Koryû-videoita

Japanilaiset lajit

Ylipotkijat: Totte, TimoS

Kuvake
SamuV
sääreenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 12
Viestit: 77
Lauteille: Joulukuu 2012
Paikkakunta: Tampere
Tykännyt: 3 kertaa
Tykätty: 1 kerran

Koryû-videoita

#31

Viesti SamuV » maalis 26, 2018, 23.05



Kurama Yoshin Ryu. Itselleni uusi tuttavuus. Ymmärtääkseni samaan Yoshin Ryu -sukupuuhun kuuluva koulukunta, kuin esimerkiksi Tenjin Shin'yo Ryu ja Shindo Yoshin Ryu. Ei siis samaa linjaa Hontai Yoshin Ryun ja Takagi Ryun kanssa.

Kuvake
SamuV
sääreenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 12
Viestit: 77
Lauteille: Joulukuu 2012
Paikkakunta: Tampere
Tykännyt: 3 kertaa
Tykätty: 1 kerran

Koryû-videoita

#32

Viesti SamuV » touko 2, 2018, 11.23

Muso Shinden Ryun parikatoja Saksalaisten tekeminä. En tiedä Iaidosta juuri mitään, joten joku voinee korjata, mutta käsittääkseni Tachiuchi no kuraita ja Tsumeai no kuraita lukuun ottamatta nuo muut sarjat ovat aika harvinaisia nykyään. Sivuillaan ( http://www.jikidenshinkai.de/chuden_kata/kumitachi.html ) mainitsevat opettajakseen Danzaki Tomoakin, mutta koska saksani on erittäin ruosteista ja jouduin tyytymään google-kääntäjään, jäi vähän epäselväksi, ovatko he oppineet katat suoraan Tomoakilta, vaiko opiskelleet hänen kirjastaan. Oli miten oli, ihan mielenkiintoisia videoita.

Tsumeai no Kurai
https://www.youtube.com/playlist?list=PL2B5C7AE00326E1A6

Tsume no Kurai
https://www.youtube.com/playlist?list=PL38A8D061F547B5D1

Daishō Zume
https://www.youtube.com/playlist?list=PLBCD18F87C6B661F5

Daishō Tachi Zume
https://www.youtube.com/playlist?list=PL1C2D4DE0C631047F

Kuvake
Kyynikko
kylkeenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 3
Viestit: 3042
Lauteille: Marraskuu 2006
Paikkakunta: Helsinki
Tykännyt: 0
Tykätty: 5 kertaa

Koryû-videoita

#33

Viesti Kyynikko » syys 7, 2018, 21.15

SamuV kirjoitti:
joulu 15, 2016, 21.30


Törmäsin tuollaiseen videoon kun etsin matskua sotaa edeltäneestä kendosta. En tiedä onko tuon lisäksi muita dojoja, jotka opettaisivat tuon tyylistä kendoa.

http://www.gekiken.org/haga/

Aloin tuon nähtyäni pohtimaan onko gekken/gekiken/shinai keiko/trsp vielä miten yleistä koryu -kouluissa. Ilmeisesti ainakin Hokushin Itto Ryuhun gekiken kuuluu osana curriculumia. Hokushin Itto Ryu oli käsittääkseni yksi nykymuotoisen kendon syntymiseen eniten vaikuttaneista koulukunnista.

Tuossa yksi lyhyt video Hokushin Itto Ryun Gekikenistä:


Ilmeisesti myös Tennen Rishin Ryuhun kuuluu tuon kaltaista harjoittelua:


(Hieno heitto muuten jälkimmäisessä videossa n. 1:26 :) )

Tuossa lyhyt video Kashima Shinden Jikishinkage Ryun shinai keikosta, tää on taidettu joskus aikaisemminkin postata tänne. En tiedä missä haaroissa tätä treenataan tai miten yleistä se on.


Maniwa Nen-Ryun curriculumiin kuuluu kiriwari jiai -niminen harjoitusmuoto, jossa käytetään fukuroshinaita ja jonkinlaisia suojia. En löytänyt muuta videota kuin tämän ja tässäkin vain muutaman sekunnin ajan n. 0:20 kohdalla:


Ellis Amdur on kirjoittanut artikkelissaan "Hiding in the Shadows of the Warrior" kokemuksistaan Araki-Ryun vapaamuotoisesta treenistä.
http://www.koryu.com/library/eamdur2.html
One day my instructor came in with shinai (bamboo sword) and kendo masks and gloves. No chest protectors. He said that as long as we clung to form practice as our mainstay and in freestyle practice had to pull our blows, we would never know if our techniques had any integrity at all. He conceded that we ran the risk, using "safety" equipment, of covering ground already walked over by modern martial sports like kendo, but he felt we could counter this with two things: maintaining our kata training and freestyle work with wooden weapons, and making the whole body a target. In addition, by minimizing our protection, with no body or leg armor, we would not lose our flinch reactions, because bamboo weapons promised pain if not minor injury. This would keep us honest, as unlike martial sports, there would be no designated target areas for strikes. Just as in a fight to the death, the whole body was a target.

Training in traditional martial arts, whether for the acquisition of power or self-perfection, is a harsh process. It is often difficult to distinguish whether one is resisting out of fear of what one needs to learn, or resisting what one finds oneself required to do, in spite of profound and sometimes quite appropriate misgivings. I often felt myself pushed in directions that I wasn't sure I wanted to go in this particular dojo, and this was one of those times. Practice was already so severe, as much on a psychological as a physical level, that out of possibly one hundred people who had joined at one time or another, there were now only four of us left, including my instructor.

One man and I had become very close. He was my senior by about a year. I will call him Maeda here. For a period of several years, he and I met every Sunday morning for an extra period of practice. He had a 4th dan in Yoshinkan aikido, a 6th dan in Hakko-ryu jujutsu, a 4th dan in kendo, and some level of certification in Kashima Shin-ryu kenjutsu. Nonetheless, he was, innately, a gentle man. In the roil of emotions which this martial study aroused in me, a combination of pure adrenaline intoxication, fear, resistance, pride, and joy, I had become increasingly irritated by his reluctance to push himself out to the edge over that past year or so. This irritation was, in fact, an excuse for me to avoid facing my own reluctance to approach some of those same edges. I was often afraid, and I was also ashamed--pushed, less by my own true desires than by a need to conform to my teacher's will and to have him approve of me.

We began to practice, and it soon grew very intense. Each match felt like a duel; everytime the shinai struck one's body, it was interpreted as a wound. This was not only experienced in the abstract. Any part of the body was a target, and the split bamboo sent jolts of pain whenever it slashed on unprotected flesh. My instructor and my other fellow student, whom I will call Kawashima, were in the thick of things. All of us were in alien territory here, and it was frightening, and yet exhilarating. On one level, at least, we were testing if our techniques worked, if we had the skill to execute these techniques, and if we had the courage to try.

A couple of hours went by, at once endless and very brief, and as Maeda grew fatigued, his fear began to master him. Called out to face me again, right after Kawashima and my instructor, he began to whine. My instructor curtly told him to take the floor. He complained again. This was ugly to me. "Amdur and Kawashima haven't practiced nearly as much as me. It's not fair," he said.

"Maeda-san," I roared. "Onegaishimasu!" (if you please!) And at that second, I came at him, slashing at his head. He blocked my weapon with his, but being much larger, I twisted and smashed him with my shoulder, sending him falling to the mat. He didn't get up, and said something about wanting to stop. Angry, I began to hit him, full force in the body with my weapon, again and again. I could hear the blows thud, then crack, depending on whether I struck bone or muscle. He somehow rolled and came to his feet, but I continued to rain crushing blows upon him, so powerfully that they smashed his own weapon into his face protected by the kendo mask. Once again he blocked me and I knocked him over. He rolled uncontrollably for a moment, and ended up crouched on one knee about ten away. I sprung forward to slash him with all my might. Like a cornered rat, curled protectively around himself, he suddenly leapt upwards, teeth bared and screaming, and swung his shinai up from the ground, whistling through the air. The very tip of it hit the very tip . . . of my penis. To say it hurt is meaningless under the circumstances. For a moment, I was in total shock, every nerve in my body screaming, no, gibbering in burning, scraping agony. I bent over myself, thinking that my instructor would stop practice. "I need a break," I thought, praying for release from the pain, (easy enough for me to say once I was the one hurting), but Maeda sighted along the line of my bent-over neck, and raised his shinai, rising on tip-toes to smash at right angles to my exposed spinal column, and my instructor yelled, "Maeda!"

This shout, so powerful, caused him to pause a fraction of a second (the whole exchange had only taken two or three) and I whirled and butted him under the chin, rammed him against a wall, and then down to the floor, me on top pinning him. I had lost any sense that this was practice.

He was a coward, I tried to help him by fighting him hard to bring him through his fear, he hurt me, and now I would destroy him. (No, these were not my thoughts. That was the curve of my rage.) I head-butted him several times, mask upon mask, and frustrated with this, ripped his mask off of his head.

He was absolutely helpless. His eyes, wide, were vulnerable as a baby. I raised the butt of my weapon to smash him between the eyes, and my instructor grabbed me from behind, hauling me off, yelling at me for losing control, as if to say "What's your problem, it's only training!" Yet I felt he approved of all I did, except for the moment I doubled over in pain. Maeda was more or less ignored.

We practiced a while longer, me against my teacher and against Kawashima, but the intensity was thankfully gone for that day.

This method of training became central for us over the years ahead. On one hand, what I learned was invaluable. I acquired knowledge about myself, my skills, my weaknesses, my own fears and strengths. I even had several wonderful experiences doing similar sparring with men from other schools. Not dojo invasions, but agreed upon, respectful training. Through this training, one man, Meik Skoss and I overcame years of rivalry and became more than friends. He is the godfather of my younger son.
E: Lisäsin lainauksen Amdurin tekstistä.
Heh, muistan kun tästä aikoinaan kiisteltiin Potkussa. Itse väitin että wanhaan aikaan kenjutsussa on matsattu koska missään muuallakaan ei aseita opittu käyttämään ilman vapaata soveltamista.
Aika moni koryu-tyyppi täällä selitti pää täristen miten aina on japanissa harjoiteltu niinkuin opiskelijanörtit nykyään lätkyttelevät. Se taisi sitten jäädä konsensukseksi 😁😁
Potkulaiset jotka tykkäävät kirjoittajan Kyynikko viestistä (yhteensä 2):
AndyDeusVult
"Ei pidä syyttää peiliä jos nenä on vino." - Nikolai Gogol

Mukamas viisas. Mukamas keppimiäs.

Kuvake
Ôari
etupotkija
Viestit tässä aiheessa: 2
Viestit: 12355
Lauteille: Tammikuu 2005
Tykännyt: 54 kertaa
Tykätty: 3 kertaa

Koryû-videoita

#34

Viesti Ôari » syys 8, 2018, 07.17

Kun meillä Bujinkan Dojolla oli virallinen miekkaharjoittelun teemavuosi 1996, niin eräällä illallisella Nodassa Hatsumi-soke puhui miekkaharjoittelusta vanhaan aikaan;

1) muotoharjoittelussa käytettiin kovemmasta puusta valmistettuja aseita (tähän sopinee esim. Bokken) jotta opittiin se oikea toimintatapa ja "muistettiin virheet niistä osumista pidemmän aikaa"
2) kun opittua testattiin niin käytettiin joustavampaa puuta (tähän sopinee esim. Shinai) jolloin oikeaa tekniikkaa, ajoitusta ja etäisyyttä pystyttiin testaamaan ilman samanlaista vaaraa ilkeämmästä loukaantumisesta.

Suojavarusteista ei tuossa kyllä muistini mukaan maininnut.
______________________

Kuvake
SamuV
sääreenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 12
Viestit: 77
Lauteille: Joulukuu 2012
Paikkakunta: Tampere
Tykännyt: 3 kertaa
Tykätty: 1 kerran

Koryû-videoita

#35

Viesti SamuV » syys 8, 2018, 12.03

Kyynikko kirjoitti:
syys 7, 2018, 21.15
Heh, muistan kun tästä aikoinaan kiisteltiin Potkussa. Itse väitin että wanhaan aikaan kenjutsussa on matsattu koska missään muuallakaan ei aseita opittu käyttämään ilman vapaata soveltamista.
Aika moni koryu-tyyppi täällä selitti pää täristen miten aina on japanissa harjoiteltu niinkuin opiskelijanörtit nykyään lätkyttelevät. Se taisi sitten jäädä konsensukseksi 😁😁
Joku asioista paremmin tietävä voi tulla vielä korjaamaan tai lisäämään (@M. Vilenius, @JariR, @Ikkyu, @naked), mutta käsittääkseni Japanissa on jokseenkin niin kauan kuin taistelulajeja on ryuha-muodossa opetettu, ollut olemassa sekä sellaisia koulukuntia, jotka käyttävät vapaata harjoittelua kuin myös sellaisia, jotka nojaavat pelkästään katamuotoiseen harjoitteluun.

Kuvake
Kyynikko
kylkeenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 3
Viestit: 3042
Lauteille: Marraskuu 2006
Paikkakunta: Helsinki
Tykännyt: 0
Tykätty: 5 kertaa

Koryû-videoita

#36

Viesti Kyynikko » syys 8, 2018, 14.25

Ok. Sinällään yllättävä tieto! Mutta tosiaan pointti oli se, että vapaata soveltamista ei pitänyt olla lainkaan. Tuo kendo oli kyllä hienon näköistä. Ymmärsin heti mitä Musashi tarkoittaa olkapäällä iskemisellä Go Rin No Sho:ssa. Sitä kun en itse ole nähnyt muotoharjoitteluvideoissakaan. Tuollaista kendoa jaksaiisi katsoakin. Moderni on aivan kamalaa 😁
"Ei pidä syyttää peiliä jos nenä on vino." - Nikolai Gogol

Mukamas viisas. Mukamas keppimiäs.

Kuvake
Kyynikko
kylkeenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 3
Viestit: 3042
Lauteille: Marraskuu 2006
Paikkakunta: Helsinki
Tykännyt: 0
Tykätty: 5 kertaa

Koryû-videoita

#37

Viesti Kyynikko » syys 8, 2018, 14.26

Toki voi olla että olen ymmärtänyt sen olkapääasian ihan väärin muttä koko teoshan on tarkoitettu oman tyylin oppilaille niin mulla on lupa olla väärässäkin 😁
"Ei pidä syyttää peiliä jos nenä on vino." - Nikolai Gogol

Mukamas viisas. Mukamas keppimiäs.

Kuvake
Ikkyu
munillepotkija
Viestit tässä aiheessa: 2
Viestit: 713
Lauteille: Huhtikuu 2008
Paikkakunta: Turku
Etulaji: Suiō-ryū iai kenpō
Sivulajit: Kendo
Takalajit: ZNKR iaido
Tykännyt: 3 kertaa
Tykätty: 2 kertaa

Koryû-videoita

#38

Viesti Ikkyu » syys 10, 2018, 09.21

SamuV kirjoitti:
syys 8, 2018, 12.03
Joku asioista paremmin tietävä voi tulla vielä korjaamaan tai lisäämään (@M. Vilenius, @JariR, @Ikkyu, @naked), mutta käsittääkseni Japanissa on jokseenkin niin kauan kuin taistelulajeja on ryuha-muodossa opetettu, ollut olemassa sekä sellaisia koulukuntia, jotka käyttävät vapaata harjoittelua kuin myös sellaisia, jotka nojaavat pelkästään katamuotoiseen harjoitteluun.


On tietty mahdotonta sanoa miten asia on varmasti ollut, mutta jos katsotaan kirjallisia todisteita niin vapaa harjoittelu (tässä siis tarkoittaen kait ottelua) oleellisena osana ryun harjoittelua (ei siis ottelu ryun treenin ulkopuolisena asiana eli haasteotteluina tai geneerisenä gekkeninä jne.) ilmestyy varmasti kuvioihin joskus 1700-luvulla. Siinä on kuitenkin vierähtänyt jo pari sataa vuotta systeemien ilmestymisestä. Tietty suojavarusteita on ollut pitempäänkin, esimerksiksi Shinkage-ryun kuuluisa (fukuro)shinai, mutta nykyäänkin sitä käyttävät systeemit hyödyntävät sitä enemmän katan tekemiseen kuin vapaaseen pelaamiseen. Asiasta on siis paha sanoa puoleen tai toiseen, mutta oma perstuntumani taas on että ennen 1700-lukua treeni ei ole ollut sellaista vapaata harjoittelua mitä tässä haetaan, vaikka onkin ollut varmasti erilaista kuin miten monet opiskelijanörtit, vanhat ukot ja muut harrastelijat nykyään lätkyttelevät.

Noiden videoiden systeemit ovat kaikki syntyneet tai ottaneet otteluharjoittelun käyttöön 1700-1800 luvuilla, paitsi Maniwa Nen-ryu josta en osaa sanoa kuinka pitkään tuollaista on tehty. Kiriwarijiai on kuitenkin lähempänä kata-harjoittelua jossa kummallakin puolella on oma roolinsa, kuin täysin vapaata matsaamista.

Kääröissä ei tämän jälkeenkään juurikaan tapaa lukea että todistan tämän miehen voittaneen sata ottelua ja olevan siis kova, vaan että nämä katat olen esi-isiltä perinyt ja samoin olet nyt sinä. Tämäkään ei tietenkään tarkoita, etteikö jotain vapaata ottelua olisi tehty, vaan enemmänkin että se ei ole ryu-systeemin tyylisen oppien välityksen pointti. Tämän oppien välityksen ja oppimisen kannalta täysin vapaa matsaaminen ei ole paras väline, vaan treenatessa vapautta kannattaa hakea katan antamissa raameissa. Vapaalla matsaamisella voi toki testata sitä mitä on jo hankittu ja kehittää omia (ottelu)taitojaan pitemmälle. Tämänhän pitäisi olla tuttua jos on tästä aiemminkin vääntänyt.

Jossain suosituimmista suojavarustein otelleista perinteistä saattoi opettajalla olla tuhansia oppilaita hakkaamassa tosiaan shinailla päähän. Silti ryun oppiminen ja perinteen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle, etevämmille (tai sopivammille) oppilaille, tapahtui opettamalla perinteiset katat.

Kuvake
JariR
reiteenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 5
Viestit: 251
Lauteille: Lokakuu 2005
Paikkakunta: Espoo
Tykännyt: 0
Tykätty: 8 kertaa

Koryû-videoita

#39

Viesti JariR » syys 17, 2018, 16.20

SamuV kirjoitti:
syys 8, 2018, 12.03
Kyynikko kirjoitti:
syys 7, 2018, 21.15
Heh, muistan kun tästä aikoinaan kiisteltiin Potkussa. Itse väitin että wanhaan aikaan kenjutsussa on matsattu koska missään muuallakaan ei aseita opittu käyttämään ilman vapaata soveltamista.
Aika moni koryu-tyyppi täällä selitti pää täristen miten aina on japanissa harjoiteltu niinkuin opiskelijanörtit nykyään lätkyttelevät. Se taisi sitten jäädä konsensukseksi 😁😁
Joku asioista paremmin tietävä voi tulla vielä korjaamaan tai lisäämään (@M. Vilenius, @JariR, @Ikkyu, @naked), mutta käsittääkseni Japanissa on jokseenkin niin kauan kuin taistelulajeja on ryuha-muodossa opetettu, ollut olemassa sekä sellaisia koulukuntia, jotka käyttävät vapaata harjoittelua kuin myös sellaisia, jotka nojaavat pelkästään katamuotoiseen harjoitteluun.
Kyynikolle: olisikohan nuo mainitsemasi "päätärisijät" sittenkään olleet koryu-lajien osaajia, faneja vaiko vain oma tulkintasi lukemastasi? Kuulostaa sen verran naurettavalta tuo heidän mielipiteenään kertomasi väite - ainakin noin muotoiltuna. Mutta naureskeltavaksi se oli kai tarkoitettukin?

SamuV:lle; vähän niinkuin noin, mutta ei sitten kuitenkaan sinnepäinkään. :-) Selvennän hieman. Minä, Naked ja Vilenius ovat usein siteeranneet tällä koryu-historijoitsijoiden (osaajien ja akateemikkojen) kuvausta tuosta opetusmenetelmien erosta suunnilleen seuraavasti: Japanissa sotataitojen järjestäytynyt opettaminen ryuha- järjestelmän puitteissa on perustanut opetusjärjestelmänsä kata:aan ensisijaisena informaation siirron välineenä.

Tässä vaiheessa lukija yleensä menee ensimmäistä kertaa harhaan kirjoittajan tarkoitusperistä. Klassisissa japanilaisissa koulukunnissa termillä "kata" tarkoitetaan useimmiten hyvin erilaista harjoituskehystä kuin moderneissa japanilaistaustaisissa budolajeissa samalla termillä nykyään tarkoitetaan, Modernien lajien taustalta tuleva lukija mieltää "kata"-harjoittelun hyvin staattisena, jäykän kehyksen sisällä tapahtuvaksi "pane sä ensin miekka tuohon ja sitten mä lyön sun miekkaan niinkuin me kamppailtaisiin"

Klassisissa japanilaisissa lajeissa taas useimmiten kataharjoittelu toimii seuraavasti: aloitetaan selkeästä tekniikan mallioppimisesta, lisätään variaatioita ja arvaamattomuutta harjoittelijan osaamisen edetessä, niin että edistyneemmän harjoittelijan kataharjoittelu muistuttaa enemmän sitä mitä moderneissa RBSD- lajeissa kutsutaan skenarioharjoitteluksi tai tehtäväsparriksi. Täysin vapaan tilanteen kokeminen ja harjoittelu tehdään tuohon päälle sitten erilaisin menetelmin; jotkut koulukunnat käyttivät turvavarusteita jotkut taas ottivat "periatteessa ei-kuolemaan johtavia kaksintaisteluja" esim. toisten koulujen edustajien kanssa. Noissa sitten saattoi käydä pahastikin, mutta niihin suhtauduttiin silti yhteisesti sovittuna harjoitteluna; haavat nuoltiin, pysyvästi rampautuneet eivät sitten enää treenanneet ja vahingossa kuolleet haudattiin.

Jotkin kouluista sitten lähtivät kehittämään turvallisempia tapoja tuon vapaan tilanteen harjoitteluun Edo-kaudelta eteenpäin. Tähän pyrittiin luomalla sääntöjä sekä kehittämällä aseita ja suojavarusteita turvallisen harjoittelun mahdollistamiseksi. Ja ainakin 1700-luvulta alkaen on hyvin tiedossa pääargumentit joilla kunkin aikakauden miekkamiehet ovat perustelleet oman harjoittelutyylinsä etuja ja toisten harjoittelutyylien heikkouksia. Ajoittain tätä on testattukin niin että siitä on kirjallisia merkintöjä ja suullista perintöä. Tulos on ollut ennalta-arvattava: ylivertainen miekkamies voittaa heikommat. Riippumatta siitä onko turvalliseksi kehitetty sparraus ollut keskeisessä roolissa harjoittelussa vaiko ei.

Nämä aika-ajoin internetissä toistuvat "kyllä vain sparraamalla tulee hyväksi" käytävät keskustelut menevät useimmiten melkolailla eri polkuja kuin nuo viimeisen 400- vuoden aikana käydyt väännöt japanilaisten miekkamiesten kesken. Itselleni nousee kiusaus ajatella että tämä johtu siitä, että moderneihin internet-keskusteluihin osallistujista vain vähemmistö on oikeasti itse perehtynyt miekkailuun. Jotain lisäarvoa tuottavaan keskusteluun pääsemiseksi jouduttaisiin aluksi vääntämään aika paljon siitä mikä oikeasti määrää sen, että "terävä pää siitä aseesta menee siihen toiseen kaveriin." (tästäkin voi olla ihan perustellusti montaa eri mieltä - eri koulukuntien strategiat siinä miten vastustajaa hallitaan ja miten kamppailu voitetaan eroavat toisistaan melkoisesti).

Yllä siis kuvasin sen mitä minun käsittääkseni täällä Potkussakin on koryu- lajeja harjoitelleiden ihmisten konsensus kuvaa vapan harjoittelun roolista historiallisessa kontekstissa.

Executive Summary ylläolevasta

1) Koryu-lajien kataharjoittelussa saattaa kolahtaa kajuuttaan kipeästikin jos a) ei seuraa tilannetta b) jos ei pysy opettajan syöttämien ylläreiden vauhdissa c) tekee virheen joka altistaa hyökkäykselle tai d) jos opettaja on sitä mieltä että nyt pitää antaa oppilaalle vähän runtua

2) "Sparraus" on eri asia kuin vapaa harjoittelu. Suurin osa nykykeskustelijoista pitää oletuksena, että vapaaharjoittelussa tulee pystyä olemaan varma siitä, että kukaan ei kuole tai vammaudu. Eli tulee pystyä sparraamaan. Historiallisessa kontekstissa ammattisotilaat eivät aina olleet tätä mieltä ja se vaikutti niihin tapoihin joilla he opettelivat miekkailemaan.

Sitten hieman toisesta aiheesta, eli tuosta viitatusta "opiskelijanörtit kertovat treenaavansa niin kuin ennen ammattisotilaat". oma mielipiteeni (eli ei siis mikään kaikkien koryu-lajien konsensus) on seuraavan suuntainen:

Riskitasoja on erilaisia. Useimmat sotilas- tai erikoisjoukkojen toiminnasta vastaavat komentajat tai upseerit määrittelevät harjoittelussa otettavat riskitasot sen mukaan millaisessa riskiympäristössä toimitaan. Syvän rauhan ajan tilanteessa harjoitellaan erilaisella riskitasolla kuin esim. aktiivisen sotatilan aikana. Myös vallitseva kulttuuri vaikuttaa tilanteeseen. Vanhojen Karhun poliisiupseerien kanssa jutustellessa tarinoissa otettiin ilmeisesti erilaisia harjoitteluriskejä ETYJ:iin treenatessa kuin nykypäivänä pitäisi ottaa. Suomi-KP:llä laseteltiin ikkunan alle kyyristyneen kollegan pään yli sujuvasti 30 metristä rakennuksen vyörytystä treenatessa - vakaa peli nimittäin tuo Suomi-KP - jnpp.

Komentaja seuraa yksikkönsä vammakirjanpitoa ja pitää huolen siitä että kuolemat ja saikkupäivät ovat sen puitteissa joka vallitsevissa oloissa on hyväksyttävää. Harjoittelun tulee olla riittävän kovaa jotta joukko pystyy sille annettaviin tehtäviin - muttei kuitenkaan liian kovaa. Samassa hengessä kuulemma nykyään Suomessa swat- miehet ja muut nuoret uroot esim. tykkäisivät hyppiä helikoptereista köysillä katoille vaikka ihan koko ajan. Mutta kun kopterit ovat kalliita, bensa maksaa ja siinä menee välillä nilkkoja nurin (ja sitten on ukkoja saikulla) niin sille pitää kuulemma panna välillä suitsia.

Eli edellä kuvasin miksi itse olen sitä mieltä' että kuvitelma siitä että "treenaan kuin entisaikojen amattisotilaat" on helposti vähän hassu harhakuva. Joko lausuja tiivistää ja yleistää rankasti tai sitten ei ihan täysin tunnista kaikkia asiaan vaikuttavia realiteetteja. Tämä pätee moderniin iaido- harrastajaan, jos hän ajattelee että säilynyt ja osin rituaalimaiseksi muuttunut erikoistaito edustaa muinaisten samuraiden koko kamppailuharjoittelua. Samoin se pätee moderniin kamppailu-urheilijaan, jos hän menestyttyään turvallisissa, sääntöjen puitteissa käydyissä urheilukilpailuissa alkaa kokea olevansa spartalaisen soturin tai legioonalaisen mittainen taistelija.

Omassa koulukunnassani, jossa siis "kataharjoittelu" on keskeisessä roolissa informaation siirron välineenä, on selkeät ja hyvin ymmärrettävät "säätöruuvit" siihen miten harjoittelua muokataan eri oloihin sopivaksi. Treenaamme periaatteessa samoilla menetelmillä ja järjestelmällä jolla kauan sitten tietyt sotilasaateliin kuuluvat henkilöt harjoittelivat, mutta harjoittelun tavoissa ja erityisesti intensiteetissä on eroja. Kulloinkin vallitsevat olot; sotatila, rauha, yhteiskunnan suhtautuminen kaksintaisteluväkivaltaan ja fyysinen riskitaso, joka on eri harjoittelijaprofiileille sopiva vaikuttavat kaikki siihen miten tiettyjä harjoitteita tehdään.

Hyvin käytännönläheisen ja arkisen esimerkin kautta; itse opettaessani tietyn tason oppilailla on melko säännönmukaisesti tietyssä tavassa purkaa hyökkäystilanne virheitä jotka johtavat siihen, että kasvot jäävät alttiiksi taitavan vastustajan jatkohyökkäykselle. Keskinkertaisen vastustajan kanssa vähempikin riittää ja harjoittelija voisi helposti jäädä pitkäksikin aikaa väärään turvallisuuden tunteeseen. Siinä vaiheessa kun ollaan jo sen verran pidemmällä harjoittelussa, että "huonot housuun" tasoiset säikähdykset eivät sabotoi harjoittelijan etenemistä, itselläni on tapana lyödä jatkotilanteeseen nopeasti miekalla isku kasvoihin ja pysäyttää se niin, että toinen tuntee pienen tuulenvireen kasvoilla. Tällä saa yleensä nopeasti oppilaan huomion, mutta joskus tuota joutuu tekemään saman harjoittelijan kanssa kuukausitolkulla ennen kuin oikeat refleksit korvaavat puolivillaiset tavat liikkua.

Jos taas pitäisi saada miekkailu/sotatilanteessa joukkoa opettaessa porukka äkkiä kenttäkelpoiseksi, voisi hyvinkin olla perusteltua napauttaa joltakulta tuossa tilanteessa malliksi naamaan mustelma. Tai kenties murtaa nenä? Selvää lienee että kumpikaan viimeksi mainituista ei ole mielestäni hyväksyttävä tapa opettaa miekkailua siviilihenkilölle, joka ei siis ole muuten välittömän uhkan kohteena normaalissa elämässään.

Executive summary: opiskelijoiden lätkiminen ei ole sama asia kuin taistelukentälle valmistautuvan ammattisotilaan harjoittelu - riippumatta siitä onko osallistujilla urheilusuojavarusteita päällään tai ei.
Potkulaiset jotka tykkäävät kirjoittajan JariR viestistä (yhteensä 4):
MikaRojolaÔariSamuV


Vastaa

Lauteilla

Potkulaisia lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 kurkkijaa