Vetäjä, ohjaaja, opettaja, valmentaja?

[Lasse Candé]

Olen lukenut sieltätäältä että kukaan japsi ei kutsuisi itseään senseiksi. Tämä on kuitenkin tuubaa. Perustelu: jotkut japsit kutsuvat itseään senseiksi. Arroganttisuudesta en tiedä... Jos on prameita titteleitä ja käyttää niitä sen sijaan, voi tämäkin näyttää sitten prameilulta. Oma tulkintani tilanteista joissa itseä on kutsuttu senseiksi on että kaikkia ajatuksia näistä mitättömyyksistä halutaan ehkäistä ja annetaan vain leirin opettaja mahdollisimman vähäeleisesti. Tässä kohtaa sana on siis lopulta aika pieni.

Olisin myös eri mieltä siitä miten iso termi sensei on. Ja jatkan vielä että käytännötkin vaihtelevat, jolloin toki termin "koko":kin voi vaihdella. Tästä asiasta näkee ihan liikaa väittelyitä ja kavennuksia. Tosiasia on että japseilla itselläänkin käytännöt sanan käytöstä vaihtelee. Olen törmännyt usein tilanteisiin joissa itseään alempaa (ja vieläpä omaa oppilasta, mahdollisesti noin kolmekymppistä ja tilanteessa suht vähäisen senioriteetin omaavaa) tilanteessa ei-opettavaa kutsutaan etunimi-senseiksi japsin toimesta. Monien sensei-sanan nettikäyttöopettajan mainitsemista virheistä tuossa täyttyy melkoinen liuta. Jos japsi sitten "käyttää kielensä sanaa väärin", tulee vähän mieleen sellainen jos joku lavatanssista innostunut japsi tulee kertomaan minkälaisia latauksia mikäkin suomenkielen sana pitää suomalaisessa yhteiskunnassa sisällään. Ja kaikki tuo on sikäli lohdullista että oikeutus oman yhteisön melkein mille tahansa käytännölle saattaisi löytyä.

Ei vertaudu täysin, mutta kyllä suomenkielikin mahdollistaa sen että vaikkapa sana opettaja saa jonkin tarkasti rajatun merkityksen vaikkapa Korsodossa, jonka juuri täällä keksin. Olen keskustelussa kuullut kouluopettajastakin että "ei hän ole mikään oikea opettaja". Varsin monissa lajeissa tätä ongelmaa opettajuuden monista merkityksistä sitten kierretään vaikkapa sillä että puhutaan eriasteisista opettajalisensseistä tai opettajakoulutuksen käyneestä opettajasta tai virallisesta opettajasta. Näistä jokaisessa on taustalla hieman sitä että näitä täyttämätön treeninvetäjä ei opettaessaankaan ole "oikea opettaja".
Näkisin että suomenkielen rajoissa kaikelle tällaiselle löytyy oikeutus. Arvaan että japaninkieli saattaa olla tässä suhteessa yhtä elävä tai ainakin erittäin elävä.

EDIT: tuli juuri puhelu Rekolasta että Rekoladossa opettaja tarkoittaakin pelkästään sitä joka vetää treenit. Heillä isommista linjoista päättäviä siihen koulutettuja tyyppejä kutsutaan "vastuuopettajiksi". Meillä Korsodossa näitä taas kutsutaan tosiaankin opettajiksi.

[AnttiA]

Sensei/senpai ni rei!
Kumarrukset treenien alussa ja lopussa (polvi-istunnassa). Ainakin meillä Helsingin Karateklubissa toteutetaan Suomessa pitkään käytettyä (wado) tapaa. Vetäjälle 3. dan tai ylempi sanotaan sensei ja muille senpai.
Epävirallisesti ja treenien ulkopuolella puhumme kuitenkin usein vetäjistä. Seuran sivuilla mainitaan ohjaajat. Poikkeuksena pääsenseimme Keijo Mikkosen kuvan alla lukee päävalmentaja.

[Andy]

Professoriksi ei Suomessa kai kukaan ole itseään nimittänyt. Se johtuu varmaan siitä että Suomessa professorilla tarkoitetaan nimenomaan yliopiston professoria. Ulkomaillahan myös alempien koulutusasteiden opettajat ovat usein "professoreja" eli nimitys rinnastuu enemmän "opettajaan".

[Lasse Candé]

Vähän vastaava kuin että kutsuu pääopettajaa presidentiksi.
Yksi tyyppi kerran kertoili automatkalla edellisen tyylisuuntansa presidentistä ja kun huomasin että vika on systemaattinen, aloin nauramaan ja alleviivasin hauskuuden. Naurettiin sitten koko porukassa mitä autossa oli.

Hupaisampi yksityiskohta oli että muistin nauraneeni samalle asialle täällä potkussa ja henkilö osoittautui samaksi joka kirjoitteli myös täältä tyylinsä presidentistä. Oli kyllä hyvät ja mielenkiintoiset keskustelut... Terveisiä Joensuuhun!

[PetriP]

Olen törmännyt usein tilanteisiin joissa itseään alempaa (ja vieläpä omaa oppilasta, mahdollisesti noin kolmekymppistä ja tilanteessa suht vähäisen senioriteetin omaavaa) tilanteessa ei-opettavaa kutsutaan etunimi-senseiksi japsin toimesta.

Japannilaisessa kulttuurissa on tärkeää olla kohtelias. Jos jollakulla on tilanteessa auktoriteetti on hän silloin siinä tilanteessa sensei. Japanissa toisen "korottaminen" on aina ok.

Mutta ei itsensä korottaminen. Tyttäreni Japanilainen japaninkielen opettaja sanoi, että ei ikinä saa käyttää itsestään sensei sanaa. Samaten ei esitellä itseänsä Petri-san koska sekin olisi itsensä korottamista. Japani on maa, jossa vaatimattomuus kaunistaa.

uskon toki että käytännöt vaihtelevat.

Ja jos haluaa sanoa kertoa olevansa opettaja niin sana on kyooju, mutta useimmiten japanilaine opettaja ei sanoi ammattians asuoraan sanoi mieluummin työskentelevänsä xx koulussa.


Judossa suomessa käytännössä kaikki mua opettaneet judokat ovat muuten kieltäneet sensei termin käytön puhuttaessa heistä. Ja yleensä käytettään etunimeä tai "ope"-termiä. Vaatimattomuus kaunistaa suomessakin

[JariR]

Kääntyi spekulointi näköjään japanilaisiin termeihin ja niiden käyttöön. Kirjoitin aikoinaan tämmöisen pätkän hieman samankaltaista asiaa ihmettelevien iloksi. Ehkä siitä olisi viihdettä tämänkin ketjun lukijoille?

Tiivistäen voisi todeta että japanilaiset tavat ja kieli ovat usein meille hämmentäviä koska ne ovat niin voimakkaan tilannesidonnaisia. Mikä toimii esim. yhdessä sosiaalisessa tilanteessa tai ryhmässä, ei olekaan ihan sujuvaa toisessa tilanteessa.

Yleisesti ottaen kuitenkin voi kyllä lähteä siitä että "Senseiksi" itsensä esittelemistä pidetään vähintäänkin kummallisena. Siis normaalisti, aikuisten ihmisten kesken, japanilaisessa kontekstissa.

Lasse tuossa edellä taas rupesi fiilistelemään sillä, kiistämättä usein huvittavia tilanteita luovalla, joidenkin länkkäreiden tavalla "olla japanilaisempia kuin japanilaiset". Tämä on kiistämättä aika hauskaa silloin kun siihen törmää.

Kolikon toinen puoli taas on se että varsinkin moderneissa kamppailulajeissa japanilaisilla on, sinänsä hyvin järkevä tapa yksinkertaistaa ja paketoida joitain maneereitaan ja tapakulttuurin piirteitä "ulkomaalaisversioiksi". Nämä ovat nähdäkseni usein hieman yksinkertaistettuja etiketti- ja normiversioita kulttuuriviennin käyttöön joita sitten ulkomaalaiset voivat toistella, noudatella ja saada kaikinpuolin positiivisella tavalla eksoottisia fiiliksiä. Ja eivät nämä yksinkertaistetut versiot aina ole edes niin kaukana siitä "full versionista" - joidenkin karatekoulujen käyttämä "perusetiketti" esim. muistuttaa hyvin paljon sitä mikä esim. peruskoulun yläasteen tai lukion poikalaumoille vedetään ihan normisettinä emämaassa.

No mitä tässä olikaan pointtini? Se että kulttuurijutut ovat useinkin monisyisiä ja hienovaraisia ja absoluuttisia totuuksia on vaikeaa löytää. Ainakaan jos ei ole viettänyt aikaa vieraan kulttuurin keskellä.

Jospa sitten koettaisin seuraavaksi tuottaa jotain lisäarvoa tähän ketjuun näitten kotimaisten nimitysten saralla. Here goes!

"Mestari" nimityksestä - mielestäni se on suomen kielessä käytettynä hankala juuri ketjussa aiemminkin mainittujen väärinymmärrysten takia.

Itse saan lähes näppylöitä aina kun jotakuta kamppailuvalmentajaa kutsutaan "Mestariksi" sillä lähes uskonnollispainotteisella tavalla - tiedättehän, kun säihkyväsilmäisen oppilaan puhuessa opettajastaan joka neljäs sana on "Mestari" isolla alkukirjaimella. Ja Mestarin paikalle tullessa oppilaiden kehonkieli muuttuu korostuneen nöyräksi ja alistuvaksi. Ja kumarreellaan kovasti paljon.

Samaan aikaan kuitenkin esim. klassiset japanilaiset miekkakoulut (koryu bugei) käyttävät samaa sanaa, mutta enimmäkseen hyvin erilaisella - oikeastaan lähes päinvastaisella -merkityksellä. Siellä useinkin, puhuttaessa "koulun mestarista" tarkoitetaan samantyyppistä pätevyyttä kuin mestari-kisälli järjestelmällä kouluttautuneen mestaripuusepän tai mestarisuutarin tapauksessa.

(Siellä Japanin suunnassa on nimittäin ihan eri nimitykset näille jotka Miekan Tietä kulkiessaan ovat Valaistuneet ja Raottaneet Verhoa universumin syvimmän olemuksen edessä. ;-) Sikäläisen uskonnolliset narratiivin mukaisestihan ihan mitä tahansa esim. taidetta tai työtä harjoittamalla voi löytää tien valastumiseen, niin sotataitoja opiskelemalla kuin mihin tahansa muuhunkin ihmisen elämänalaan syvällisesti ja hartaudella paneutumalla. Anyway: noissa tapauksissa nimitykset ja "arvonimet" sitten lainataan käytännössä joko buddhistisesta tai shintolaisesta uskonnollisesta sanastosta. Ja kuulijalle ei siis jää vahingossa epäselväksi puhutaanko silloin pätevyydestä esim. miekanheilutuksessa vai onko nyt oikeastaan puheenaiheena uskonnollissävytteinen yläpilvi.)

"Mestarisuutari" taasen siis osaa tehdä kengän. Ei siis välttämättä tunne universumin saloja.

Mestarisuutari osaa kuitenkin tehdä kengän kuin kengän - sujuvasti, taloudellisesti, varmasti ja laadukkaasti. Hän jatkaa vanhaa käsityöläisperinnettä ja pystyy myös siirtämään oman taitonsa kisällilleen (ts. oppipojalleen) niin että aikanaan sekin sitten osaa. (Eikä niin että oppipoika on vielä parinkymmenen vuodenkin päästä vain harrastelija ja Mestaria ihaileva fanittaja)

Englanninkielisissä käännöksissä esiintyvänä terminä tuo "mestari" on vähän selkeämpi, koska siellä kytkentä termeihin "master-carpenter" tai "master-cobbler" on lähempänä modernia, elävää ja ymärrettävää kieltä.

Oma kokemukseni ja "oppipoika-aikani" klassisessa japanilaisessa kamppailukoulussa on tehnyt hyvin selväksi sen että kun meillä joskus puhutaan "mestareista" niin on kyse tyypeistä joiden taito on sukua tuolle edellämainitulle "mestarisuutarille". Tai sitten tyypeistä jotka ovat voittaneet pokaaleja urheilukilpailuista. Näitä heppuja arvostetaan myös.

Suomessa vaan kun rupeaa puhumaan mestarista niin useimmille tulee ensissijasesti mieleen Mestari - tiedättehän; melkein samaa kaliberia kuin se alkuperäinen Mestari - tämä yks pitkätukka-puuseppä joka piti fiksuja, innoittavia puheita ja ruokki kuulijat vielä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.

Senpituinen se. Ja jos tämä artikkeli ei ollut metakeskustelua, niin en tiedä mikä olisi.

t. J

[Jopo]

Oli muuten heittämällä ketjun paras viesti!

[Paanari]

Jospa minäkin lyön puulusikkani tähänkin soppaan.
Meillä "Paanareiden pursiseuralla" mua kutsutaan miten milloinkin, Mestari, Ope, Jaska, Paanari, Puliukko, Vyyher, Sadisti, Kaljan pummaaja yms, yms. Välillä jäpiltä lentää ihan hyvääkin läppää.
Aivan yhdentekevää miten niitä "arvonimiä" tai vyöarvoja ropisee. Ei ne muuta mun tietoja ja taitoja miksikään.
Jos joku nimi pitää valita tahtipuikon/ruoskan heiluttajalle niin, mun valinta on "Mentori".
Sitähän mä teen, opastan kokeeneempana muita vähä-älyjä (pakko olla mielenvikanen kun vuoskymmeniä jaksaa vääntää rautalangasta) mukilointimaailman poluilla.
Hiiohoi ja laulu soi

Jaakko-Prinssi jne.

[Lasse Candé]

Yksi sellainen käytännöllinen seikka on että esim suomalaiset usein vaikeilevat näiden kanssa. Tärkeää olisi oppia luonnollisuus.
Tätä on muuallakin sivuttu, mutta itse koen akateemisessa maailmassa opettajan "puhuttelun" vaikeampana kuin mitä se oli intissä tai mitä se on kakessa. Se että opettajaa voi kutsua senseiksi, tekee kaikesta helpon suoraviivaista. Suomalainen näkee sitten tämän helposti "mielistelynä". Jotenkin meidän kulttuurissa kunnioittaminen valitettavan paljon yhdistyy johonkin alistumiseen. Tämä on monessa mielessä hyväkin asia, mutta niin on terve ja luonnollinen hierarkiakin.

Näkisin että tätä asiaa kannattaa pohtia sellaisella tavalla että mihin tahansa menee, ei koe itseään alhaiseksi, osaa osoittaa kunnioitusta, asiat hoituu tehokkaasti ja kaikki tähän liittyvä on helppoa. Sellaisen ihmisen kanssa on sen toisen sitten helppo keskittyä olennaiseen, kun pystyy luottamaan. Sillä asenteella voi myös yllättää itsensä, miten lähellä kovan luokan mestaritkin voivat olla. Oppimisen kannalta sellainen erityishuomio ja pääsy keskusteluihin voi olla aika avaavaa.

[Andy]

Muistan elävästi tapauksen Potkunyrkkeilyliiton suurleiriltä, jota veti Rantalan Pasi. Pasi on siis maajoukkueen pitkäaikainen päävalmentaja, yksi Suomen korkeimpia vyöarvoja, maailmanmestari ja valmentanut maailmanmestareita. Eli aivan Suomen ykkösnimiä ja tunnettu varsin tiukkana ja ehdottomana valmentajana.

Pasi selitti minulle jotain kun siihen tuli eräästä pienestä maakuntaseurasta henkilö joka kumarsi ja sanoi: "Sensei, miten pitäisi tehdä kun..."

"Sensei" Rantala katsoi aivan hölmistyneenä ja sanoi sitten "Joo, ihan Pasi vaan." ja selitti sitten näkemyksensä kysyttyyn tekniikkaan.

[Mjölnir]

Itse myös pyydän oppilaita puhuttelemaan etunimellä. Se sopii omaan tavaramerkkiini opetuksessa, joka on tietynlainen rentous ja helposti lähestyttävyys

[Lasse Candé]

Näitä huomattavasti tärkeämpää on keskittyminen oppiin. Siihen kun keskittyy, tulee luonnollinen nimittelykin helpommin, liittääkseni aiheeseen.
Mikään ei tunnu itsestäni niin hyvältä opettajana kuin se kun näen että opin vastaanottaja alkaa muuttamaan juttuaan ja yrittää. Tämä on suurin kunnianosoitus ja uskon että jos itse teen oppilaana näin, saan about jokaisessa yhteisössä varsin paljon anteeksi "nimittelyvirheistä" tai sen epäoptimaalisuudesta.

Jännä asiahan on se että sekä Andyn tarinassa että Mjölnirin omassa linjanvedossa on olemassa asetelma että kuitenkin pystyy tekemään väärin. Sitä Pasia ei saanut kutsua senseiksi ja Mjölniriä pitää kutsua etunimellä. Sosiaalisestihan on näin. Kuitenkin, mitä enemmän kumpi tahansa keskustelun osapuoli on sen perässä että miten oppilas kehittyy mahdollisimman tehokkaasti, sitä vähäisemmän roolin jokin tuollainen muotoseikka saa. Ylikumartelijat yleensä tahtovat tulla huomatuksi ja saada keskustelun. Samaa tekee monesti etunimittelijätkin, jotka kokevat että se oma mielipide on tosi arvokas. Mitä paremmin opettaja tietää kaiken tämän ja osaa siirtää fokuksen asiaan, sitä paremmin kaikki sujuu.

Tavallaan keskustelunavaus kuulosti vähän sellaiselta itsensä liian vakavasti ottamiselta, kun nyt ollaan kursseilla ja ammattitaitoisia. Uskon että arvostus tulee aina siitä mitä tilanteissa opettaa. Opekurssitukset ja ammattimaisuusmielikuvat omassa päässä eivät näitä anna. En tarkoita vähätellä taitavaa opetusta vaan nimenomaan alleviivata sitä.

[Mjölnir]

Mjölniriä pitää kutsua etunimellä..

Pieni yksityiskohta, mutta en sanonut "pitää", vaan pyydän / kehotan. Minulle nämä kaksi ovat eri asioita terminologisesti

[Andy]

Minä kehotan puhuttelemaan Andyksi vaikka kerron peruskurssilaisille toki oikeankin nimeni.

Valmentajaksi en anna nimittää itseäni ja korjaan aina jos joku niin tekee. Sanon että ohjaan kyllä treenejä mutta en ole kenenkään henkilökohtainen valmentaja. Opettajaksi ei kai ole kellään tullut mieleen kutsuakaan. Mestariksi tai senseiksi kutsuminen on salillamme yleinen vitsi. "Jahah, Lauri-sensei tuli pitämään treenit."

Rantalan Pasia senseiksi kutsuneen henkilön seuralla ei siihen aikaan ollut kovin paljon kontakteja muihin seuroihin. Tyyppi oli varmaankin epävarma siitä mikä on soveliasta ja halusi mieluummin olla ylikohtelias kuin vahingossa loukata tunnettua valmentajaa liian tuttavallisella puhuttelulla. Hänellä saattoi myös olla taustaa esim. karatesta ja oli ehkä siellä tottunut nimittämään suurempia herroja senseiksi.

[Lasse Candé]

Vielä tuosta pyytämisestä/kehottamisesta...
Kun sanoin että "pitää kutsua" niin tämä tarkoittaa juuri sitä että on oikeampia ja väärempiä tapoja. Ei pelkästään sitä että on oikea ja väärä. Ei ole pakko kuin kuolla jne.

Silti joka kerta kun kiinnittää huomiota noihin, tekee tapakulttuuria. Tämän kaiken voi tehdä paremmin tai huonommin ja tämä kaikki voi olla jopa järkevää, ei siinä mitään. Tahdon vain painottaa että myös "vapaamielisyys" on kulttuurillinen rajaaja. Ja että asiaan ei kannata kiinnittää turhaa huomiota ollenkaan. Nimittelyiden tarkoitus on helpottaa oppimista, ajattelen itse.