Alkulämmittelyt. Järkeä vai ei?

[AriJ]

Laitetaanpas ketju vähän jäähtymään, että ehditään miettiä mitä tämän seurauksena pitää millekin tehdä.

Kiitos

[Andy]

Pallopelit ovat tosiaan aika ongelmallisia. Joku sisäjalkapallo säärisuojat jalassa lämmittelyjen lopussa voi olla vielä mahdollisuuksien rajoissa, mutta ei tosiaan niin, että polataan jotain jenkkifutisvarianttia kylmiltään lähtien. Loukkaantumisriski on hirveä.

[JarkkoP]

Tavallaan aika mielenkiintoinen seikka, että yleistaidon harjoittaminen osana alkulämmittelyä nähdään ainakin jossain määrin kyseenalaisena tapana kuluttaa harjoitusaikaa. Yleistaito-osuuden kesto alkulämmittelyssä toki riippuu harrastajien tai urheilijoiden iästä ja kokemuksesta. Itse työskentelen kuitenkin sen verran alemman tason urheilijoiden parissa, että yleistaidon kehittämisellä on merkittävä rooli lajitaidon kehittämisessä. Vaikka osa harjoittelee 3 kertaa viikossa ja osa 10 kertaa viikossa, niin kaikki ovat sen verran alhaisella tasolla, että yleistaidon kehittäminen on merkittävässä roolissa lajitaidon oppimisessa.

En sano tai väitä, että tämä on oikea tai paras tapa, mutta viimeiset 15 vuotta omassa seurassa on pelattu pallopelejä alkulämmittelyssä tai loppuverryttelyssä. Viime vuosina pallopelien rooli kasvanut siinä mielessä, että "lahjakkaiden" yksilöiden kohdalla heidän viikkoharjoitteluunsa on lisätty pallopelejä. Käytännössä alle 13-vuotiaat pelaavat kaksi kertaa viikossa, ja lahjakkaat pelaavat vähintään kolme kertaa viikossa. Monet pallopelit ja kamppailu ovat mielestäni varsin lähellä toisiaan. Monessa pallopelissä ja kamppailussa toteutuu tilanne, jossa täytyy tehdä hyökkäys- tai puolustusteko. Mielestäni pallopelit kehittävätkin erinomaisesti nuorten kamppailijoiden tilannetajua tai "pelinlukutaitoa". Nykyään on ihan normaalikäytäntö, että "lahjakkaimmat" ohjataan pöytätennikseen tai koripalloon. Mielenkiintoinen havainto onkin, että parhaiten menestyneillä on useampi harrastus. Yhtä lukuunottamatta kaikki pelaavat joko koripalloa, pöytätennistä tai salibandya. Yksi onneton joutuu painimaan tai veivaamaan brassijutsua.

Kuten aiemmin totesin, niin tämä tuskin on ainut tai paras menetelmä. Sen verran olen kuitenkin muiden touhuja seurannut, että esim. Pajulahdessa judon ja painin edustusryhmät pelaavat säännöllisesti osana lajiharjoituksia. Ja sen vähän mitä olen Venäjällä vieraillut, niin jokaisella nyrkkeilysalilla tai harjoituskeskuksessa, jossa olen vieraillutl, on ollut koripallokorit. Pari kuukautta sitten kävin Pietarissa kamppailulajien huippuvalmennuskeskuksessa seuraamassa painissa arvokisamitaleita voittaneiden treenejä, niin koripallokorit löytyi siitäkin salista. Ja samaisten treenien päätteeksi oli leikkimielinen koriskisa.

Mitä se sitten käytännössä on?

Omassa seurassa on tapa, että yleensä normaalisti vähän lämmintä + funktionaaliset harjoitteet ja siihen päälle pieni peli. Sen jälkeen otetaan sitten yleistaito tai nopeusharjoite. Pähkinänkuoressa yleensä tapana on ottaa 20' lämmintä yleisesti ja siihen päälle 10' lajiosuus. Tämän jälkeen on sitten varsinainen harjoituksen pääosa. Näkisin että peleillä on vähintään yhtä paljon psyykkinen, kuin fyysinen merkitys. Kaikki tykkää pelata ja ryhmädynamiikan kannalta pelaaminen ja yhdessätekeminen on erittäin tärkeää. Osa harjoituksista tai tapahtumista on ensisijaisesti ajateltu ryhmäytymisen tai psyykkisen kasvun, kuin pelkästään fyysisen kehittymisen kautta. Jos ihmisillä on hauskaa, niin yleensä kaikki oppiminen ja kehittyminen tehostuu.

Niin usein, kuin vain on mahdollista tai järkevää, niin osana alkulämmittelyä pelataan jalkapalloa tai käsipalloa. Joista viimeksi mainittua siten rajattuna, että pallon kanssa ei saa liikkua.

Omat kokemukseni näen rohkaisevina, sillä urheiluvammoja esiintyy erittäin vähän, kykenemme tuottamaan eniten kilpailijoita lajissamme 10 000 asukasta kohden, ja yleensä oman kaverin käsi nousee ylös ottelun jälkeen. Toki tulee muistaa, että lajin kansallinen taso on varsin alhainen. Toisaalta taas ajattelemme pidemmän kaavan kautta, ja tarkoitus on tuottaa aikuisten sarjan menestyjiä, eikä junnutähtiä.

[Andy]

Tässä nyt kannattaa erottaa se, vedetäänkö aikuisille harrasteliikuntaa itsepuolustuspainotuksella vai kehitetäänkö teini-ikäisiä kilpaurheilijoita. Jälkimmäisille yleistaitoharjoittelu on koko uran kannalta aika paljon hyödyllisempää. Ja edelleen se treenin kesto. Tunnin treenistä 30 minuutin käyttäminen lämmittelyyn ja tästä 20 minuuttia yleistaitoon kuulostaa aika suurelta määrältä. Etenkin jos pitää vielä ne jäähdyttelytkin tehdä. Kahden tunnin treeneissä asia on eri.

[Lasse Candé]

Todella hyvää kirjoittelua. Antaa kyllä ajatuksia runsaasti ja varsinkin parantaa jo olemassaolevia.

Olen itse omasta harjoittelusta huomannut että se on tylsempää nykyään kun on yksitoikkoisempaa. Sitten matsaamisen suhteen jotkut "osa-alueet" ovat kärsineet siitä että pallopelien pelaamisesta alkaa olemaan jo pitkähkö aika. Sama koskee toki myös liikesarjatekemistä ja muuta formaalia. Samalla ehkä taso on parantunut kaikessa kuitenkin. Kuitenkin toisenlaisella treenipainotuksella uskoisin että tilanne olisi nyt parempi. Nopeat ratkaisut elävissä tilanteissa mielekkäässä leikillisessä ympäristössä, kuten pallopeleissä on kyllä ehdottomasti yksi ympäristö tiettyjen asioiden jalostamiseen, niin pääkopassa kuin kehossakin. Nyt kun itseltäni on pallonkäsittely ja jonglööraamiset noin ylipäätään vähentyneet, myös tietyt yleistason motoriset jutut kärsivät siitäkin syystä. Eli myös sillä pelivälineellä (esim pallolla) itsessään voi saavuttaa hyötyjä kamppailulajijuttuihin.

Kaikessa tässä tulee miettiä tarkoituksenmukaisuutta. Perinnelajissa on kohdallaan miettiä miten nämä asiat liittyvät perinteiseen tapaan toteuttaa treenisessio. Tämähän riippuu perinteestä. Minä en ihan herkästi dojolla, jonka meidän perinteessä tulee olla hiljainen paikka ja jossa tulee käyttäytyä hillitysti ja seurata etikettiä, peluuttaisi pallopeliä. Silti sen hyödyt harrastukseen ovat kiistattomat, ja mulla onkin ollut tapana kannustaa myös muihin harrastuksiin.

Itselläni haasteena on leipoa sisään tuota settiä, sanotaan nyt "elävyydestä" mistä Jarkon voi tavallaan ajatella puhuvan, perinteiseen treeniformaattiin. Tosin en kylläkään ole vetänyt oman lajini treenejä jo vähään aikaan, että pään sisällä pähkäilen paljolti. Ei siinä, noita ajatuksia ja toteutuksia niihin oli kyllä jo silloin kun vielä vedin.

Noin yleisesti, arvelisin että vetäjällä on hyvä olla taustoja hieman laajemmin, siten että on jopa jotain oppinut jostain aivan muusta. Itse ainakin olen erittäin kiitollinen pallopelitaustoistani, joihin on uponnut about saman verran aikaa kuin kamppailulajikuvioihin, ellei enemmän. Ja ainakin se mitä on uponnut, on uponnut tavoitteellisemmalla tasolla, kun peli ja testaustilanteet ovat olleet koko ajan nurkan takana.

[Andy]

Mites on suora voimistelu? Siis mallia permanto.

Meillä tehdään vapaaottelussa ihan säännöllisesti erilaisia voimisteluliikkeitä. Peruskurssilla tietysti alkaen kuperkeikasta ja siitä sitten vaikeampiin. Potkunyrkkeilyssä näitä taas ei juurikaan tehdä. Syy on se, että tällainen kehonhallinta milloin missäkin asennossa on nähty tärkeämmäksi painissa kuin pystyottelussa, jossa tarvittavaa tasapainoharjoittelua tulee luonnostaan aika paljon potkutreeneissä. Itse olen näissä voimisteluissa oikea murheenkryyni ja takaperin kuperkeikka on sieltä vaikeimmasta päästä liikkeitä, joita hallitsen.

[JarkkoP]

Tässä nyt kannattaa erottaa se, vedetäänkö aikuisille harrasteliikuntaa itsepuolustuspainotuksella vai kehitetäänkö teini-ikäisiä kilpaurheilijoita. Jälkimmäisille yleistaitoharjoittelu on koko uran kannalta aika paljon hyödyllisempää. Ja edelleen se treenin kesto. Tunnin treenistä 30 minuutin käyttäminen lämmittelyyn ja tästä 20 minuuttia yleistaitoon kuulostaa aika suurelta määrältä. Etenkin jos pitää vielä ne jäähdyttelytkin tehdä. Kahden tunnin treeneissä asia on eri.

Kohderyhmä luonnollisesti vaikuttaa yleistaitoharjoittelun määrään. Joskin vedämme myös aikuisten harrasteryhmässä yleistaitoharjoittelua lähes joka harjoituksessa. Kuntonyrkkeilyssäkin jonkin verran yleistaitoharjoitteita teetetään, mutta vähemmän.

Itse asiassa nuorten omassa harjoituksessa, joka on tunnin mittainen on lajiharjoittelun osuus maksimissaan 20%. Pääosa ajasta käytetään yleistaito- ja nopeusharjoitteluun.

Maajoukkueleireillä teetän treeneissä yleistaitoharjoitteita melko vähän. Siinä vaiheessa lajitekeminen on tärkeimmässä roolissa. Yleisesti ottaen treenien ja alkulämmittelyiden vedossa olennaisen oivaltaminen on melkein se tärkein taito. En sano, että itse olisin jo kaiken oivaltanut, mutta välillä on hyvä pohtia itse vaikka viimeisen kuukauden treenejä. Mihin sen kaltaisella harjoittelulla päästään? Entä sen jälkeen? Ja vastaako lopputulos mielessä olevia tavoitteita.

Vaikka taidon herkkyyskausi on varhaisessa vaiheessa, ei yleistaitoharjoittelu ole koskaan liian myöhäistä.

Mitä voimisteluun tulee, niin mielestäni sitä kannattaa teettää kaikille harrastajaryhmille. Oma käytäntö on, että harjoituskaudesta riippuen kaikki voimistelevat vähintään kerran viikossa. Koskaan ei ole myöhäistä oppia.

Nyttemmin olen alkanut kallistua aiemmin mainitsemani fysiikkavalmentajan näkemykseen, ettei pidä koskaan samanlaista alkuverryttelyä. Vaihtelu pitää harrastajat/urheilijat virkeinä, joka hyödyttää myös itse lajiharjoittelua.

[Mika]

JarkkoP:n viestit ovat kyllä mainioita. Tämä ketju liikehtii pelkästään jo niiden takia omassa mielessäni sivuston parhaiden joukkoon (ja vahvistaa samalla omaa uskomustani siitä, että olisin paremmin päässyt soveltamaan ammattitaitoani ja toteuttamaan itseäni urheilupuolella).

[Jorge]

Miten niin olisit? Mikä estää nyt?

[Puni]

Jorge ehti edelle, joten komppaan ja (omasta) kokemuksesta kerron, että ei ole myöhäistä, vaan työlästä.

Tuleekohan siitä penaltia jos vaan kirjottaa tykkäävänsä säikeestä, noh, kerron silti. Hyvä säie.

[Mika]

Kyllä se laiva seilasi jo... Mutta siksikin noita Jarkon viestejä on maukasta lueskella.

[Lasse Candé]

Nyttemmin olen alkanut kallistua aiemmin mainitsemani fysiikkavalmentajan näkemykseen, ettei pidä koskaan samanlaista alkuverryttelyä. Vaihtelu pitää harrastajat/urheilijat virkeinä, joka hyödyttää myös itse lajiharjoittelua.

Tämä on tietystä näkökulmasta totta, mutta saman toistamisellakin on puolensa. Itse pyrin opetuksessani siihen ettei tarvitse sanoa paljon mistään paljon mitään. Tällöin sanansa voi säästää varsinaiseen opetukseen. Mahdollisimman pitkälle menevä kaavamaisuus ja meditatiivisen opetusympäristön luominen. En komenna riviin vaan annan jengin mennä itse. En sano mielellään että lämmitellään vaan alan lämmittelemään ja muut lämmittelee myös. Jos tekee samaa kuin yleensä, jengi kasvaa mukaan. Olen tuntenut tämän tavan voiman opetuksellisesti, koska imitoin tavan opettajaltani.

Argumentti rutiinin puolesta on myös että oppilaat saavat rutiinin. Vaikka eivät ihan samaa toistaisi omassa harjoittelussaan, heillä on jotain eväitä. Rutiinia voi käyttää lähtökohtana. Koska minulla on rutiini, voisin raapaista improvisoimalla tyhjästä muunkinlaisia kokonaisvaltaisia lämmittelyjä, koska lämmittelyn lainalaisuudet on siinä rutiinissa.
Rutiini on myös itselleni opettanut paljon kehon käytöstä. Rutiinini on tavallaan kata ja minun ymmärrykseni siitä ja sen kautta voimantuotosta ja kehon toiminnasta kasvaa. Imitoin opettajaani aina mahdollisimman tarkasti. Aitajuoksijan asento ei ole vain aitajuoksijan asento, vaan tekemällä juuri kuten opettajani tekee, saan juuri niitä hyötyjä joita opettajani on suoritustavalla hakenut. Monet muut ympyrässä soveltavat, jolloin missaavat harjoitteista osan. Itse opin aina lisää kun vain matkin.


En tahdo laittaa tässä pointtia vastakkain Jarkon pointin kanssa vaan täydentää toisella näkökulmalla. Urheilussa tekisin kuten Jarkko ehdottaa. Kysymys taitaa olla vastaava kuin onko muodollisessa harjoittelussa ylipäätään järkeä. Urheilussa vähemmän. Perinteisessä pakko.

[JarkkoP]

rutiiniasiaa...

Rutiinille on minunkin mielestä paikkansa. Hieman asiaa pohdittuani, uskoisin että kyse on myös opetus- tai valmennusfilosofiasta. Millaiseksi haluaa oppilaansa tai urheilijansa kasvattaa. Itse yritän opettaa heidät oppimaan. Mielestäni urheilijan tulisi optimitilanteessa olla itseohjautuva, joka kykenee reagoimaan tarvittaessa itsenäisesti muuttuviin tilanteisiin. Täysin itseohjautuva urheilija toki vaatii useiden vuosien tavoitteellisen työn sekä urheilijalta itseltään, että myös valmentajalta. Tässä prosessissa vuorovaikutustaidot nousevat tärkeään rooliin.

Alkulämmittelyiden osalta käytän itsekin rutiininomaisesti tiettyjä liikkeitä ja vartalonkäyttöön liittyviä harjoitteita. Tärkeiden elementtien osalta toistojen merkitystä ei voi kieltää, joten tietyn rutiinin tai vakioliikkeiden ympärille on mielestäni rakennettava sitä vaihtelua. Harrastajat/urheilijat olisi mielestäni hyvä saada "hereille" heti alussa, ja se saattaa olla joskus haasteellista, jos aloitus on aina rutiininomainen tai sama. Ärsykkeitä tulisi vaihdella tai haasteita lisätä myös alkuverryttelyssä, jotta kaikki kehittyisivät.

Kilpailuunvalmistautumisessa rutiini luo turvallisuudentunnetta. Yritän opettaa kaikille, että mistä kaikista asioista tulisi huolehtia otteluun valmistauduttaessa. Alkuvaiheessa luonnollisesti itse määrään mitä tehdään. Kokeneempien osalta vain seuraan vierestä, ja ohjeistan tarpeen vaatiessa. Veteraanien kanssa sanon vain, että kerro jos tarvitset apua.

Yleistaitoharjoittelun merkityksestä osana alkulämmittelyä vielä muutama sananen.

Taidon ollessa yleensä fyysisistä kykytekijöistä määräävä tekijä kamppailulajeissa, tulisi myös sen harjoittamiseen paneutua. Varsin usein puhdas lajiharjoittelu tuppaa olemaan kuitenkin loppupelissä liian yksipuolista. Toki joissain lajeissa lajinomaisten harjoitteiden kirjo on niin monipuolinen, että lajiharjoittelu pysyyy haastavana ja kehittävänä vuosienkin jälkeen.

Yleisen näkemyksen mukaan taidon edellytykset kai nykyään ovat;
- fyysiset kykytekijät (nopeus, voima, kestävyys, liikkuvuus)
- analysaattorien toimintakyky (kinesteettinen aisti, tasapainoaisti, näköaisti, kuuloaisti, tuntoaisti)
- kehittynyt keskushermosto (aistien kautta saatu palaute + viestit ja toimintaohjeet lihaksille, riittävän laaja liikevarasto)

Kysymys kuuluukin, että voidaanko pelkästään lajiharjoittelun kautta varmistaa, että kykenemme tietyn perustason jälkeen kehittämään taidon edellytysten osatekijöitä? Suurimmassa lajeissa en usko, että näin on. Toki lajinomaisia harjoitteita voi soveltaa, mutta esim. juuri nyrkkeily on sen verran suppea laji, että pelkästään lajinomaisella harjoittelulla eivät osatekijät kehity.

Omien kokemusten perusteella olen havainnut, että usein lajitaidon puutteiden kohdalla on nähtävissä jonkin taidon osa-alueen heikkous. Jostain syystä omilla urheilijoilla on mielestäni ollut heikkoutta taidon osa-alueista erottelukyvyssä.

Omien kokemusten perusteella myös eri taidon osa-alueita on helpompi kehittää, kun harjoitepankki on mahdollisimman laaja ja monipuolinen. Tätä kautta olen päätynyt myös monipuoliseen ja yleistaitoharjoittelua sisältävään alkuverryttelyyn. Luonnollisesti jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa harjoitteluun käytössä oleva aika, urheilijan taso ja tavoitteet määräävät, että mihin asioihin alkuverryttelyssäkin kannattaa painottaa.

Lopulta tärkeää taitaa olla vain se, että oppilas ja opettaja tai urheilija ja valmentaja voisivat nauttia matkasta, jota kulkevat. Onko keinoilla väliä, jos kehitystä tapahtuu ja matkasta nautitaan?

[mokuso]

Epäilen että JarkkoP:n oppilaat kiittävät pitkässä juoksussa opettajaansa monipuolisesta taidon opettamisesta.

Kaikki eivät varmasti osaa arvostaa kaikkia harjoitteita "lajiin kuulumattomina", mutta kunhan pääsevät tarpeeksi pitkälle niin huomaavat tekniikkaharjoituksessa että helkutti, tätähän oikeastaan harjoiteltiinkin tuossa apuharjoitteessa.

Ja JUURIKIN tuon korrelaation selventäminen on tärkeää. Joskin toisinaan on ihan oikein sekin että antaa oppilaiden itsensä huomata että asian A harjoitteleminen auttaa suoraan asian B oppimiseen. IHAN aina ei tarvitse eikä kannata rautalangasta vääntää vaan antaa ihan oppilaiden tajuta asia.

[Lasse Candé]

Yhdessä keskustelussa tuli esiin erittäin osuva näkökulma..
Keskustelija toi esiin että kun kutsutaan treenin alkuosaa "lämmittelyksi", helposti lukitaan itsemme siihen että se on lämmittelyä ja mahdollisesti huononnetaan treenisisältöä. Käytännössä tämä ajattelu voi olla pois lajinomaisesta "lämmittelystä".

Itselläni lämmittely ei ole pelkkä lämmittely. Lämpeneminen vie kuitenkin sen vartin. "Lämmittely" on treenin alku. Treeni kannattaa aloittaa(kin) siten että koko treenin ajan saa mahdollisimman hyvät kehittymistehot irti. Oma lämmittelyni on usein perustavanlaatuista perustekniikkaa, eli vartaloharjoittelua. Se ei nosta sykettä kovinkaan paljoa mutta mahdollistaa aika täysillä vetelyn heti sen jälkeen, poistaa tekniikasta vuotokohtia ja parantaa kehonkäyttöä jo sellaisenaan. Se on siis optimoitua treeniä siinä missä mikä tahansa muukin ajanjakso treenistä. Ei mikään lämmittely.

Minä kuitenkin olen perustekniikkamiehiä, niin treenaajana kuin opettajanakin. Kun kovempi pariharjoittelu on tapetilla, silloin alussa leivotaan sisään kevyitä kolareita esim tönimisineen tai jos heittoja, nosteluita jne jne.. Miten tahansa, treenin opetuksellinen ja fyysinen kehittymisteho pitää maksimoida suhteessa treenin tavoitteeseen. Treenin alun pitää tukea tätä parhaalla tavalla, oli se sitten kova lämpö tai aukinaisuus tai tottuminen tiettyyn juttuun tai tai tai...
Ei pidä jumittua sanaan lämmittely. Siinä mielessä vastaisin jopa ketjun otsikon kysymykseen: Ei.
(...vaikka olenkin lämmittelystäni tarkka.)