Tuodaan tähän vielä yksi perinteisten näkökulma lisää Dave Lowrya mukaillen. Hyvän opettajan toimesta opitussa välittyy myös se lajin oppimäärään nivottu psykologinen paketti. Jos henkilö on päättänyt harjoitella kahta eri lajia - tai kahta eri japanilaista koulukuntaa - kannattaa antaa paljon ajatusta mikä vaikutus noilla valinnoilla voi olla myös lajin psykologisen profiilin kehittymisen näkökulmasta.
Jos leikitään, että viedään vaikkapa Pertti Perusjätkä katsomaan wanhojen japanilaisten koulukuntien näytöstä, väitän, että Pertillä tulee olemaan äärimmäisen vaikeaa erottaa yhtä koulukuntaa toisesta. Demot näyttävät perehtymättömän silmiin kaikki samalta - läjä heeboja jotka ennaltasovitusti pätkivät toisiaan menemään seiväs selässä. Ne, jotka ovat harjoitelleet bujutsua jonkin verran saattavatkin erottaa jo nagamakin ja naginatan toisistaan, ehkä muutamia muitakin eroja. Mutta pitkä kokemus on kuitenkin välttämätön, jotta havaitsija voisi oikeastaan tehdä mitään faktaan pohjaavia päätelmiä tai väittämiä tälle esitetystä.
Tekninen taito on opittavissa suhteellisen helposti. Ne ovat - ehkä yllättäväkin piirre - hyvin rajallinen osa wanhojen harjoittelua. Suurempi haaste on sen sijaan saada suodatettua harjoittelijaan lajin intentio, "aikomus" - kyky selata neurologisia vastauksia oikeassa järjestyksessä saavuttaakseen haluttu lopputulos. Joten harjoittelusta ei voitane puhua niinkään pelkästään mekaanisena prosessina, mutta myös "käyttäytymisen" suunnitteluna - käyttäytymismallit jotka ovat hyvin yksityiskohtaisia, lajin ympäristötekijöiden värittämiä ja ennen kaikkea jokaiselle lajille erittäin yksilöllisiä. Tuo oppimäärässä tuleva "käyttäytymismalli" lopulta on se seikka, joka oikeutetusti tekee kaikista lajeista yksilöllisiä ja toisistaan hyvinkin erillisiä.
Esimerkiksi jūjutsu-koulukunnan harjoittelijalle joka erikoistuu vaikkapa lyhyen painotetun ketjun käyttämiseen voi olla ominaista, että miekkamiestä vastaan joutuessaan pukkaa pintaan "hakkaa tohjoksi" -vaste - välitön vastarinnan alleen murskaava aggressio. Kun taas koulukunta jonka pääpaino on naginata tai keihäs voi muovata harjoittelijastaan odottelevan, etäisyydelle houkuttelevan tai vastustajan hyökkäämään innoittavan. Sitten joku kolmas koulukunta opettaa harjoittelijat toimimaan ryhmässä. Neljäs tähtää yksilöiden välillä tapahtuvaan kamppailuun.
Joka tapauksessa, hyvin erilaisia käyttäytymismalleja yhtä kaikki. Nämä esimerkit ovat tietysti kärjistettyjä - esimerkiksi täyden aggressiivisuuden ja täyden rauhallisuuden välissä on olemassa muitakin tiloja. Tästä syystä lajien setit voivat olla hyvinkin yksilöllisiä, tyyliin ripaus yhtä piirrettä, hyppysellinen toista ja kolmatta vaikkapa kukkurallinen - jotkut opettivat hyvin kädestä pitäen miten yksikkö astelee kentälle, toiset taas opettivat ryntäämään "sinne vaan ja tapane!" -asenteella. Niin tai näin - wanhan kamppailulajin harjoittelu tähtää tietyn käyttäytymismallin luomiseen ja yleisesti ottaen sen KAIKKI opetukset, tavalla tai toisella, ovat suunniteltu tuottamaan tuo haluttu lopputulos.
Kun tässä valossa miettii kahden lajin harjoittelua - ja niiden opetusmenetelmien miksailua keskenään, liikutaan mielestäni melkoisella miinakentällä. Mallit jotka ovat pantu alulle toisessa, sotkevat niitä jotka on pantu alulle toisessa - kaksisuuntaisesti. Olisi siis jo voitto, jos edes yksi malli kehittyisi kunnolla. Mutta todennäköisimmin tuhoa tapahtuu molemmissa - puolikas toisesta ja puolikas toisesta ei oikeastaan edusta kumpaakaan mallia. Esimerkkinä vaikkapa vapaaottelun ja keihään harjoittelu yhtä aikaa - ja siitä seuraava ihmettely miksi sitä keihästreeneissä tapaakin aina jostain syystä ryntäillä ja vapaaottelussa pidätellä ja odotella... d'oh.
Mielestäni "
kaikki treeni on hyväksi" -klisee pitäisi sitoa jaloistaan hevosen perään ja vetää preerialla kunnes se kuolee kivuliaan kuoleman.
Kannustan pikemminkin äärimmäiseen varovaisuuteen ja tarkkaan harkintakykyyn kakkos- tai jopa kolmoslajia valitessa.
