luupää kirjoitti:
injunjack kirjoitti:
siksi että sitten äkkiä se karate ei olisikaan karatea. Sanoisin noin äkkiä...Kun se vanha laulu, karate on tapa harjoitella...
Jos esim. me haettaisiin kovastikkin ulkopuolelta harjotusdtapoja, olisimme (omasta mielestä) hyvin lähellä moderneja ip-lajeja
pallin puristeluineen silmiin tökkimisineen ja muinen roisine temppuineen. Urheulupuolelle jos taas mennään niin oltaisiinko sitten kiksispoksis...mene ja tiedä
Lakkaisivatko karate/
karate olemasta karatea/
karatea jos esim. treenien lopussa harjoiteltaisiin moderneista ip lajeista tuttua gangbang:iä (suojilla ja kontaktilla).
Tai jos treenien kuormitusta/teemoja jaksotettaisiin suunnitelmallisesti?
Itse väittäisin että vapaa soveltaminen on kaken ytimessä...tosin mitä mä tiedä...musta ashiharassakin on liian kalkkismeininkiä.
Olen luupään kanssa jossain määrin samoilla linjoilla. Jos lähtee siitä liikkeelle että perinteisen lajin pääasiallinen tehtävä on pitää perinne vahvana ja elävänä sekä opettajan opettaa sopiva määrä riittävän pitkälle kyseisessä perinteessä, on varmasti tilaa oppimiselle itse kullakin. Perinteet taipuvat ihan opettajan oman kehittymisen mukana ja tälle ei voi yhtikäs mitään. Olen siis samaa mieltä opettajatasolla. Liittotasolla olen eri mieltä. Liittojen ei kannata aloittaa mitään "karaten rakennemuutoksia" vaan panostaa ennemminkin siihen että sitä omaa karatea opitaan mahdollisimman hyvin. Siis mitä tulee tyyleihin. Sellaiset kansalliset tyylipomot ovat hyviä, jotka ymmärtävät että tehtävä pomona on pitäytyä perinteessä, vaikka sitten kamppailijana tutkisikin itse laajemmin. Omalta kokemuspohjalta sanoisin näkemäni perusteella että jos opettajisto heittelee oppilaita sinnetänne, saa lähinnä sellaisia oppilaita joita on heitelty sinnetänne ja joiden näkemys asioista on hieman sekava.
Uskon että sovelluspuolella voi oppia paljon muista lajeista. Esim meillä pidän lähes varmana että yksi todella korkean luokan opettaja on ottanut vaikutteita opinnoistaan liikuntaopin tms parissa. Kuten myös ristiintreenaamisestaan. Onko muuttanut mitään? Ei. Pyörittelee omaa settiä jossakin uudessa valossa. Erinäisissä puolivapaissa harjoitteissa voi taidon oppimisen periaatteita luultavimmin pyöritellä lähes minkä tahansa perinteisen lajin kontekstissa valkaten tekniikat vain lajista. Myös ottelumuotoja voi kehittää. Samaten juurikin liikunnallisen puolen voinee melko monessa lajissa laittaa lajin kontekstissa toteuttamaan liikuntaoppia.
Jopa joissain koryu-lajeissa on ymmärretty että perinteisyys ei tarkoita sitä että suljetaan silmät muulta. Päinvastoin, perinteisyys tarkoittaa sitä että etsitään parempia tapoja treenata sitä perinnettä. Melko hauskasti olen itse päätynyt siihen että suurimmaksi osaksi opettajalta perimäni sisältöalusta on hemmetin hyvä ja että sitä voi välillä hieman muuttaakin.
Jos perinne taas määrittää että esim tietty osuus tulee käyttää tiettyyn sisältöön tai treeneissä tehdään asioita näissä järjestyksissä, jää siltikin aina tilaa kehittymiselle opettajana. Ja tuossa kehityksessä vaikutteita otetaan sieltä mistä niitä saadaan.
Koska Seibukan on mainittu, täytyy sanoa että heidän pohja treenille (ainakin käymissäni kolmen eri opettajan ryhmätreeneissä) on melko samanlainen kuin oman opettajani. Vaikuttaisi että melko samansuuntaista settiä kuin mitä nykyaikainen valmennusoppikin sanoisi, kunhan toteutus on hyvä. Joskus Timo ja injunjack kirjoittavat vähän sellaisella tavalla että ehkä tyyli näyttäisi ns muumioituneelta (
), mutta en ihan usko että näin on tosiasiassa. Mitä tavannut opettajistoa ovat muutenkin melko laajapohjaisesti ymmärtävää ja fleksiibeliä väkeä.
Uskon siis että mitä paremmin treenattua väkeä, sitä helpompi on pitää porukalla perinnettä hengissä. Perinneopettajan on hyvä miettiä kuinka perinnettään opetetaan mahdollisimman tehokkaasti ja eläväksi kääntyvästi. Tässä kohtaa on varmasti joka perinteessä melkoisesti liikkumatilaa ihan siellä perinteen sisälläkin pysytellen ja kiviä ei kannata jättää kääntämättä.
