopuolella. Eli siis opetetaan tappamaan toinen ihminen. Tämä tietysti pitää olla rajoitettu vain tilanteisiin, jolloin siihen tappamiseen annetaan lupa, tai tietyt edellytykset (itsesuojelu tms) täyttyvät. Joukolle pitää rakentaa sisään se kuri, että se ei käytä näitä taitojaan omia joukkoja tai omaa puolustettavaa viiteryhmää vastaan. Myös neutraalin tai vihollisalueen siviiliväestön suojaamiseksi kuria pyritään käyttämään, sillä julmuudet vain lisäävät taas vastapuolen julmuuksia, ja se ei ole tehtävän toteuttamiseksi järkevää. Jos vihollinen kokee, että sillä on huono mahdollisuus säilyä hengissä antauduttuaan, se todennäköisesti taistelee kuolemaan saakka, mikä ei taas ole välttämättä hyvä asia vastapuolelle, jolle olisi etua siitä, että vihollinen antautuu joutuessaan ylivoimaisen vastustajan eteen.

Mutta sitten tietyssä vaiheessa koulutusta tulee tilanne, että siirrytään Andyn tarkoittamaan vaiheeseen, eli kun joukko on jo sisäistänyt oikean etiikan ja moraalin, niin muodollisesta kurista koulutuksessa voidaan tinkiä, näin esim ammattilaisilla, varsinkin erikoisjoukolla jne. tehdään.

Mutta varmasti tähän salikuri-asiaan on vaikuttanut militaristinen tausta japanilaisissa lajeissa.

Olen sitä mieltä, että kuri on opetettava, mutta sillä kurilla ei varsinaisesti edistetä opetusta, sillä tutkimuksien mukaan stressaantunut henkilö ei pysty kunnolla keskittymään opetukseen ja oppimiseen, mikäli tarvehierarkiassa korkeammalla olevien tarpeiden kohdalla on ristiriitaa, esim nälkä, jano, TURVALLISUUS. Tästä syystä oppilaan ei tulisi pelätä opettajaa, tai hänen pitää ainakin kokea, että pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan siihen, että opettaja ei aiheuta häntä kohtaan turvallisuusuhkaa. Kaikkein pahinta on se vaihe, jolloin oppilas ei vielä osaa kaikkia nyansseja, ja pelkää saavansa rangaistuksen, tai sitten opettaja on irrationaalinen sen suhteen, mistä rangaistusta tulee ja koska.

Muutenkin olen itse enemmän porkkana- kuin keppi-ihmisiä. Positiivisella motivoinnilla saavutetaan parempia lopputuloksia kuin rangaistuksen pelolla. Olen itse ollut johtamassa kadettikurssia, jolla käytettiin epäkonventionaalisia menetelmiä, ja alkuun oppiminen oli hitaampaa, mutta vielä nyt 15 vuotta jälkeenpäin, ne upseerit, jotka tuolta kurssilta valmistuivat, ovat sisäistäneet paremmin ydinajatuksen ja ovat oikeasti hienoja sotilaita ja ihmisiä. Jos ihminen pidetään jossain tilanteessa pakolla, hän vaihtaa toimintamallia pakon väistyessä. Jos taas hän on oppinut tekemään jotain juttuja positiivisen vahvistuksen kautta, niistä malleista tulee suuremmalla todennäköisyydellä pysyviä.

[TimoS]

Pointti on siis se että puvussa on jotain harjoitteluun vaikuttamattomia ominaisuuksia, jotka on määritelty tarkkaan. Esimerkiksi että puvun on oltava nimenomaan valkoinen mustilla kauluksilla ja musta puku punaisilla kauluksilla ei käy. Minun on vaikea nähdä että puvun väri vaikuttaisi treenitehoon.

Tai se että kumartaessa on määrätty että jalat viedään yhteen nimenomaan siten että oikea jalka siirretään vasemman viereen eikä vasen oikean viereen.

Ei näillä minustakaan ole mitään tekemistä varsinaisen treenaamisen kanssa, kunhan vaan halutaan, että ihmiset pukeutuvat samallalailla ja käyttäytyvät (kutakuinkin) samallalailla. Tästä taas en ole samaa mieltä:

Pikemmin ne stressaavat oppilaita ja vievät huomiota itse asiasta eli kamppailun oppimisesta.

Minusta on aika outoa jos moisten pikkuseikkojen antaa häiritä oppimista, varsinkaan kun (ainakin meidän seurassa) noihin ei suuremmin kiinnitetä huomiota. Mainitaan vaan silloin tällöin, että kun on muiden seurojen opettajia paikalla esim. leirillä, niin silloin tulee olla ulkoisten muotoseikkojenkin kunnossa. Treenatessa keskitytään treenaamiseen, mutta ei senkään tarvitse tuntua siltä kuin olisi jossain preussilaisessa sotilasakatemiassa.

[Lasse Candé]

Tässä nyt aika paljon puhutaan mieltymysten ja toteutuksen hyvyyden kombosta. Flammee nosti oleellisen pointin esiin siitä ettei samanlaisten pukujen käyttö vie miltään todelliselta pois huomiota. Samaa sivusin itse lukuisissa "siitä ei ole haittaa"-heitoissani, joita en BTW laittanut ärsyttääkseni.

Mielestäni valkoisten samanlaisten pukujen käyttö nimenomaan siirtää fokuksen itse harjoitteluun. Enpä muista koskaan kuulleeni että jollekulle kasautuisi hirveästi stressiä tästä. Kun urheiluun verrataan, niin on huomion arvoista, että se on eri eläin. Sen ei ole tarkoitus kasvattaa yhtä laajalla skaalalla ihmistä kuin budon. Käyttötarkoitus on eri. Silti, urheilussa ja siihen verrattavissa on ihmisiä, jotka käyttävät rutiineja osin juuri automatisoidakseen sivutoiminnot. Itse laitoin rutiinia mukaan fudisvalmisteluihin ja varsinkin erotuomarivalmisteluihin. Tein mahdollisimman monet asiat (varsinkin pakkaamisen) aina samalla tavalla. Yhdellä pienemmän porukan jatkokoulutuksella sitten oli mielenkiintoista kun tällainen ohje oli ihan power pointissa. Olin jo itse tehnyt niin aiemminkin.

Andyn hypoteesi tuntuu olevan, että muoto rajoittaa ja haittaa. Shinji Nakabayashi -nimisen budoasiantuntijan luonnehdinta muodon rajoittavuudesta on, että se rajoittaminen vapauttaa. Sivusin tätä itse naisten lehden haastattelussa, josta etupotkijat voivat lukea tarkemmin puumajan kuvaketjussa. Oma fiilikseni Nakabayashin sanomasta suhteessa noihin ulkoisiin juttuihin on juuri tuo, että automatisoinnin kautta pystyy siirtämään fokuksen oleellisempiin asioihin.

Hypoteesissaan on ristiriitainen fiilis, joten voi tietenkin olla että se ei toimi kaikille samalla tavalla. Kuitenkin ajatus siitä että maltilliset ulkonäköratkaisut ja harmonisoitu pukeutuminen tasa-arvoistaa ja poistaa mahdollisuuden näiden taakse piiloutumisesta, tuntuu itsestäni todelliselta. Itse koen harjoitellessani tällaisissa puitteissa vahvemmin vuorovaikuttavani jonkin todellisemman kanssa, mitä ihmiseen tulee, kuin jos hän peittäisi itsensä ulkoisten ego-ilmausten ja jopa mahdollisten tekstimuotoisten sloganien taakse. Nakabayashin hypoteesi valkoisen puvun päälle laittamisesta toimisi siis jotakuinkin niin, että se on tapa riisua ihmisestä turhat ulkoisuudet ja nimenomaan nostaa oleellisuudet esiin. (Oma tulkintani.)

Vastaava järkeily myös katalle. Kun rajoittaa, niin vapauttaa. Taas omaa tulkintaani: Ensimmäinen askel tässä on se, että kun me tahtoisimme liikkua tietyllä tavalla, niin joutuessamme liikkumaan toisin, tekninen arsenaalimme monipuolistuu. Se on vapautumista. Toinen askel olisi jotakin sen suuntaista, että saamme vahvan rungon, jonka ympärille voimme rakentaa. Hypoteesi toimii, mikäli rakentaminen tehostuu tästä suhteessa elävämpään prosessiin, jopa sillä hinnalla että se rungon itsensä rakentaminen vie aikaa. Tämä liittyy aiheeseen ainoastaan sitä kautta, että sama logiikka pätee niin tekniikassa kuin yhteisön toiminnassa.

Sillä missä järjestyksessä jalat ja kädet liikkuvat polvistuessa on yhteys miekkaan ja koulukuntien ajatuksiin. Miekattomissa nämä toki ovat jäänteitä. Tällöin ne saavat ainoastaan etiketin roolin. Meillä BTW Otsuka otti käyttöön miekan suhteen neutraalin alasmenon ja kumarruksessa kädet liikkuvat samaten samanaikaisesti. (Tosin oma opettajani käyttää JKF:n saza-uki-systeemiä, joka on myös Wadossa yleinen. (Vasen edellä istutaan, oikea edellä noustaan)) Enemmän pointtiin liittyen, onko hyvä että tällaiset asiat harmonisoidaan? Uskoakseni on. Mm armeijassa ymmärretään standardisoida vastaavia käytäntöjä. Uskoakseni järjestys näissä poistaa yhden häiriötekijän. Toisekseen aiemmassa karateharrastuksessani ei silleen opetettu vyön solmimista tai polvistumisia ja siinä sai sitten hakea parempia ja huonompia tapoja itse. Meillä tärkein standardi asiassa on liikkumisen tavassa (mahdollisimman suoraan alas ja ylös), joka kytkeytyy meidän tekniseen koneistoomme, ja kumarruksen biomekaniikka, joka myös kytkeytyy meidän tekniseen koneistoomme. Vaikka valitulla etiketillä ei sinänsä ole niin suurta väliä (koska samoja periaatteita voi noudattaa aika monen standardin sisällä), niin niiden opettamiseen pääsee huomattavasti helpommin käsiksi kun oppilaalla on ensin karkea ulkoinen suoritustapa jolla tekee. Yksi ja sama standardi kaikille on siis hyvä ainakin:
1. Välittämään standardiin liittyviä mahdollisia oppeja
2. Harmonisoimaan porukan (josta SAATTAA olla hyötyä mutta EI VARMASTI ole haittaa)
3. Ohittamaan nopeasti mitättömän kokoisen asian, jotta päästään tärkeämpiin.

Stressielementti polvistumis-kumarruksen suoritustustavasta on melko pieni. Itse tein siten, että ensimmäisissä treeneissä annoin polvistua ja kumartaa miten halusivat. Kyllä siellä moni yritti jo matkia sillä kertaa. Tokalla kerralla sanoin vähän hymyillen, että laitetaan vasen jalka ensin maahan ja kun noustaan nostetaan se viimeisenä sekä vastaava käsille kumartaessa. Sitten joitain treenikertoja tällä tavalla eikä tarvinnut korjailla. Jengi nähtävästi osaa itsekin yrittää seurata tuollaisia suht helppoja ohjeita ja jos eivät muista, näkevät mallisuorituksen edessä. Asiaan liittyy vielä kiza-seiza- ja seiza-kiza-siirtymät. (Kiza=polvi-istunta jossa istutaan päkiöillä). Tätä en opettanut pariin ensimmäiseen viikkoon ja kas kummaa, iso osa jengistä matki silti. Kun sitten muutaman viikon päästä otti lyhyen istumisoppituokion muutamalla toistolla, niin kaikki halusivat oppia missä kohtaa ovat epäonnistuneet mallisuorituksen matkimisessa ja olivat erittäin vastaanottavaisia. Sen jälkeen ei paljoa tarvinnut opettaa asiaa. Tuollaisen opettamiseen riittää se että alussa opettaa hyvin karkeasti ja kerran vuodessa siitä seuraavan askeleen. Sisäisempää settiä parin vuoden päästä tai muutoin hyvällä maulla.

Oman opettajani näkemys on että rutiini lisää meditatiivisuutta ja helpottaa keskittymistä. Koen itse samoin. Kun sekä hänen perinteessään että omassani rivi muodostuu hissukseen ilman erillistä käskyä, niin kun ollaan valmiina vähäeleiseen istumiskomentoon hiljaa, jengi on jo painanut juuri ennen sitä heittämänsä läpät sivuun ja valmistautuu treeniin. Kun tätä seuraavat rituaalit ovat standardoidut, voi keskittyä siihen keskittymiseen ja painaa motoriset haasteensa sivuun, koska suoritus on automatisoitu.

Syy miksi tuo urheiluvertaus ei toimi on että budon tarkoitus on kasvattaa kokonaisvaltaisemmin. Tarkoitus on ainakin joissain lajeissa antaa edellytyksiä siihen, että normaalista arkisesta toiminnasta päästään heti taistelumoodiin. Tietyssä mielessä poistaa tietynlainen henkinen laiskuus. Toki on niin, että juuri kukaan ei vain välitä tuosta eivätkä halua tehdä harrastuksestaan tuossa mielessä "do":ta. Kuitenkin, koska kyltissä lukee budo, niin sitten harjoitukset on vedettävä sellaisella tavalla että halukas ihminen voi saada näistä kokoontumisista herätteitä tällaisen tien kulkemiseen. Jos ei pysty puoltatoista tuntia skarppaamaan, miten pystyisi ikinä skarppaamaan koko ajan tai valtaosan ajasta?

Ennen kaikkea, Nakabayashin "muoto vapauttaa" -hypoteesi on vain hypoteesi ja sen totuusarvo riippuu varmasti ihmisestä ja toteutuksesta. Onneksi ihmisen suhteen vaikuttaa se, että budo ei ole kaikille ja kääntäen, meille budokoille tuo setti toimii tarkoituksiimme hemmetin hyvin. Ja valitettavasti toteutuksen suhteen on niin, että osa ihmisistä eivät ole kovin sopivia opettajiksi ja valmentajiksi vaikka saattaisivat sitä tehdäkin.

[Mika]

Kai tuossa tärkeää olisi avata, kuinka tarkkaan noita lueteltuja tapoja vaalitaan ja vaaditaan sekä miten niistä poikkeamisesta rangaistaan. Tätä Lasse jo kysyi. Missäköhän lajissa Suomessa vaatimalla vaaditaan kaikkia noita Andyn luettelemia tapoja näin vuonna 2016?

Se, että esimerkiksi harjoitteluasut ovat enemmän tai vähemmän samanlaiset, on vain särmää. Se näyttää hyvältä ja luo yhteishenkeä. Voi sitä tietysti ääri-individualisesta näkökulmasta kurinakin pitää. Harjoitusasut toimivat silti myös mainoksina. Harvempi seura haluaa nykyistä vähemmän huomiota osakseen.

[DeusVult]

Varmaan siis siitä on kaikki samaa mieltä, että *jokin määrä* kuria on treeneissä välttämätöntä? Kenties joku pieni (2-4 ihmistä?), motivoitunut ja asiansa osaava kaveriporukka pystyy treenaamaan yhdessä ilman minkäänlaisia käyttäytymissääntöjä tai etikettiä, mutta tuollainen tyypillinen harrastajaryhmä jossa vaikka nyt 15-20 toisilleen lähes tuntematonta ihmistä ei vaan mitenkään voi treenata yhdessä ilman, että on olemassa jonkinlainen säädöstö sille miten treenit alkaa, miten ne loppuu, milloin ollaan hiljaa ja kuunnellaan, milloin harjoite alkaa ja loppuu ja milloin saa poistua matolta tai käydä juomassa jne? Salikuri ja "kova" salikuri ovat siis eri asioita. Se, että opettajaa kuunnellessa ei saa maata, istua, tai seisoa jossain tietyissä asennoissa, siirtymät matolla juostaan eikä kävellä, puku tulee olla täydellinen univormu ilman mitään yksilöllisyyttä, opettajalle vastataan aina "Yes Sensei!!" oli kysymys tai käsky melkein mikä hyvänsä, juomataukoja ei pidetä omin luvin jne jne jne on nyt varmaankin siis sitä erityisen kovaa salikuria, jota olen nähnyt harjoitettavan esimerkiksi Suomessa Hokutossa ja briteissä TJF-liiton jujutsussa.

[Andy]

Olen siinä käsityksessä, että seibukanissa on suhteellisen löyhä salikuri. Pidän tätä positiivisena asiana. Myös meidän salillamme on käytössä löyhä salikuri. Mekin menemme riviin treenin aluksi ja lopuksi, lopuksi kumarretaan jne. Etenkin isoissa aloittelijoiden ryhmissä tämä helpottaa opetusta. Kilparyhmässä nämä jätetään usein pois tarpeettomina, kun porukka osaa olla muutenkin ja väkeä on vähemmän. Treeniasu on sitten vapaa, kunhan se on turvallinen.

En siis väitä että salikuri olisi täysin tarpeetonta mutta olen sitä mieltä että sen tiukentaminen tietystä perustasosta ei anna mitään etua vaan päinvastoin alkaa tuottaa haittaa harjoittelijoiden kehitykselle.

[Mika]

Salikuri ja "kova" salikuri ovat siis eri asioita. Se, että opettajaa kuunnellessa ei saa maata, istua, tai seisoa jossain tietyissä asennoissa, siirtymät matolla juostaan eikä kävellä, puku tulee olla täydellinen univormu ilman mitään yksilöllisyyttä, opettajalle vastataan aina "Yes Sensei!!" oli kysymys tai käsky melkein mikä hyvänsä, juomataukoja ei pidetä omin luvin jne jne jne on nyt varmaankin siis sitä erityisen kovaa salikuria, jota olen nähnyt harjoitettavan esimerkiksi Suomessa Hokutossa ja briteissä TJF-liiton jujutsussa.

Tämä menee jo ohi aiheen, mutta oikeastaan nuo kaikki ovat tärkeitä silloin, kun kyseessä ovat lapset. Itse asiassa silloin yksi opetuksen tarkoitusperistä onkin luoda kuria, mistä myös vanhemmat ovat kiitelleet.

Kuri kurin takia noin muuten on kehäpäätelmä, mutta jos kaikki tavat pystyy perustelemaan, niissä on järkeä. Järkevyys on tietenkin subjektiivista.

[Andy]

Kai tuossa tärkeää olisi avata, kuinka tarkkaan noita lueteltuja tapoja vaalitaan ja vaaditaan sekä miten niistä poikkeamisesta rangaistaan. Tätä Lasse jo kysyi. Missäköhän lajissa Suomessa vaatimalla vaaditaan kaikkia noita Andyn luettelemia tapoja näin vuonna 2016?

Eihän sillä ole mitään merkitystä nyt onko tällä hetkellä Suomessa joku laji/sali jossa on äärimmäisen tiukka salikuri. Kysehän on siitä että voidaanko erityisen tiukalla salikurilla saada aikaan parempia kamppailijoita kuin löysällä. Mielestäni ei voida.

Toki jos Suomesta tai muualtakin löytyisi sali, jossa on tosi tiukka salikuri ja sieltä tulisi ylivertaisen kovia kamppalijoita, niin sehän olisi todiste päinvastaisesta. En ole tietoinen tällaisen olemassaolosta.

[Lasse Candé]

Tuo järkevyyden subjektiivisuus on pointti jonka perään kurottelen. Andy kiittelee Seibukanin löyhäksi olettamaansa kuria ja avaa omien yhteisöjensä käytäntöjä; Mika taas sanoo että esim lasten tapauksessa kurista tulee jopa vanhemmilta kiitosta. Ja minä sanon, että jos kyltissä lukee budo, niin sitten on hyvä että seinien sisällä treenataan budoa. Fudiksessa emme käyttäneet mokusoa enkä käyttäisi. Koulumaailmassa tuskin koskaan keksisin kovinkaan pitkälle menevää etikettiä, vaikka varsinkin yläasteella hyödynnän rutiinia.

Different strokes for different folkes ja eri tarkoitusperiä jahdataan eri tavoin tehokkaasti. Olisiko muuten Rojolalla tähän jotakin lisättävää, kun mies harrastaa tässä suhteessa melko eri poolien lajeja, Senshidoa ja Bujinkania?
Tosin Bujinkanissa varmaan käytännöt vaihtelevat paljon, mutta jos kokemuksia jne saisi, niin voisi olla hyvinkin kiinnostavaa luettavaa!

[Mänzy]

Voin vastata Bujinkan-juttuihin sen verran, että ainoa virallinen salietiketti on treenien alussa ja lopussa tehtävä rivissä kumarrus opettajan edessä ja siihen liiittyvät japaninkieliset fraasit.

[Kyynikko]

Myös meidän salillamme on käytössä löyhä salikuri. Mekin menemme riviin treenin aluksi ja lopuksi, lopuksi kumarretaan jne.

Anteeksi mitä?

Kickboxingissa? Miksi?

[Lasse Candé]

[JanneM]

Myös meidän salillamme on käytössä löyhä salikuri. Mekin menemme riviin treenin aluksi ja lopuksi, lopuksi kumarretaan jne.

Anteeksi mitä?

Kickboxingissa? Miksi?

Me teemme niin ymös Defendossa. Se on hyvä tapa osoittaa, että treenit ohi, lähdetään kotiin. Itselläni se on myös tapa ja kumartaminen on myös ihan länsimaisessa kulttuurissa tunnettu tervehtimismuoto ja kunnianosoitus.

[voipa]

Voin vastata Bujinkan-juttuihin sen verran, että ainoa virallinen salietiketti on treenien alussa ja lopussa tehtävä rivissä kumarrus opettajan edessä ja siihen liiittyvät japaninkieliset fraasit.

Minä olen aina arvostanut tällaista "pedagogista" alkua ja loppua kamppailulajien harjoituksissa. Nykyään on tosin jo lajeja, jossa voidaan treeneihin tulla koska huvittaa nenää kaivaen ja samoin lähteä. Kuten kaimapoika jo mainitsi, varsinkin lapsille (ja heidän vanhemmilleen) tällainen muodollisuus on tärkeää. Miten isompi jengi treenaa samaan aikaan, sen johdetumpaa ja kurinalaisempaa homman pitää olla jo turvallisuudenkin takia.