Välttämätön ja riittävä ehto ovat logiikan termejä, mutta niillä on käyttönsä myös sekä luonnon- että yhteiskuntatieteissä. Minulle tutuimmassa muodossa niitä käytetään, kun halutaan ja ainakin yritetään selittää joidenkin asioiden tapahtumisen kausaalisuutta. Esimerkki välttämättömästä ehdosta on vaikkapa se, että ihmiset tarvitsevat välttämättä happea ja vettä elääkseen, ilman niitä ihminen kuolee väistämättä. Esimerkki riittävästä ehdosta on vaikkapa se, että joillekin ihmisille yksi kalja on riittävästi, että hetken päästä pitää käydä kusella. Vessahätähän tulee väistämättä, jos ihminen nesteyttää itseään tarpeeksi, mutta kyseisen baari-illan vessassa käyntiin se yhden kaljan juominen oli "riittävä" syy.
Lähdin miettimään tätä itse asiassa kahta eri reittiä. Ensimmäinen kysymys oli "mikä on välttämätöntä itsepuolustuksessa?" ja toinen kysymys käsitteli sitä, miksi "sotakenttätaitoja" harjoittelevat koryut eivät sparraa, eli mikä tekee sotilaallisesta taistelutoiminnasta erilaista kuin sparraamisesta? (Joo tiedän, ennen vanhaan koryuissakin sparrattiin enemmän.)
Päädyin jaottelemaan kamppailulajien päämäärät tällä tavalla ja niiden ehdot seuraavasti:
Itsepuolustus/hätävarjelu
Toimivasta ja onnistuneesta itsepuolustuksessa voidaan puhua mielestäni vain silloin, kun tilanteesta selviydytään hengissä - mieluiten mahdollisimman vähillä vammoilla, mutta esim. veitsikeisseissä se "vähemmän" on todennäköisesti enemmän kuin nyrkkitappelussa. Hengissä selviäminen on siis välttämätön ehto; mahdollisimman vähillä vammoilla" ei kuitenkaan voi olla. Jos tilanteesta tulee enemmän runtua kuin olisi ollut mahdollista, niin silloin ei voitaisi puhua onnistuneesta itsepuolustuksesta vaikka henki säilyisi, koska tilanteesta olisi voinut selvitä "vähemmillä vammoilla".
Tämän lisäksi on hyvä pohtia aiheutettavan väkivallan ja fyysisen vahingon määräa, jota joudutaan käyttämään hengissä selviämiseksi: kuinka paljon sitä pitää aiheuttaa? Tässä väkivallan käyttö ei voi olla aina yleispätevästi välttämätön ehto, sillä on ehdottomasti tilanteita, joista voi selvitä puhumalla pois ilman tappelemista tai muuta fyysistä. Väkivallan käytön tulee siis ehdottomasti olla kunkin yksittäisen tilanteen kannalta riittävää, eli joko olematonta tai ehdottomassa hengenvaarassa ronskia. Tästä seuraa, että voidaan ainakin jollain abstraktilla tasolla analysoida, mikä olisi missäkin tilanteessa enemmän kuin riittävää eli liitoiteltua väkivallan käyttöä. Tällaiselle ajatukselle selkeästi perustuu moderni oikeustieteen tulkinta hätävarjelusta.
(Nyt tietenkin avautuu yksi näiden ehtojen mielenkiintoinen ominaisuus: joskus yksi tekijä voi olla sekä riittävä että välttämätön. Joskus väkivallan käyttö voi olla välttämätöntä ja sitä pitää käyttää riittävästi, että tilanteesta voi ylipäätään selvitä hengissä.)
Sparraus ja urheilukamppailu
Laitan tähän urheilukamppailun ja sparrauksen erikseen, sillä monissa itsepuolustuslajeissa harjoitellaan sparraamista, koska sen harjoittelu parantaa edellytyksiä selvitä hätävarjelutilanteesta. Rinnastan sen kuitenkin käytännön syistä kaikista itsetarkoituksellisimpaan ja puhtaimpaan ottelemisen muotoon, urheilukamppailuun. Näissä väkivallan ja selviämisen riittävyys ja välttämättömyys on selkeästi haasteellisempaa määritellä. Väkivalta on tietenkin välttämätöntä - muuten ylipäänsä ei voisi puhua urheilukamppailusta - mutta se ei itsessään ole tavoite tai takaa menestyksellisyyttä urheilukamppailussa. Urheilukamppailutilanteessa eli ottelussa tärkeintä on voittaa, ja voittaminen edellyttää ainakin sitä, että kilpakumppanille aiheutetaan niin paljon väkivaltaa, että tuomari katsoo hänen kokevan ja itsen olevan voitokas. Väkivaltaa pitää siis aiheuttaa kunkin tilanteen kannalta riittävästi, mutta päin vastoin kuin erotuksena itsepuolustukseen, jossa sitä pyritään aiheuttamaan mahdollisimman vähän.
Tähän asti tämä on minulle ainakin vielä melko helppoa, mutta kun päästään kysymykseen, mikä on itsen selviämisen taso, minulla loppuvat panokset. Edellyttääkö voitto sitä, että selviää itse matsista mahdollisimman vähällä, vai riittääkö se, että ylipäätään saa osakseen vähemmän väkivaltaa kuin toinen? Tähän haluan mielipiteitä. Itse olen taipuvaisempi "mahdollisimman vähällä"-vaihtoehtoon, koska usein käytännön matseissa ottelijat tuntuvat toteuttavan tällaista toimintaa ja "parin iskun riskeeraaminen ISOON tekniikkaan"-strategiat ovat harvemmassa.
Voimankäyttö
Tykkään käsitellä voimankäyttöä näistä erikseen, koska se on Potkussa selkeästi mielletty omaksi kamppailulajien osa-alueeksi, vaikka sitä ulkomaisilla kanavilla tuntuu näkevän vähemmän. Itsekin tykkään siitä, koska se on selkeästi kamppailullista toimintaa, jolla on erityislaatuiset lailliset rajoitteensa ja sääntönsä.
Voimankäytössä tärkein päämäärä lienee jälleen käyttää "voimakeinoja" toista ihmistä kohtaan, jotta hän lopettaa senhetkisen sopimattoman/luvattoman/laittoman toimintansa. Voimakeinot ovat jollain tavalla väkivaltaisia, koska ne puuttuvat henkilön fyysiseen koskemattomuuteen, mutta ideaalitilanteessa ne eivät kuitenkaan saa aiheuttaa fyysisiä vammoja, vahinkoja ja tarpeetonta tuskaa kohteelleensa. Soppaa hämmentää sitten vielä sekin, että voimankäyttö voi helposti muuttua hätävarjeluksi, jos kohde alkaa päämäärätietoisesti tavoitella fyysisen väkivallan käyttöä voimankäyttötoimijaa vastaan. Yritetään pitää se kuitenkin erillään.
Voimankäytön välttämättömäksi ehdoksi voidaan varmasti laskea luvattoman toiminnan pysäyttäminen: niin kauan kuin kohde rellestää ja mekastaa, voimankäyttö ei ole onnistunutta ja saavuttanut päätöstään. Samalla pyritään kuitenkin mahdollisimman vähään väkivaltaisuuteen. Ideaalisissa tilanteissa voimankäyttö onnistuu niin hyvin, että kohde saadaan taltutettua siististi ilman ylenpalttista painia, hengästymistä ja fyysistä epämukavuutta. Tällaiset tilanteet ovat varmasti harvassa ja ovatkin tässä vain pelkkä toivottava ihanne; todellisuudessa joskus päädytään kiistatta epämukavuusalueelle. Nyt kuitenkin on taas kysymyksen paikka, koska en osaa itse vastata. Onko fyysisen epämukavuuden ja tuskan aiheuttaminen joskus laskettavissa välttämättömäksi, riittäväksi vai tuleeko sitä koskaan sisällyttää lopputuloksen ehdoksi?
Taistelu
Tarkoitan tässä "taistelulla" yksinomaan sotilastehtävissä tapahtuvaa kohtaamista, jossa jonkin tietyn osapuolen hävittäminen palvelee laajempia strategisia päämääriä. Lasken siis tähän koryu- lajit, Defendo Greenin (eikös se mene tähän alle) sekä ylipäätään kaikki sotilaiden aseelliset ja lähitaistelujärjestelmät. Näissä kohtaamisen tarkoitus on käyttää toiseen taistelijaan pysäyttävää/kuolettavaa voimaa, jotta operatiivinen tavoite voidaan saavuttaa, oli kyseessä sitten puolustustaistelu, strategisen kohteen valtaus, Osama bin Ladenin tappaminen tms. Täysin päinvastaisesti kuin hätävarjelussa, tässä vastustajan "pysäyttäminen" (tappamalla, vahingoittamalla tai muuten toimintakyvyttömäksi tekemällä) on välttämätön ehto, muuten vastustaja käy kimppuun uudestaan ja haittaa tehtävän täytäntöönpanoa.
Mielestäni tässä yksittäisen taistelijan hengissä säilyminen ei ole välttämätöntä tai edes riittävää! Paremmin ja syvemmin sotilastehtävien rationaliteettia tuntevat voivat korjata minut vääräksi, mutta taistelutehtävissä kait aiemmin mainitun operatiivisen tavoitteen saavuttaminen on ensisijaista, yksittäisen ja joka ikisen sotilaan tms. selviäminen ei ole tarpeellista. Tietenkin, jos koko suorittava joukko kuolee ennen tavoitteen saavuttamista, jokin menee pieleen, mutta jos muutama menetetään kokonaistavoitteen hyväksi, niin fine. Tämähän ei tarkoita, että jonkin taistelijan pitäisi väistämättä tapattaa itsensä (ei tietenkään!), olla yrittämättä pitää itseään hengissä (varmasti suositeltavaa yrittää selvitä) tai sitä että taistelijan kuoleminen ei olisi menetys (koska sitä ihmishenkien kadottaminen aina on) vaan sitä, että pysäyttävän tai kuolettavan voiman käyttäminen voi ja saa toteutua siitäkin huolimatta, että taistelija sen seurauksena itse kuolee. Oletan, ja nimenomaan oletan, että koryu-lajien harjoittelu valjastaa tällaiseen toimintaan: tilanteeseen, jossa pyritään vain ja ainoastaan vastustajan kohtaamisessa ("engagement") "tappoon" ilman tavoitteellista selviytymisen päämäärää. Tämä ei taaskaan tarkoita itsetuhoiseen toimintaan pyrkimistä tai opettelemista, vaan pyrkimystä toimintaan, joka tehokkaasti toteutakseen edellyttää oman hengen menettämisen riskille antautumista. Tällaista tilannetta on käytännössä hyvin haastava täydellisesti mallintaa tavanomaisilla sparrauskäytännöillä, joissa pyritään ainakin joillain tasoilla ehkäisemään omalle kohdalle sattuvaa väkivaltaa, vai onko?
Nämä asiat ovat yleensä kaikkea muuta kuin yksimielisiä, loogikot tappelevat näiden kahden käsitteen perusteista ja syvimmistä merkityksistä, mutta se ei estä niiden toimivaa käyttöä käytännössä. Käytännössä kuitenkin tulkinnat usein eroavat, mikä on milloinkin ollut riittävä, välttämätön tai jopa ns. INUS-ehto. Haluaisinkin kuulla, missä mielessä kukin määrittelyni on järkevä, ja missä mielessä niistä voidaan esittää eriäviä tulkintoja. Pahoittelen tämän jöötin pituutta, mutta yritin parhaani mukaan välttää väärinymmärryksiä tarkoittamien asioiden suhteen.
Filosofeilla olen kyllä havainnut mieltymyksen soveltaa logiikkaa mihin vain missä vain.