Nyt puhun kiinalaislajeja laajemmin..
Kun puhutaan perinnelajeista, tai ehkä tähän yhteyteen paremmin sopivasta termistä "opetusjärjestelmälajit", ne ovat tietenkin opetusjärjestelmiä
tarkoitukseen. Näissä tarkoituksissa on tapahtunut joissain lajeissa muutosta kun alkuperäiset tarkoitukset ovat muuttuneet esim modernin sodankäynnin takia ja nykyinen tarkoitus on arvokkaan perinteen säilyttäminen. Lähes itsetarkoituksellista toimintaa siis. Kuitenkin jos olisi kyse täysin itsetarkoituksellisesta toiminnasta eikä sovelluspotentiaalia olisi, en usko että lajit olisivat säilyneet sisältönsä puolesta. Sisällön säilyminen kun edellyttää fiilistä sovelluksesta, jos setti on vähänkään ihan alkeellisinta tavaraa kehittyneempää.
Niinpä esim perinteisissä japsilajeissa täytyy roolipelata menneessä ajassa, eurooppalaisten osalta vieraassa maassa. Silti, on harrastajien parissa koettu että jutulla on riittävästi arvoa jotta tätä asiaa kannattaa treenata. Näissä kai kuitenkin melko tyypillisesti ei piitata siitä mitä harrastaja saa vaan kaikki laittavat fokuksen siihen mitä laji saa harrastajasta. Ja näin sitten harrastajakin saa.
Aina kun on laji, on kuitenkin kyse siitä että se laji on ainoastaan se kokoava voima. Sen tulkinta käytännöllisesti taas on individuaalinen prosessi. Hyvä laji-ihminen kehittää itseään yksilönä riittävästi ja on riittävän lajiuskollinen kokoontumisissa. Näiden painopisteet varmasti vaihtelevat lajista toiseen.
Koska itselleni on käytännössä hyötyä sosiaalisen kanssakäynnin paranemisesta, ihmisenä kasvamisesta ja terveydellisistä vaikutuksista, vierastan puheita tappelutehosta kovinkin pitkällemenevänä kantavana ajatuksena. Ymmärrän tosin sen, että jotkut haluavat dyykata syvemmälle sen välineen kautta, jotakuinkin samoista lopullisista motiiveista kuin itselläni on. Ne ketkä väittävät että motiivi on defacto tappelemisessa mutta eivät juurikaan tappele, eivät osaa ajatella rehellisesti. Minulla on tosin sikäli tässä esiteltyjä lajiajatuksia helpompaakin, että lajini tähtää modernimpiin arvoihin kuin kanssaihmisten telomiseen ja budon tulkinta on "kamppailun tien" sijaan "elämäntiessä harjoitellen kamppailua".
Näitä pohtivalle, lajikansallisuuksista piittaamatta, suosittelen edes alkeellista tutustumista "budo"-käsitteen etymologiaan.
Mutta siis..
Laji on kokoontumista ja opetuksellista - kehitys yksilöllistä.
Opettajan pitää olla hemmetin hyvä ja alla olevan treeniporukan hyvin organisoitua, jotta yksilöllisyys ja tehokkuus saadaan paremmin toteutettua kuin lajiformaatilla. Tällöin myös helposti käy niin, että opettajan omat mieltymykset ja näkemys eivät kohtaa harrastajan omia, vaikka mantra "tappeluteho" molempia yhdistäisikin. Ellei tätä tajua, ei tajua paljoakaan.
Silti, jos opettajan näkemykset hyvällä tuurilla ja kenties juttuun kasvamisen myötä vastaavatkin omia, voi ainakin yhdelle sukupolvelle kenties tarjota jotain "parempaa" kuin lajin. Seuraavasta sukupolvesta en olisi kovinkaan varma.
Suosittelen "kehittyjille" että teroittavat näkemyksiään niin kehityksestä kuin lajeistakin, alkaen kunnioittamaan molempia enemmän kuin eilen. Ja "perinteen säilyttäjille" että myös he teroittavat molempia puolia. Perinne ei säily toistolla ilman haasteita tai sitten se on melko köyhä.
(Pointtien numerointi ja kappalejako lisätty..)
Lohikäärmepallo kirjoitti:
(1) Ainakin minusta tuntuu, että mestarin tapaamisen jälkeen omakin harjoittelu on paljon intensiivisempää, kunnes se sitten ajan kanssa taas vesittyy sille tasolle mitä se oli ennenkin.
(2) Kuitenkin ajatuksena on myös sellainen vähän syvällisempi päämäärä, että kamppailutaito ei ole vain sitä että voittaa tappeluita (mikä voi olla harjoittelun sivutuote) ne ns. katutappelijat ovat monesti sellaisia yhden hitin ihmeitä, jotka osaavat jollain tempulla tai ominaisuudella tehdä jotain, mutta kun se ainut puolivillaisesti opittu kuristus tai luonnon suoman suuren koon tuoma etulyöntiasema on purettu, ei jäljelle jää kauheasti mitään.
(3)Kunfussa minua kiinnostaa se ajatus, että harjoittelemalla taistelutaitoa voi tehdä itsestään kaikin puolin paremman ihmisen, moraalisemman, fiksumman, vahvemman, nopeamman jne. koska kaikki ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan kamppaillessa.
Ensimmäisestä sanoisin että treeni elää koko ajan. Jos muka palaa entiselle tasolle eikä mikään ole kehittynyt, ei ole käyttänyt koko potentiaalia siitä innostuksesta minkä on saanut mestarista. Se työ tehdään tyypillisesti suurimmaksi osaksi jo etukäteen, mutta itselleni on toiminut hemmetin hyvin että kirjoittaa hyvät muistiinpanot (joka pakottaa kehittämään ajatuskuvioita harjoitteiden järjestyksestä ja koherenssista ja antaa samana iltana kertauksen) sekä sitten treenailee asioita noin viikon, mikäli näkee opettajaa esim muutaman kerran vuodessa. Jos on jotain itselle hiton uutta, treeniprojekti on huomattavasti suurempi. Sama koskee tilannetta että uutta on paljon ja muuta treenattavaa vähän. Osa tästä tosin koskee vain tilannetta että vetäjä on miettinyt hyvin treenisisällön, mikä ei aina ole tilanne silloinkaan kun opittu setti on ihan hiton hyvää. Tällöin joutuu tekemään vielä enemmän työtä, mutta se ei valu hukkaan.
Toka laittaa juuri pohtimaan edellä mainitsemaani yleisen "tappelutehokkuus-mantran" surkeutta. Se on surkea sen takia että ajatusmaailmallinen lähtökohta-asetelma on aina olemassa. Ellei tiedostetusti, niin sitten tiedostamattomasti. Hyvän opetuksen kannalta ideaali olisi että tämä olisi tiedostettua niin opettajalla kuin oppilaallakin. Se miten taktiikka sopii elämäntilanteeseen ja minkälaiset tappelut tulisivat kysymykseen on heti treeni-intensiivisyyden jälkeen tärkein kysymys, sillä se muuttaa totaalisesti sen mitä asioita treenataan. Toki tällainen jaarittelu ei ole yhtä raflaavaa kuin "meitä kiinnostaa vain kuinka voi tapella tehokkaasti".
Ja tuo kolmas osuu tässä viestissä edellä kirjoittamaani settiin. En tiedä kuinka paljon lajeissasi on noita tavoitteita. Ellei ole, kuinka paljon saat itse niihin asioihin? Jotkut saavat paljonkin myös lajeista joiden fokus on muualla, mutta joutuvat ikäänkuin pitämään sen itsellään palatessaan lajin pariin muitakin kasaaviin kokoontumisiin (mitä siis lajit raa'asti katsottuna ovat), koska eivät halua venyttää lajin fokusta siten että lisätavara lopulta syrjäyttää jotakin mikä oikeasti kuuluisi lajiin. Juuri tästä syystä sekä lajiarvostusta että henkilökohtaista kehittymisajatusta pitää teroittaa symbioosissa sekä erottaen että näitä yhdistäen. Tästä foorumista on ollut hemmetisti hyötyä itselleni tässä asiassa, vaikka kyseinen ajattelutapa oli jo itselläni ennen lukemista. Pohdinta kun on loputon.