Syvän kuopan kaivaminen

[Jorge]

Kuitenkin, aihehan rönsyili mustiin vöihin yms., joita ei ymmärtääkseni perinteisissä kiinalaisissa lajeissa ole. Mietitytti ajatus siitä, että ajatellaanko, että tuollaisen vyöarvon saavuttanut olisi sitten jonkin muodon orja, joka ei pitkäaikaisen (tietenkin lajista riippuen) kamppailun harjoittelun aikana olisi kehittynyt soveltamisessa ym.

Muistan, kun eräs aikaisemmin kovin aktiivinen mustavöinen kirjoittelija mainitsi aina tälläkin foorumilla "koeponnistuksista" ym

[DeusVult]

Henkilö joka on itse kehittänyt asioita pieksee yleensä jonkun joka vain on seurannut systeemiä. Vrt. joku katutappelija vs. lajin X mustavyö.

Aika surullisen pessimistinen visio... Minkä takia mitään kamppailujuttuja olisi koskaan systematisoitu, jos niillä vain kuitenkin häviää katutappelijalle? Minäpä kerron oman teoriani: koska katutappelija voittaa 90% tappeluistaan sillä että se lyö nopeasti ja varoittamatta. Ehkä vielä esimerkiksi takaapäin, niinkuin Jorge vihjaisikin. Tämä ei vaadi erityistä osaamista, vaan pelkästään häijyn luonteen. Ongelma on siinä, että kamppailulajin X harjoitteleminen ei vaadi häijyä luonnetta, ja arvoasteikossa voi nousta hyvin pitkälti pelkällä teoriaosaamisella. Tällöin lajin X musta vyö saattaa yllättyä, kun vastassa onkin apinan raivolla huitova "katutappelija" sen teknisesti pelaavan treenikaverin sijasta. Tämä on ihan puhtaasti psykologiaa - todellinen kamppailuharrastaja eli "kamppailija" on valmistautunut kohtaamaan haasteen myös henkisesti, ei pelkästään fyysisesti. Toisilla tämä valmius on jos synnynnäisenä, toisten pitäisi sitä tietoisesti harjoitella.

[taikuri]

DeusVult on kyllä asian ytimessä.

Katutappelijan kolme perussääntöä voisivat olla: lyö ensin, lyö lujaa ja jatka lyömistä niin kauan kuin näkyy liikettä.

[Mika]

DV ja Jorge, huomatkaa että KFM kirjoittaa inasen kärjistävästi tai hieman oikoen, mutta ei kyllä paljon. Jos luette nuo viestit ajatuksella, huomaatte kyllä sen kantavan ajatuksen ja miten se sopii Lohikäärmepallon aloitukseen.

[KungFuMiäs]

Niin, ne oli tosiaan kärjistyksiä joilla yritin saada pointin perille. Sääli että useimpia ei kiinnosta itse asiasta jutteleminen, vaan saa enemmän kiksejä presentaatioon tarttumisesta. Noh ehkä nämä jutut on parempi säästää kasvotusten keskusteluihin, ainakin minun, netissä voi keskittyä kissa videoiden ja kokkailukuvien postailuun

[Jorge]

Niin, ne oli tosiaan kärjistyksiä joilla yritin saada pointin perille. Sääli että useimpia ei kiinnosta itse asiasta jutteleminen, vaan saa enemmän kiksejä presentaatioon tarttumisesta. Noh ehkä nämä jutut on parempi säästää kasvotusten keskusteluihin, ainakin minun, netissä voi keskittyä kissa videoiden ja kokkailukuvien postailuun

Tietenkin presentaatiotavan hiominenkin saattaisi lisätä kiinnostusta / tuoda selkeyttä sisältöön...

[DeusVult]

Mulla ei taida riittää paukut edes ymmärtämään että mikä se asia sitten on josta pitäisi keskustella, jos tämä kaikki meni nyt aiheesta ohi? Ootte te kunfuajat vekkuleita.

[Alioppilas]

Kungfumiähen ajatus on mielenkiintoinen, mutta minä ymmärsin aloitusviestin siten, että kirjoittaja ei ole seurannut mitään tiettyä systeemiä vaan on poiminut niistä itselleen sopivia juttuja ja kun jokin on alkanut tökkiä, vaihtanut systeemiä. Eikö tämä ole nimenomaan oman tien kulkemista vastakohtana sille systeemiin jämähtämiselle?

Mitä tulee siihen systeemin orjaksi jäämiseen niin - jos olen ymmärtänyt oikein tausta-ajatuksen - se voi olla ihan todellinen vaara, mikäli tekee vain oman lajin juttuja omien tuttujen treenikaverien kanssa. Tämä ei tietenkään koske samalla tavalla kilpaurheilulajeja, joissa toiminta on standardoitua hyvin pitkälle, vaikka Andykin jossain viestissään vihjaili siihen että kehitys on nopeinta yleensä silloin kun treenaa uusia juttuja jonkun uuden valmentajan alaisuudessa. Uudet sparrivastustajat ovat varmasti myös tärkeitä kehityksen kannalta, ja sama koskee näitä perinteisempiä systeemeitä. Kun lähtee soveltamaan oppimiaan asioita monilla eri testikentillä monien eri testaajien kanssa, ei nähdäkseni jäädä oman systeemin vangiksi vaan hiotaan sitä systeemin opettamaa kamppailutaitoa.

[Jorge]

Ilman muuta uudet ja erilaiset vastustajat ovat avain kehittymiseen.

Jos lajin treenaajien määrä on vähäinen, niin kannattaa sparrailla muiden lajien treenaajien kanssa. Siis kannattaa se toki muutenkin, mutta em. tapauksessa lähinnä kai välttämätöntä, jos haluaa soveltaa.

[KungFuMiäs]

Kungfumiähen ajatus on mielenkiintoinen, mutta minä ymmärsin aloitusviestin siten, että kirjoittaja ei ole seurannut mitään tiettyä systeemiä vaan on poiminut niistä itselleen sopivia juttuja ja kun jokin on alkanut tökkiä, vaihtanut systeemiä. Eikö tämä ole nimenomaan oman tien kulkemista vastakohtana sille systeemiin jämähtämiselle?

Mitä tulee siihen systeemin orjaksi jäämiseen niin - jos olen ymmärtänyt oikein tausta-ajatuksen - se voi olla ihan todellinen vaara, mikäli tekee vain oman lajin juttuja omien tuttujen treenikaverien kanssa. Tämä ei tietenkään koske samalla tavalla kilpaurheilulajeja, joissa toiminta on standardoitua hyvin pitkälle, vaikka Andykin jossain viestissään vihjaili siihen että kehitys on nopeinta yleensä silloin kun treenaa uusia juttuja jonkun uuden valmentajan alaisuudessa. Uudet sparrivastustajat ovat varmasti myös tärkeitä kehityksen kannalta, ja sama koskee näitä perinteisempiä systeemeitä. Kun lähtee soveltamaan oppimiaan asioita monilla eri testikentillä monien eri testaajien kanssa, ei nähdäkseni jäädä oman systeemin vangiksi vaan hiotaan sitä systeemin opettamaa kamppailutaitoa.

Lähdin puhumaan tuosta ajatuksestani sen vuoksi koska olin näkeväni ajatuksen että systeemeissä itsessään olisi se ratkaisu tähän tilanteseen. Että lähtemällä uuteen systeemiin ja oppimalla uuden kasan standardisoituja asioita niin oma henkilökohtainen taito paranisi siitä. Tietenkin tämä uusien asioiden hakeminen muista järjestelmistä on myös toisaalta hyvä asia sen henkilökohtaisen kehityksen kannalta, mutta riippuen siitä millä ajatuksella sitä tekee. Onko ajatus jonkun oman henkilökontaisen prosessoidun asian eteenpäin vieminen vai onko vain "oppimassa uusia juttuja". Ja miten pystyy prosessoimaan uusia asioita siihen omaan kontekstiin.

Systeemin opettama kamppailutaito onkin mielenkiintoinen konsepti. Onko se systeemi joka opettaa sen kamppailutaidon vai näyttääkö vain systeemi miten kamppailutaidon saa itselleen kehitettyä? Oma ajatukseni on näistä vaihtoehdoista toka. Pystyykö harjoittelija suhtautumaan tekniikoihin, formeihin ja opetuksiin tiennäyttäjinä, vai tuleeko niistä opetuksista se itse asia (dogmatisointi).

Kamppailu-urheilu on toki oma juttunsa jossa tämä oma kehitys tulee melkein automaattisesti kun on paljon sparria ja kilpailua jossa täytyy pärjätä. Mutta ne ovat myös paljon suppeampia tarkoitukseltaan ja henkilökohtainen kehitys ei tarvitse olla niin laaja-alaista kuin vanhoissa taistelutaidoissa.

[Jussi Häkkinen]

Että lähtemällä uuteen systeemiin ja oppimalla uuden kasan standardisoituja asioita niin oma henkilökohtainen taito paranisi siitä.

Useimmat systeemit opettavat lopulta samoja kehonkäytöllisiä periaatteita ja suhteellisen samoja menetelmiäkin.

näyttääkö vain systeemi miten kamppailutaidon saa itselleen kehitettyä?

Näin.

Pystyykö harjoittelija suhtautumaan tekniikoihin, formeihin ja opetuksiin tiennäyttäjinä, vai tuleeko niistä opetuksista se itse asia (dogmatisointi).

Tämä riippuu sekä harjoittelijasta että opettajasta. Sekin, että treenaa lajia ihan lajin vuoksi - eikä erityisenä todellisena kamppailutaidon kehittäjänä - on täysin OK.


En myöskään näe pelkkää kamppailutaidon harjoittelua kovinkaan mielekkäänä nyky-yhteiskunnassa. Näissä tapauksissa erilaiset lajieksotiikat, kilpailut jne. ovat hyvinä lisäasioina.

[KungFuMiäs]

Ilman muuta uudet ja erilaiset vastustajat ovat avain kehittymiseen.

Jos lajin treenaajien määrä on vähäinen, niin kannattaa sparrailla muiden lajien treenaajien kanssa. Siis kannattaa se toki muutenkin, mutta em. tapauksessa lähinnä kai välttämätöntä, jos haluaa soveltaa.

Niin tämä ajatushan on täysin oikein. Mutta miksi se on oikein, mikä on se mekanismi taustalla joka tekee sen oikeaksi? Mikä on ajatus tai harjoittelufilosofia mistä tämä tapa kumpuaa? Miksi kaikki ei sitä tee jos se on niin välttämätöntä (tai itsestäänselvää)?

[Jorge]

Kaipa Häkkisen vastauksissa asia tulikin esille: välttämätöntähän kamppailun osaaminen ei ole ja monet treenaavat sen muodon tarjoamat haasteet mielessään.

Itsestäänselvää (IMO) on se, että oikeaa kamppailua simuloi paremmin se, että vastaan tulee tyyppi, jonka taitoja ei tunne ja joka ei tunne sinun taitojasi - tai edes tyyliäsi tapella.

[Lohikäärmepallo]

Onpa tästä herännyt keskustelua. Eli sen verran noista omista taustoista voin kertoa, vaikka tämä naurettava treenitahti nykyään lähinnä hävettää, että olen harjoitellut intensiivisesti paria lajia ja niiden liepeiltä olen käynyt kokeilemassa sekä treenaamista että sparraamista muiden lajien edustajien kanssa ja tämä "muut lajit" tarkoittaa aika hemmetin monta lajia. Alkeiskursseja olen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana käynyt kolme. Taitoja olen testannut sekä kilpailuissa että "tositilanteissa" ja todennut että vaikkapa sen liikesarjahinkkaamisen siirtäminen kumpaankin on vaikeaa. Isoin kynnys itsellä on tämä läpeensä lempeä luonne, jonka kanssa olen saanut tehdä töitä, että löytää ne asetukset joilla pärjää silloinkin kun vastapelurilla on pahat mielessä.

Nykyään on menossa kevyempi kausi, koska työt ovat sen verran hölmöihin aikoihin, että treenaaminen on jumppaamista ja tekniikan hinkkaamista. Sekä satunnaista sparraamista kavereiden kanssa. Tällä hetkellä aavistelen että paras tapa saada harjoittelusta kaikki irti on treenata sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat saavuttaneet jo jotain tai joilla on luonnostaan ominaisuuksia joita kamppailussa tarvitaan. Silloin ei tarvitse muodollista opetusta, koska palaute tekniikoiden, sijoittumisen ja ajoituksen toiminnasta on välitöntä. On hyvä mennä harjoittelussa sellaiselle tasolle, että epäonnistuminen on mahdollista ja jopa todennäköistä.

Seuraamisesta on huonoja kokemuksia. On todella hyvä, jos lajissa on joku mestari, jonka taitoja voi ihailla ja joka asettaa tavoitetason johon pyrkiä. Ainakin minusta tuntuu, että mestarin tapaamisen jälkeen omakin harjoittelu on paljon intensiivisempää, kunnes se sitten ajan kanssa taas vesittyy sille tasolle mitä se oli ennenkin. Kuitenkin ajatuksena on myös sellainen vähän syvällisempi päämäärä, että kamppailutaito ei ole vain sitä että voittaa tappeluita (mikä voi olla harjoittelun sivutuote) ne ns. katutappelijat ovat monesti sellaisia yhden hitin ihmeitä, jotka osaavat jollain tempulla tai ominaisuudella tehdä jotain, mutta kun se ainut puolivillaisesti opittu kuristus tai luonnon suoman suuren koon tuoma etulyöntiasema on purettu, ei jäljelle jää kauheasti mitään. Kunfussa minua kiinnostaa se ajatus, että harjoittelemalla taistelutaitoa voi tehdä itsestään kaikin puolin paremman ihmisen, moraalisemman, fiksumman, vahvemman, nopeamman jne. koska kaikki ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan kamppaillessa.

[Tapani]

Olen asiassa Häkkisen ja KFM:n kanssa samaa mieltä. Itselleni Tang Lang on nykyään enemmänkin viitekehys tai metodi, jota kautta etsin omaa tapaani kamppailla. Tang Langin tapauksessahan aika nimekkäätkin opettajat (esim kesällä Suomessa vieraileva Brendan Tunks) ovat sitä mieltä, ettei ole olemassa mitään tanglangin tapaa kamppailla, vaan vain tanglangin tapa harjoitella kamppailua.
Johonkin yhteen systeemiin jämähtäminen tarkoittaisi tällöin sitä, että pyrkii suoraan jäljittelemään jotain tiettyä tapaa tapella, vaikka oikeampi tapa on jäljitellä tiettyä tapaa harjoitella, ja antaa tappelun hoitaa itse itsensä.