Hyvinkin usein kuullut lajimetodeihin liittyen kyseenalaistusta, jonka taustalla on tuo, että kyseenalaistaja katsoo lajia ihan eri silmällä, kuin sillä, että se anti olisi jokin laajempi "elämäntaito". Näkökulma, joka ihmetyttää voi olla vaikka fysiikkaharjoittelu, kamppailu-urheilu tai itsepuolustuksellinen anti. Ja kun ei iske pirtaan tehokkaana siitä vinkkelistä, niin kyseenalaistetaan koko homma epätarkoituksenmukaiseksi kyhäelmäksi.
Ja tämäpä se. Joskus oli puhetta tuosta, että onko näillä filosofisilla liibalaaboilla liimattuna toimintakyvyttömäksitekemislajeihin mitään virkaa. Minun mielestäni on ehdottomasti. Siinä on kysymys just siitä, että nähdäänkö se homman luonne millaisena.Lasse Candé kirjoitti: ↑huhti 17, 2020, 09.34 Periaatteessa silti pidän kuvaillulla tavalla monialaista lajia parempana kasvualustana kokonaisvaltaisuuteen kuin lajia jota sellainen ei ollenkaan kiinnosta. Ehkä se oleellisin kysymys on, tuleeko tuollainen muutenkaan tietystä lajista vai onko se se harrastaja?
Kai sitä voi kasvattajalla olla sekin näkemys, ettei Pikku-Pate vaan häviä kenellekään leikkipuistossa. Mutta sitten on niitä toisenkinlaisia tavoitteita. Se, että laji/ope yrittää kasvattaa vähän kokonaisvaltaisemmin ei tietenkään ole tae siitä, että henkilö omaksuisi hommaa juuri niin, tai edes sinne päin. Tai etteikö voisi omaksua tätä kuvaa jostain ihan muusta ympäristöstä paremmin. Tämä on myös henkilöstä kiinni. Mutta onhan se opetuksellinen fiksu viesti tosi tärkeä asia. Uskoisin sen ohjaavan kuitenkin enemmän fiksuun suuntaan, kuin siitä pois.
Omalta kohdalta voinee sanoa, että näillä jauhannoilla korkeammista tavoitteista on todellakin ollut merkitystä. Ehkä niitä ei ole ymmärtänyt kättelyssä mutta ne ovat olleet siellä alusta asti, niitä on toistanut papukaijana velvollisuussyistä, ne eivät hirveästi ole kiinnostaneet vaan joku suppeampi alue, mutta se suppea alue on muuttunut ajan saatossa ja neljännes vuosisataa myöhemmin tajuaa, että elämä tuo, elämä vie. Ja sellainen elämän kannalta rakentava ohjenuora ja kestävät periaatteet ovat olleet yleishyödyllisiä. Olivat ne kuinka päälleliimattuja tahansa. Hyviä asioita, jotka on nähty, kyseenalaistettu ja kokeiltu ja otettu sitten omaksi. Tai sitten ei.
Vaikka Karate oli mun happi ja veri yli 20v, niin enpä oikein osaa antaa propseja henkisestä kasvusta kamppailulajille, kyllä avioero ja henkilökohtainen konkurssi olivat PALJON tehokkaampia metodeja. Enemmän kuin henkistä kasvua, karate on antanut mulle sen, että ei tarvitse kuunnella keneltäkään v1ttuilua. Esimerkkinä: Pari viikkoa sitten kävin Sellon Prismassa, niinkuin joka Perjantai ostamassa viikonlopun selviytymispaketin. Mulla on ostoslista jonka mukaan koitan päästä tuosta helvetistä mahdollisimman nopeasti pois, eli en siis laahusta hyllyjen välissä miettimässä mitä fantsua tänään löytyisi. Edelläni käytävällä laahusti blondi rakkaansa kanssa ja seilasivat kapealla käytävällä edes takas. Ohitin heidä t kovalla vauhdilla kun blondi poikkesi polulta mun eteen, tein taisabakin ja en edes ollut lähelläkään blondia ja jatkoin matkaani tårta på tårta osastolle. Rakas nosti älämölön ( mua noin 20 kg kevyempi, lyhyempi ja nuorempi) koitin olla huomioimatta, mutta kun meteli nousi, niin nousi myös mun syke, ja oli pakko mennä rakkaan iholle kysymään että haluaako neuvotella asiasta lähemmin. Mun teki NIIN mieli liipasta sitä turpaan. Että se siitä henkisestä kasvusta. Onnekseen rakas otti takapakkia, ja mun onneksi ei provosoinut mua enenpää. Oli aika lähellä. Olisin todennäköisesti menettänyt työpaikkani jos tuosta olisi tuomio tullut. Kova hinta henkisesti kehittymättömästä mielestä. Mutta jos vielä seuraavat 40v treenaan, niin ehkä opin vielä jotain mielestäni :-D
