Mitä inhosit/pelkäsit kun aloitit taistelulajin?

[DaNjA]

Tälläinen utelias kysymys.

Eli, kun aloitit taistelulajin, oliko jotain mitä pelkäsit tai inhosit.

Itsellä ainakin inhosin potkujen harjoittelua parin kanssa potkutyynyillä, koska se tuntui niin turhauduttavalta.
Kun enemmän harrastaja potki lujempaa ja minä potkin taas miten sen sanoin...heh....etten koskenut melkeempä koko potkutyynyyn

Tälläistö mulla....

[Mika]

Alussa se jatkuva ja rankalla kädellä vaadittu pokkurointi (vaikka lajista puhelimessa kerrottiin aivan päinvastaista opettajan toimesta) söi kyllä miestä ja jo aikuisena ihmisenä se itseäni hieman huvittikin. Kaikki olivat jatkuvasti milteipä sananmukaisesti varpaillaan, jotta eivät vain unohtaisi kiittää ja kumartaa joka käänteessä

No, siihen tottui - vähän liiankin hyvin. Tiettyjä kunnioitusta osoittavia tapoja kannustan edelleen, mutta en tuossa mittakaavassa. Perinteisissä lajeissa on kuitenkin olemassa etikettejä eri tilanteisiin, ja on kunnioittavaa itse lajia kohtaan noudattaa niitä. Ajat silti muuttuvat, ja tiettyä evoluutiota voi nähdä tietyissä perinteisissäkin lajeissa.

Sanoisin että pääasia on se, että kuri ja turvallisuus ovat taattuja.

[Cuculcan]

Otteleminen ottin päähän alkuun kun minussa ei ollut ainuttakaan agressiivista solua. Kipukynnys aika matalalla eikä minkäänlaisia taitoja. Sitten kun muut olivat siihen aikaan (teinix) päätä pitempiä niin olin käytännössä ihmis-potkutyyny.

Tosin jos en olisi silloin puristanut hampaita ja nyrkkejä yhteen olisin nykyäänkin ihmis-potkutyyny. - tai ainakin huonompi ottamaan iskuja vastaan

[Andy]

Kuristettavana oleminen oli aikoinaan aivan käsittämättömän vastenmielistä. Tein vastatekniikan aina jo selvästi ennen kuin vastustaja sai kaulasta otettakaan, koska en voinut sietää käsiä kurkulla. Vuosien myötä tapa on hävinnyt täysin.

[AriJ]

Kuristettavana oleminen oli aikoinaan aivan käsittämättömän vastenmielistä. Tein vastatekniikan aina jo selvästi ennen kuin vastustaja sai kaulasta otettakaan, koska en voinut sietää käsiä kurkulla. Vuosien myötä tapa on hävinnyt täysin.

OT: niin, eihän siinä ole kyllä kauaa aikaa säätää kun ne kännyt siihen torvelle ilmestyy....

[Andy]

Niin siis tietenkin taktisesti kannattaa toimia heti kun kädet on kurkulla tai mieluummin olla päästämättä niitä ollenkaan sinne. Mutta tämä oli jonkinlaista refleksinomaista toimintaa, joka vaikeutti jo harjoittelua. Suorituksetkin menivät ihan säälittäviksi rääpäisyiksi, kun yritin vain vain mahdollisimman nopeasti päästä eroon niistä käsistä kaulalla. Minkäänlainen liikeratojen hakeminen hitaasti ja rauhallisesti ei onnistunut.

[Mika]

Judossa hankalaa oli se, että niskan ja kaulan lihakset olivat heitoista ja kaatumisista monta viikkoa kipeät. Vaikeuttaa yllättävän paljon elämää, kun niskan ja kaulan jännittäminen (ja mm. aivastelu) tuntuu epämiellyttävältä

[Kikudo]

että satutan itte jotakuta

[AriJ]

Judossa hankalaa oli se, että niskan ja kaulan lihakset olivat heitoista ja kaatumisista monta viikkoa kipeät. Vaikeuttaa yllättävän paljon elämää, kun niskan ja kaulan jännittäminen (ja mm. aivastelu) tuntuu epämiellyttävältä

Meillä tuli eräs naisharjoittelija kerran treenien alussa kysymään, että mistä voi johtua kun hänellä oli aivan jumissa niska ja hartiat. Syypääksi paljastui vääränlainen tapa nousta ylös Tatamista (nooh, tai siis lattialta, ei ole koululla Tatameja, yksi punainen voimistelumatto vaan - sentään) - tämä kun korjattiin, niin loppui nekin jumitukset samantien.

Kaatumisesta tuli mieleeni tapaus viime viikonlopulta: oltiin vaimon kanssa vaimon siskontyttöjen hiihtokoulussa "huoltojoukkoina" ja yksi tenava sitten ei enää viitsinyt hiihtää vaan tuli siihen sivuun odottelemaan. Huomasin yhtäkkiä että oli napero (n. 3 vuotias tyttö) kiivennyt kaiteelle istumaan. Ehdin sanoa että varopa että et putoa kun tulla tömähti jo alas. Betonille. Ja ei käynyt kuinkaan - itkua tietty, mutta lähinnä säikähtämisestä. Alastulo oli rento, kädet suojasivat kehoa ja päätä niillä kuitenkaan vastaanottamatta ojentamalla. Aikuinen, samasta suhteellisesta korkeudesta pudotessaan, olisi varmaan saanut murtuman tai jopa katkenneen luun ottaessaan putoamista vastaan "suorin käsin".

Osoitus mielestäni taas siitä miten me joudutaan "oppimaan pois" joitain asioita Budôlajit aloittaessamme....

[Manki]

Varmaan ekojen iskujen saamista pelkäsin - sitten kun tuli turpiin, niin eipä sitä sitten enää niin tarvinnut pelätä; eipä silti, ei iskujen vastaanottaminen mitenkään kivaa edelleenkään ole.

En muista, että olisin inhonnut mitään - ehkä ison potkutyynyn pitämistä, jos joku miespuolinen potki siihen täysillä. Taisin kerran lentääkin muutaman metrin persuuksilleni, kun en ollut varautunut kovaan tälliin.

[Simpanssi]

Vihaan vieläkin tehdä ukemia tietyn tyyppisistä heitoista. Uranage ja ushirogoshi eritoten. Niissä tullaan huonolla tekniikalla melkein aina niskoilleen ja usein ilman kontrollia.

[Anscu]

Kickboxingia aloitellessani pelkäsin sitä, että lyön tai potkaisen jotain pahasti. -Suurin syy tähän oli varmaan se, että kaikki muut naiset/tytöt oli mua vähintään päätä lyhyempiä..

Kaikkein eniten inhosin sitä, kun joka välissä joutui kumartamaan.
-Kerran laskin, siitä kun tulin treenipaikkaan ja kun lähdin sieltä, olin tehnyt 70 kumarrusta... :evil:
Nykyisessä seurassakin kumarretaan, mutta HUOMATTAVASTI vähemmän... 8)

[AriJ]

Kaikkein eniten inhosin sitä, kun joka välissä joutui kumartamaan.

Tähänkin voidaan suhtautua "maalaisjärjellä" IMHO.

Milloin ja miksi kumarretaan? Kun annetaan tai saadaan jotain.... Useimmin riittää varmaan "matalampi" nyökkäys, tietty ylempiarvoiselle aina syvempään.

Mutta mielestäni tästä ei tarvitse tehdä mitään "asiaa" - me nyökkäillään ja tervehditään päivittäin ties kuinka monasti ties kuinka montaa ja silti se ei sen kummemmin hetkauta. Kai? :evil:

Tietty, jos vaaditaan että kumarretaan tietyllä tavalla (tiettyyn syvyyteen) niin sittenhän pitää tehdä niin, mutta ei se taaskaan ole sen kummepaa. Kulttuurijuttu - ollaan mukana toisen kulttuurin "hommissa" ja mennään siis sen mukaan.

[Anscu]

No siis kyllähän siihen tottui ja ymmärsin sen kyllä, että se on kulttuurikysymys.
Mutta esim. joka kerta, kun treenien vetäjä selitti jotain kaikille yhteisesti, niin hänelle piti kumartaa, ennen kun pääsi jatkamaan parin kanssa.
-Luulenpa, että edellisessä seurassa se kumarrusten määrä johtui aika paljon siitä, kun seuran senseillä oli vahva karate-tausta..
Tästä asiasta puhuimme sillon pukuhuoneessa paljon ja en ollut ainut ihminen, joka ihmetteli tätä tapaa..

Myös se oli mun mielestä vähän liikaa, että ylempi arvoisia piti kutsua sensei, senbad yms. nimillä mitä niitä nyt sattuu olemaan..
Siis myös keltaisenvyön omaavia (olin itse silloin valkosessa vyössä.)
Nykyisesssä seurassa emme treeneissä käytä vöitä, kaikki kutsuu toisiaan etunimeltä ja meiniki on muutenkin rennompaa..
Tämähän on ihan makuasia, mutta mielestäni kickboxingiin ei sovi mikään armeija-meininki.

[Mika]

Vieläkö samat asiat vaivaavat vai joko on totuttu talon tavoille?