Ego ja nöyryys kamppailulajeissa

[Kari Aittomäki]

En nyt ihan hahmota miksi kamppailu-urheilua pitäisi soveltaa tai miettiä sen soveltuvuutta johonkin katukähinöihin sen enempää kuin vaikka korkeushypyn tai lacrossen.

Eli siis kamppailu-urheilijat ovat ennenkaikkea ja ensisijaisesti urheilijoita/kuntoilijoita?
Omat kokemani eivät tue tätä näkemystä.
Oletko itse kokenut kehittyneesi paitsi urheilullisesti myös ihmisenä potkunyrkkeilyyn siirtymisen myötä?

[Jopo]

Eli siis kamppailu-urheilijat ovat ennenkaikkea ja ensisijaisesti urheilijoita/kuntoilijoita?

Itse näkisin asian juurikin noin ja kokemukseni vieläpä tukevat näkemystäni. Toki, ihminen on siinä hassu olento, että huomioi kaikki kantaansa tukevat ilmiöt ja jättää epähuomioon tai kuriositeetin asemaan päinvastaiset.
Jos ottaa huomioon nykyisen elämäntilanteeni ja työn asettamat vaatimukset, niin kyllä treenaamisen päämotivaattorit, ja ainoat, ovat kehittyminen urheilijana ja harrastamisen hauskuus.

Oletko itse kokenut kehittyneesi paitsi urheilullisesti myös ihmisenä potkunyrkkeilyyn siirtymisen myötä?

Kysymys oli Andylle, mutta vastaan omalta osaltani. Olen kokenut kehittyneeni ihmisenä urheilun aikana. Uskon, että mikä tahansa urheilu olisi kehittänyt samoja henkisiä ominaisuuksia, kylläkin lajista riippuen eri suhteessa ja eri aikoina.

[Andy]

Eli siis kamppailu-urheilijat ovat ennenkaikkea ja ensisijaisesti urheilijoita/kuntoilijoita?
Omat kokemani eivät tue tätä näkemystä.

Arvaan kyllä syyn tähän. Miten kauan siitä on kun olet viimeksi treenannut jotain kamppailu-urheilulajia aktiivisesti? Siis pidempiä aikoja monta kertaa viikossa. Eikö siitä olekin pikemmin 20 kuin 10 vuotta?

En yhtään epäile etteikö 2000-luvun alussa vapaaottelu, 90-luvulla potku- ja thainyrkkeily ja -70-80-luvuilla karatekin kerännyt harrastajikseen kaikenlaisia kapakan vahvimpia miehiä, joiden treenimotivaatio oli jotain egon kasvatuksen ja nakkikiskalla pärjäämisen luokkaa. Osasta sitten tuli lajien ansioista enemmän tai vähemmän urheilijoitakin, useimmista vähemmän.

Mutta maailma muuttuu ja lajit menevät eteenpäin. Herran vuonna 2015 normaali kamppailu-urheilun peruskurssilainen on opiskelija joka haluaa laihtua ja hyvä peruskurssilainen on opiskelija tai koululainen joka haluaa olla kuin Anton Kuivanen.

Oletko itse kokenut kehittyneesi paitsi urheilullisesti myös ihmisenä potkunyrkkeilyyn siirtymisen myötä?

Ihan varmasti laji ja sen parissa saadut kokemukset ovat vaikuttaneet minuun voimakkaasti. Toisaalta 10 vuoden aikana ihminen muuttuu joka tapauksessa monin tavoin ja on tietysti mahdoton sanoa mitkä muutokset ovat treenin vaikutusta ja mitä olisi tapahtunut jos olisin jatkanut vaikka Hokuotoryun parissa tai lopettanut kamppailulajit kokonaan. Mitä kehitykseen tulee niin sen ovatko mitkäkin muutokset positiivisia ja mitkä negatiivisia määrittelevät muut ihmiset.

[flammee]

Henkinen kehittyminen ja etiketti.... Henkilökohtaisesti uskoisin että monet japanilaiset etikettinysväykset ovat lähtöisin sellaisesta luonnehäiriöstä kuin perfektionismi.

Osataan sitä toki täällä lähempänäkin - muistan kun joskus nuorempana olin metsätiellä kävelyllä ja siellä oli ns. täydellinen halkopino, joka ikinen halko oli melkolailla millilleen samalla tasolla. Siinä kattelin ja ihmettelin että "miksi?". Siis keskellä metsää, ei ollut tilanpuutetta, eikä sortuminenkaan olisi kenenkään turvallisuutta uhannut, saati mitään sortumavaaraa ollut. Halkopinon täydellisyydelle oli vaikea keksiä mitään funktionaalista tarkoitusta. Samankaltaiseen tasapäistämiseen pyritään monissa budolajeissa, on just samanlaiset puvut, tietyissä tilanteissa edetään saman kaavan mukaan ja kaikki ovat samassa asennossa ja tekevät juuri samaan aikaan, saman liikkeen. Japanilaisessa kulttuurissa näkee vastaavaa turhanaikaista säätämistä muutenkin, esim. kalligrafia, c'mon already? Näyttäähän se toki tietyllä tavalla hienolta, mutta onko se kaiken sen vaivan arvoista...?

Pitäisi tietysti määritellä että mitä se henkinen kehitys on ja miten siinä kehittyy... Ja onko perfektionismi jollain tapaa positiivinen asia?

Jossain "menesty elämässä" -opaskirjoissa eräs menetelmä on sellanen että teeskennellään ja uskotellaan itelle että ollaan parempia ihmisiä, niin sitä kun pitää yllä niin ajan myötä muututaan koko ajan enemmän sellaisiksi kuin mitä teeskennellään olevinaan. Tältä kantilta voikin olla että etikettibudolajit henkistävät tietynlaisia ihmisiä, vähän niinkuin rituaalit uskonnoissa (omakohtaisesti uskoisin olevani hieman liian kyyninen että tällaista prosessia pääsisi tapahtumaan kunnolla). Sitten on myös seura tekee kaltaisekseen -efektiä, joka saattaa vielä lisätä tätä henkistymisen vaikutusta. Ehkä sitä myös ajattelee että miten sitä sopii käyttäytyä kun kerran on budoka... Täähän näkyy esim. kun salilla sparraillaan ja sitten miten kannustetaan.. En mää itämaisissa lajeissa kokenut sopivaksi huudahtaa taustalta että "lyö sitä homoa*!" vaikka ajatus moisesta tuntuikin kovin kutkuttavalta. Potkista lyhyesti testatessani sieltä taustalta kyllä kuului varsin vastaavia huudahduksia...

Kun japanilaisissa lajeissa on hitaita hetkiä, ajattelen "v***u, pitäs olla jo". Tässäkin eka minsa ihme hipsuttelua ympäri salia, sitten näytelmässä setä riistää kepin ja sitten katsellaan intensiivisesti, hipsutellaan ja kumarrellaan tovi ja sitten on olevinaan taas jotain näytelmätoimintaa. Ja niin edelleen.


Ja kun japsimiekkamies nostaa miekan päänsä yläpuolelle teatraaliseen "nyt mä lyön ylhäältä alas" -valmiusasentoon, niin se lyö sillä aina ylhäältä alas lyönnin. En ole nähnyt yhtään poikkeusta. Kait siihen on sitten helppo tehdä vastaliikettä, varsinkin ennalta suunnitellussa näytelmässä.


Niin siis, tiettyyn osaan ihmisistä se henkisyys ei vaan ota upotakseen, ei ne ihmiset silti välttämättä pahiksia ole.



*Ei mitään näitä vähemmistöjä vastaan, mutta kun on näitä haukkumasanoja jotka nyt vaan ovat foneettisesti toimivia, ei niillä mitään tarkoiteta kun kavereille huudetaan.

[Mika]

Ja onko perfektionismi jollain tapaa positiivinen asia?

Tuohon voi vastata eri tavoin, mutta ensin termi pitäisi määritellä.

Perfektionismi tarkoittaa psykologiassa joko halua tehdä asiat mahdollisimman hyvin taikka uskomusta, että täydellisyyttä kuuluu tavoitella. Perfektionismin patologiseen eli epäterveenä pidettyyn muotoon kuuluu uskomus, että mitään täydellisyyttä huonompaa ei voi hyväksyä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perfektionismi" onclick="window.open(this.href);return false;

Olen kuvaillut itseäni valikoivaksi perfektionistiksi. Kun minua kiinnostaa jokin, annan sille kaikkeni (ja jos ei kiinnosta, en (töiden ulkopuolella) välttämättä laita tikkua ristiin). Tästä ominaisuudesta on ollut huomattavaa hyötyä myös kamppailulajeissa, ja koska olen harjoitellut paljon pitkäjänteisyyttä vaativia lajeja, ovat nämä lajit myös ruokkineet tätä ominaisuuttani. Pidän tätä hyvänä.

Tuo muu viesti sisältää paljon pohtimisen arvoisia ajatuksia. Ehdin nyt kommentoida vain tuota.

[halmehe]

Uskon sen judoässän tarkoittaneen ukemin vievän takaisin perustotuuksien äärelle, pakottomuuteen ja joustavuuteen. Epäposeeraukseen, minäkuvan nollauspyrkimykseen.

Näköjään. Taitaa se uke(mi) olla tärkeämpi kuin "heitto".

[Andy]

Perfektionismi ei mielestäni ole varsinainen edellytys hyväksi kamppailijaksi tulemisessa mutta tuntemissani hyvissä kamppailijoissa on selkeä yliedustus perfektionisteja. Yleensä näille on ominaista erittäin hyvä tekniikka. Toki sitten jos homma menee sairaalloiseksi niin eihän se tietenkään mitään edistä.

Tuo takenouchi-ryun videon harjoitustapa on siitä hankala että noin tekemällä saa tosi vähän toistoja treenitunnin aikana. Tosin tuo oli näytös ja ehkä he normitreeneissä toimivat vähemmän muodollisesti. Näkisin vähän huonoksi sellaisen että harjoittelua muutetaan tehottomammaksi jonkun epämääräisen henkisen kehityksen takia.

[Kari Aittomäki]

Mä en laittaisi tuota perinpohjaisuutta aivan kokonaan perfektionismin alle. Kyse on lähinnä keskittyneisyyden korostamisesta, kimestä. Nuo siirtymiset ja tuijotuksen pitäminen ja etäisyyden tarkka mittaaminen ovat ihan todellisia työkaluja, tosin viittaavat enemmän kaksintaistelutilanteeseen kuin sotatanner-riehumiseen..
Kuitenkin, Bernhard Montegomery kuvaa ansiokkaassa kirjassaan japanialaistaistelun alkurituaaleja sarjaksi yksittäisiä kaksinkamppailuja. Tuntuu epätodennäköiseltä mutta menetiedä. Kyllähän niitä vastaavia kuvauksia on muistakin kulttuureista. Sivuseikka sinänsä.

Eli kyllä minä koen sen traditiotreenaamisen tuijottelun ja paikanhakemisen jopa oleellisempana kuin fyysisen vatkaamisen. Tämä korostuu etenkin silloin kun treenikaverin tekniikat on aidosti vaarallisia.
Olen kertonutkin sen kun Matsuoin treeneissä koettiin murskata vastustajan asennerakenne omalla, varsinainen treeni ei sisältänyt muuta kuin tuijotusta bokkenin yli ja kamaen ylläpitoa..
Mutta oli yksi treeniurani antoisimpia hetkiä, kun sittemmin kendomaajoukkueen ykköstykin tahto murtui ja miekkansa muuttui elottomaksi, erittäin helposti ohitettavaksi.
Kun saatoin todella tuntea aseeni eläväksi olennoksi joka etsii aukkoa. Lumen kasautuessa liikkumattomalle terälle..

Mitämä yritän piipittää on se, että joka metodin jokajutussa on jokin ydin. Treenaajan tehtävä on koettaa ottaa selvää jotta mikä. Arvottaminen on joutavaa.

Arvaan kyllä syyn tähän. Miten kauan siitä on kun olet viimeksi treenannut jotain kamppailu-urheilulajia aktiivisesti? Siis pidempiä aikoja monta kertaa viikossa. Eikö siitä olekin pikemmin 20 kuin 10 vuotta?

Sosiaalisen harjoittamisen jätin 10 vuotta ja neljä kuukautta sitten. Omaishoitajuus-syistä.
Treenaaminen ei ole päättynyt. En kamppailu-urheillut edes silloin kun, minulle matsit on työkalu, koeponnistuskenttä.

Herran vuonna 2015 normaali kamppailu-urheilun peruskurssilainen on opiskelija joka haluaa laihtua ja hyvä peruskurssilainen on opiskelija tai koululainen joka haluaa olla kuin Anton Kuivanen.

Tämä kiteyttää hienosti sen, miksi en koko kentästä oikeen välitä. Vaikka pyyntöä toki olisi.
Jättäisitkö nuo rivienväli-halveksunnat vähemmälle. Ne syövät kirjoittelusi kokonaistehoa.

[Jussi Ekholm]

Ja kun japsimiekkamies nostaa miekan päänsä yläpuolelle teatraaliseen "nyt mä lyön ylhäältä alas" -valmiusasentoon, niin se lyö sillä aina ylhäältä alas lyönnin. En ole nähnyt yhtään poikkeusta. Kait siihen on sitten helppo tehdä vastaliikettä, varsinkin ennalta suunnitellussa näytelmässä.

Siinä tilanteessa kun ei ole oikeastaan niin kauhean montaa mahdollista lyöntikulmaa. Myöskin torjuntamahdollisuuksien määrä on melko rajallinen, jos miekka on jo pään yläpuolella. Tietysti on aina mahdollista laskea miekka alemmas lyömättä. Nuo samat lyöntikulmat kun on käytettävissä niin eurooppalaisilla kuin afrikkalaisillakin miekoilla.

Tuo teatraalisuus on ainakin minusta ihan hyvä termi kuvaamaan noita yleisiä demoja. Noissa demoissa kuitenkin yleisö saa jonkinlaisen kuvan siitä mitä tapahtuu.

En nyt ole niin hirveän paljon perehtynyt tuohon japanilaisen etiketin historiaan, mutta minulla on sellainen kutina että Edo-kausi aloitti tuon varsinaisen "etikettinysväyksen". Kyllähän sitä ennen sitäkin aina pokkuroitiin hoveissa ja ylemmille, mutta 1600-luvulla alkoi tulla noita pieniä merkityksettömiä sääntöjä vaikka kuinka.

Yleensä en vaivaudu heittämään mitään viestiä ilman tekstiä, mutta en voinut vastustaa tuota Mike Tyson-pätkää. En tiedä onko kukaan huomannut millainen muutos Mike Tysonin persoonassa on tullut iän myötä. Hänen ollessa huipulla kamppailu-urheilussa hän oli häijy ja sellainen äijä johon ei kyllä tehnyt todellakaan mieli törmätä huonoissa merkeissä. Kyllähän tuo vanha häijy persoona vielä joskus vähän pilkahtelee esiin, mutta nyt tuo julkisuuskuva ainakin on miehellä aivan erilainen, mitä se oli hänen ollessa huipulla kamppailijana.

[Naked]

Tuo takenouchi-ryun videon harjoitustapa on siitä hankala että noin tekemällä saa tosi vähän toistoja treenitunnin aikana. Tosin tuo oli näytös ja ehkä he normitreeneissä toimivat vähemmän muodollisesti. Näkisin vähän huonoksi sellaisen että harjoittelua muutetaan tehottomammaksi jonkun epämääräisen henkisen kehityksen takia.

Varmasti normitreeneissä meno ei ole yhtä muodollista, mutta uskoisin että tämä koskee lähinnä noita kumarteluja ja muita valmisteluja, sekä jossain määrin tuota tilanteesta poistumista. Vaihtelee paljon koulun mukaan paljonko pönötystä kuuluu normaaliin treenaamiseen, mutta sanoisin että kyllä valtaosa kouluista haluaa täysin turhat osat minimoida harjoittelusta.

Mutta tämä on vain puolet asiasta. Toinen puoli asiasta on se, että tehokasta harjoittelua ei ole vain juuri se toiminnan hetki. Iso osa opeteltavaa asiaa on lähestymiset ja valppauden ylläpitäminen. Miekkataistelussa kun yksi osuma yleensä riittää pyritään usein saamaan etua jo ennenkuin ollaan lyöntietäisyydellä, mikä vaatii tälle osalle toistoja ja taas toistoja. Poistuessa tilanteesta taas pitää pysyä valppaana jos homma ei päättynytkään siihen - treeneissä usein opettaja voi hyökätä uudestaan siinä kohtaa. Myöskään itse tekniikoita nimenomaan ei haluta hioa täysin automatisoiduiksi vetäisyiksi, vaan nimenomaan tekniikassa on pystyttävä mukautumaan vastustajan tekemisiin jatkuvasti - miekan kanssa kun yhden lyönnin aikanakin ehtii lyöntiä muokkaamaan useamman kerran (toisin kuin jonkun etusuoran aikana). Tämä ei yleensä toteudu jos samaa tekniikkaa tehdään vaan peräjälkeen uudestaan ja uudestaan.

Niinpä sanoisin, että vaikka tuolla tavalla (laskien etikettipönötykset pois) tulee varmasti vähemmän toistoja treenikertaan, niin tämä ei tarkoita että se olisi oppimisnopeuden kannalta huono asia.

Sinänsä jännää, että esimerkkinä oli juuri Takenouchi-ryu mikä kuitenkin aika vauhdikkaastikin tekee tekniikoita, eikä esimerkiksi jotain sopivaa iaido-koulua jossa miekalle kumartelujen puolessa välissä kasvaa jo sammalta. Tietysti hyvähän se on huudella kun oma koulu on varmaankin sieltä vauhdikkaimmasta päästä noiden osalta.

Ja kun japsimiekkamies nostaa miekan päänsä yläpuolelle teatraaliseen "nyt mä lyön ylhäältä alas" -valmiusasentoon, niin se lyö sillä aina ylhäältä alas lyönnin. En ole nähnyt yhtään poikkeusta. Kait siihen on sitten helppo tehdä vastaliikettä, varsinkin ennalta suunnitellussa näytelmässä.

Näin varmasti aina näytöksissä, koska siellä tekniikat näytetään perusmuodossaan. Treeneissä kyllä valtaosassa paikkoja tulee muutakin vastaan.

Ylipäätänsä tämä teatraalinen "nyt mä lyön ylhäältä alas"-valmiusasento on suhteellisen modernien koulujen tuotosta, kun maasto on ollut tasainen ja päässä ei ole ollut kypärää, mutta se on kuitenkin ollut näille kouluille oikein tehokas tapa käyttää miekkaa. Niinpä jokaisen koulun on kyllä harjoiteltava sellaista hyökkäystä vastaan vaikka sitä ei itse pitäisikään kovin tehokkaana tapana käyttää miekkaa.

[DeusVult]

Ja kun japsimiekkamies nostaa miekan päänsä yläpuolelle teatraaliseen "nyt mä lyön ylhäältä alas" -valmiusasentoon, niin se lyö sillä aina ylhäältä alas lyönnin. En ole nähnyt yhtään poikkeusta. Kait siihen on sitten helppo tehdä vastaliikettä, varsinkin ennalta suunnitellussa näytelmässä.

Tämä aina vaivaa minuakin näissä, ja jostain syystä se tuntuu olevan tunnusomaista nimenomaan japsilajeille. Eikä pelkästään se, että kukaan ei oikeasti löisi suoraan ylhäältä alas, vaan myös se, että yleensä näissä katoissa se puolustautuja sitten vain yksinkertaisesti astuu 20cm sivuun miekan tieltä, ottamatta aseeseen mitään kontaktia tai suojaamatta itseään mitenkään. Vaikuttaisi erittäin riskaabelilta toimintamallilta.

[Naked]

Tämä aina vaivaa minuakin näissä, ja jostain syystä se tuntuu olevan tunnusomaista nimenomaan japsilajeille. Eikä pelkästään se, että kukaan ei oikeasti löisi suoraan ylhäältä alas, vaan myös se, että yleensä näissä katoissa se puolustautuja sitten vain yksinkertaisesti astuu 20cm sivuun miekan tieltä, ottamatta aseeseen mitään kontaktia tai suojaamatta itseään mitenkään. Vaikuttaisi erittäin riskaabelilta toimintamallilta.

Tällöin on varmastikin näytöksen idea toteutunut - eli näytetään julkisesti koko maailmalle kun tehdään koulun tekniikkaa ja silti pidetään huoli että kukaan katsojista ei oikeasti tajua mistä on kysymys.

Näitä harjoitteita myöskin kyllä tehdään muodossa: lyö perille jos mitenkään vaan osut (eritoten fukuro shinailla, eli bambumiekalla). Eikä tämä tarkoita että lyönnin suuntaa ei saisi muuttaa vaikkapa kesken lyönnin tai että lyönnin jälkeen pitäisi jähmettyä suolapatsaaksi. Toki tällöin ei voi olla etukäteen päätetty kummalle puolelle (tai ylipäätänsä mihin suuntaan) liikutaan, koska harva osaa olla ennakoimatta jos samaa toistetaan monta kertaa putkeen.

Varmaan ihan hyvä esimerkki puhutusta asiasta lienee: [video][/video]

[Andy]

Tämä viesti on kyllä jo melkein kokonaan off-topicia muttei varmaan niin pahasti kuin nuo jutut miekkojen iskukulmista. Muutenkin keskustelu tuntuu nyt käsittelevän jokseenkin kaikkea maan ja taivaan välillä...

Kuitenkin, Bernhard Montegomery kuvaa ansiokkaassa kirjassaan japanialaistaistelun alkurituaaleja sarjaksi yksittäisiä kaksinkamppailuja. Tuntuu epätodennäköiseltä mutta menetiedä. Kyllähän niitä vastaavia kuvauksia on muistakin kulttuureista. Sivuseikka sinänsä.

Montgomeryn kirja ei kyllä ihan kaikilta osiltaan vastaa sotahistorijoitsijoiden nykykäsitystä mutta tuota vihollisten "mestarin" tai jonkun tietyn soturin haastamista kaksintaisteluun en kyllä pidä mitenkään epäuskottavana. Tällainen on ollut tapana hyvin monissa kulttuureissa ja sopisi samuraimentaliteettiin oikein hyvin. Tuon ajan kenttätaistelussa oli joka tapauksessa usean kymmenen prosentin mahdollisuus kuolla jos oma puoli jäi häviölle ja surmaamalla vihollisen kaksintaistelussa oman sotajoukon edessä ansaitsi valtavan sankarimaineen.

Eli kyllä minä koen sen traditiotreenaamisen tuijottelun ja paikanhakemisen jopa oleellisempana kuin fyysisen vatkaamisen. Tämä korostuu etenkin silloin kun treenikaverin tekniikat on aidosti vaarallisia.
Olen kertonutkin sen kun Matsuoin treeneissä koettiin murskata vastustajan asennerakenne omalla, varsinainen treeni ei sisältänyt muuta kuin tuijotusta bokkenin yli ja kamaen ylläpitoa..
Mutta oli yksi treeniurani antoisimpia hetkiä, kun sittemmin kendomaajoukkueen ykköstykin tahto murtui ja miekkansa muuttui elottomaksi, erittäin helposti ohitettavaksi.
Kun saatoin todella tuntea aseeni eläväksi olennoksi joka etsii aukkoa. Lumen kasautuessa liikkumattomalle terälle..

Joo on tietysti totta että psyyken treenaaminen on vähän eri asia eikä siinä kannata laskea suoritusten toistomääriä. Tulee mieleen treeni jossa tehtiin kolmen sekunnin sparrieriä. Miehet vastakkain odottamaan että valmentaja sanoo "Fight!" ja sitten on 3 sekuntia aikaa tyrmätä kaveri. Tunnelma erien välillä oli melko tiivis...

Sosiaalisen harjoittamisen jätin 10 vuotta ja neljä kuukautta sitten. Omaishoitajuus-syistä.
Treenaaminen ei ole päättynyt. En kamppailu-urheillut edes silloin kun, minulle matsit on työkalu, koeponnistuskenttä.

Tarkoitus ei ollut mitenkään syyllistää treenaamattomuudesta ja asiat elämässä on syytä olla tärkeysjärjestyksessä. Mutta ajat muuttuvat ja jos on ulkona kuvioista niin ei oikein voi olla trendin harjalla - se vain menee niin.

Herran vuonna 2015 normaali kamppailu-urheilun peruskurssilainen on opiskelija joka haluaa laihtua ja hyvä peruskurssilainen on opiskelija tai koululainen joka haluaa olla kuin Anton Kuivanen.

Tämä kiteyttää hienosti sen, miksi en koko kentästä oikeen välitä. Vaikka pyyntöä toki olisi.
Jättäisitkö nuo rivienväli-halveksunnat vähemmälle. Ne syövät kirjoittelusi kokonaistehoa.

En tästä nyt ihan hoksannut mistä on kyse. Ketä olen halveksunut ja missä? Ainakaan ei ollut tarkoitus sinua loukata. Tuo kuvaus peruskurssien koostumuksesta oli tietysti kärjistetty mutta sinänsä aika paikkansapitävä. Se tosin ei tuosta tullut ilmi että niistä laihduttajistakin on monta kovaa kaveria löytynyt - Kuivas-faneista puhumattakaan.

[Kari Aittomäki]

Nojoo. Vastataan nyt.
Kirjoittelusi sisältää usein elementtejä jotka voi tulkita kapeakatseisiksi.
Et kai todella oleta että ihmiset on siinä kymmenessä vuodessa oleellisesti muuttuneet?
Samoin tuo traditiotreenin kiikarointi urheilusuoritteena ei anna kuvaa kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta, etenkin kun sporttilajien kapeakatseisuus on tunnettu tosiseikka.
Olen asiaa ihmetellyt usein, sankukai on kuitenkin Koivumäen vaikutuspiiriä. Mutta hän tosiaan on suorituskeskeinen opettaja.
Mutta johan tuon korjasit.
Nämä sävyt on harmittavia koska pääsääntöisesti tekstisi ovat jämptejä ja asiassa.
Tästä voisi vetää aasinsillan topicciin eli egoon mutten viitti.

Sensijaan esitän offtopic kysymyksen, liittyen noihin miekkakulmiin ja kälmiin.
Kenen mielestä miekan kohotus (siis valmiuteen/tietoisuuteen) ja vastustajan vahtaaminen muistuttaa miltei yksi yhteen aseenselkää pitkin sähtäämistä?
Hunting-wise?

[halmehe]

Enmuista kekä judoguru aikanaan kerto että ukemi on muutakin kuin kaatumisharjoittelua.
.

Jäi toi kommentti pikkasen vaivaamaan. Onneks. Tajusin etten ole koskaan osannut ukemia eikä ikä ja kondis anna enää mahdollisuutta sen oppimiseen.