Taide

[Veepee]

Kannattaa Lasse käydä Facebookissa. Kirjoitin sinne asiasta melko pitkällisesti.

Mutta pistän tähän nyt joitakin ajatuksia. Melko kiistatta voidaan sanoa, että Kasimir Malevichin "Musta neliö" on maailman ensimmäinen taideteos, joka ei esitä yhtään mitään. Jo Malevichia ennen oli Kandinsky ja Delaunay, mutta nekään ei ole täydellisesti ei-esittäviä. Niissä on värit, rytmi, harmonia ja rakenne. Mustassa neliössä ei oikeastaan ole yhtään mitään. :p

Paitsi että siinä on. Se ei oikeastaan ole geometrisesti täydellinen neliö eikä sen keskipiste ole koko kankaan keskellä. Ja se on noin 80x80 senttiä, joka tuuma käsin maalattua muotoa. Se on tehty pieteetillä ja tunteella.

Jotkut sanoo, että se järkyttää. Että se olis aukko tyhjyyteen, että kuolema tuijottaa siitä takaisin, että merkityksettömyydessään se kauhistuttaa (koska elämähän on merkityksetöntä ja loppuu kuolemaan), mutta mä en ite oo koskaan saanut siitä vastaavia kiksejä.


Ja mun ammattilaiskuvaajan ottamia ylioppilasfotoja voi suoraan verrata Mona Lisaan. Mä uskallan jopa väittää, että ne valokuvat on todenmukaisempi esitys kohteestaan kuin Mona Lisa, joka on maalilla ja hirveellä määrällä tekniikkaa tehty kötöstys jostain täysin yhdentekevästä 1500-luvun naisesta.

[Lasse Candé]

Ihan en ymmärrä miksi Mona Lisaan verrataan nimenomaan tuota mustaa juttua tai miksi tuohon mustaan juuri Mona Lisaa. Enkä sitäkään, miksi juuri todenmukaisuus on juttu. Ja siis tarkoittaako tämä sitä, että valokuvat ovat aina todenmukaisempia? Ja tarkoittaako tämä sitten taas sitä, että ne ovat parempia? Miten todenmukainen tuo musta läntti sitten on?

Jos nyt tuota vertausta silti jostain kumman syystä tehdään, niin mun mielestä Mona Lisa on ihan hieno ja naisen olemuksessa jotakin ns jumalallista. Siltä suunnalta saan itse kiksejä taulusta, vaikka se ei suosikkini olekaan. Tuo musta taas on vain vähän hieno mainitsemistasi epätäydellisyyksistä johtuen. Tämä ei kuitenkaan merkkaa itselleni yhtään mitään. Tulkitsen itse tuon "taiteena" joka tähtää siihen, että taiteilijaa pidetään suurena nerona, koska teoksessa ei oikeasti ole mitään ja tästä päästään sellaiseen taiteilijan ja taidenautiskelijan toistensa imartelu -kuusysiin. Taiteilija ja katsoja tekevät diilin jossa antavat toisilleen palan neron statusta. Yhden nerokkuus on täysin riippuvainen toisen nerokkuudesta. Ja lopulta katsoja ei nautikaan taulusta, vaan superegoistisesta "minä tajuan näitä juttuja"-tunteesta.

Pidän itse joskus sellaisesta meiningiltään satunnaisemmastakin taiteesta ja esim ne silmälasit olivat ihan siistit, olivat vahinko tai ei. Sellainen taide on kuitenkin omissa silmissäni sekundakamaa verrattuna oikeaan taiteeseen. Oikealla taiteella tarkoitan tässä jotakin sen suuntaista että kun fiksu asiantuntija alkaa tulkitsemaan taulun merkitystä ja menetelmiä joilla katsojaa on viety, huomaa että "tuo on muuten varmaan totta ja mulle tulikin juuri tuollainen fiilis". Ja jotta tämä olisi vielä parempaa taidetta, nämä vihjeet ovat mahdollisimman piilotettuja. Tällöin taiteilija sai sanomansa perille ja aidosti heräämään katselijassa vs katsoja fiilistelee täysin satunnaisesti jotakin romua tai liian ilmeistä viiden pennin teemaa.

En tarkoita että toisin ajattelevat ovat väärässä. Saahan sitä nauttia vaikka läjästä passkaa eikä superegorunckailutaiteessakaan välttämättä ole mitään objektiivista vikaa. Mun mielestä on kuitenkin ihan rehellistä kutsua sekundaa sekundaksi, vaikka se antaisikin jotakin.

[Point]

Mona-Lisa oli tuossa esimerkkinä ehkä sen takia, että suurin osa ihmisistä tunnistaa sen taideteokseksi ja se on tunnettu myös siitä, että monet ihmiset pitävät sitä loistavana maalauksena. Tämän täytyy siis olla taidetta, vaikka eivät itse sitä arvostaisi.

Musta neliö oli ehkä esimerkkinä sen takia, että se on hyvä esimerkki jostain mitä emme heti ymmärrä. Tämä saa haastamaan katsojan miettimään mitä se symbolisoi, mitä sillä on tahdottu kertoa jne.

Tietenkin on hyvä pohtia mikä on taiteen merkitys? Pitääkö sen haastaa katsojaa enemmän kuin taiteilijaa? "Mikä pipari toi seinälle roiskastu läikkä on?" Vai onko tärkeämpää se, että se miellyttää katsojaa kun sitä, että se on haastanut taitelijan tekemään jotain mitä moni muu ei pysty? Vaikkapa nyt maalaaman valokuvan tarkan maalauksen? Kumpaa taiteen pitäisi haastaa enemmän? Taiteilijaa vai katsojaa/kuulijaa?


Sent from my iPhone using Tapatalk

[Veepee]

Musta neliö vs. Mona Lisa -vertailu on inside-läppä mun penkkareista, kun meidän kuviksenopelta (joka on kertonut varmaan jokaiselle vuosiluokalle koko uransa aikana fanituksestaan ensin mainittua kohtaan) kysyttiin puolipiloillaan opettajienhiillostusohjelmassa, että "Miksi musta neliö valkoisella pohjalla on parempi kuin Mona Lisa?" Hemmo mietti hetken ja vastasi sitten: "Siinä on enemmän tunnetta!"

Niin sanottu "klassinen tekniikka" perspektiiveineen ja realismeineen ynnä muineen on mulle pelkästään esiteknologista kiertotietä ja työkalupakkia todellisuuden jäljittelyyn, kun "taiteen" pyrkimyksenä ja ideaalina on ollut mahdollisimman fotorealistinen ja "kuvantarkka" ilmaisu. Mulle henkilökohtaisesti kaikki se piirtämis- ja maalaustaito on (lähtökohtaisesti) tätä nykyä täysin turhaa, koska se vie ihan perhanasti aikaa, eikä pysty parhaimmillaankaan tehtynä kilpailemaan tarkkuudessa ja laadussa huippulaatuisen digikameran (ja Photoshopin) kanssa. (Tietenkin postmodernisti sitä voi käyttää, näin joskus jonkun häiskän Irakin sota -aiheisia maalauksia, joissa oli about renessanssiajan sommittelu ja tekniikka.)

Sittemmin tietenkin koko tuo länsimaisen taiteen kahle "kohteen vertailtavuudesta" on murskattu ihan kunnolla: Ihmisten mittasuhteiden ei tartte olla oikein, asioiden ei tarvitse olla perspektiivissä eikä värien yks yhteen kohteensa kanssa. Taideteoksen ei tarvi edes esittää välttämättä mitään olemassaolevaa tai todellista! Eikä tää ole edes mikään 1900-luvun juttu. Impressionistit sotki jo 1800-luvulla maisemataiteen ääriviivat totaalisesti, Cezanne puolestaan lakkasi välittämästä perspektiivistä ja syvyydestä ja pelkisti näkemänsä väreihin ja geometrisiin muotoihin. Kubistit alkoi maalata asioita samaan aikaan monesta eri näkökulmasta, mutta niilläkin oli aina kohde tai joku asia, mitä ne maalasi.

Pistän tähän alle pari esimerkkiä ennen kuin meen eteenpäin. Näin tossa keväällä Ateneumin Japanomania-näyttelyssä aivan totaalisen päräyttävän Manet'n maalauksen "Japanilainen silta". Ihan perhanaalliset kiksit!



Puolisentoista vuotta sitten Jyväskylän taidemuseossa Holvissa oli esillä keskisuomalaisten taiteilijoiden modernismia 50-60 -luvuilta. Siellä oli yks aika cezannemainen maisema, pirun hyvän näköinen sekin, mutta sitä ei kyllä tasan löydy Googlesta. Pistän sitten jonkun myöhäisemmän Cezannen:



Ekspressionistit tais olla ekoja tyyppejä, jotka käytti värejä "väärin". Tyko Sallinen harrasti tätä Suomessa, mutta niin myös tänä keväänä Emmassa esillä ollut Camille Vuorenmaa. Pistän taas huvikseni sitä vanhempaa matskua, Munchin Huuto _punaisine_taivaineen_ on aika hyvä esimerkki:



Ja jos nyt päästään taas Malevichiin...

Mutta ei päästäkään! Puhutaan Piet Mondrianista, siis siitä jätkästä joka maalasi mustia kohtisuoria viivoja valkoisella pohjalla ja sini-puna-keltaisia ruutuja. Mondrian oli yks niistä about melko monesta tyypistä, jotka aloitti aikanaan maalaamaan ns. perinteisiä aiheita perinteisin tekniikoin, mutta vaihtoi sitten leiriä. 1910-luvun aikana Mondrian siirtyi kubismiin (mulla on yks sen maalaus nyt taustakuvana), mutta ei pysähtyny siihen, vaan jatkoi omien taiteellisten intohimojensa perässä. Mondrian oli mystikko ja spiritualisti, joka pyrki asetteluillaan kuvaamaan luonnollista kauneutta mahdollisimman yleisellä tasolla äärimmäisessä tietoisuudessa, ja joka lähestyy totuutta ja abstraktia kaikkeutta. Tietoisuus viittaa siis maalauksen teko- ja suunnitteluprosessiin, joka oli alusta loppuun mahdollisimman tarkasti harkittu. Tässä tyypillinen Mondrian:



(Ne valkoset alueet on kans maalattu.)

Suprematismi oli vähän samantyyppinen suuntaus, mutta Mondrianista erillinen. Sekin tavoitteli perusvärien ja geometristen muotojen avulla visuaalisen harmonian puhtautta. Tavallaan toi musta neliö on kaikkea äärimmilleen pelkistettynä: siinä ei ole melkein mitään muotoja ja vain kaksi väriä (vai onko musta ja valkoinen värejä?). Tavallaan se on ollut myös omana aikanaan varmasti ihan älytön henkinen ponnistus maalata jotain nuin radikaalia. Ja samalla se on (mulle) myös ihan huikea osoitus taiteellisesta sommittelutaidosta ja sopusuhtaisuudesta, koska se näyttää just noin just hyvältä, vaikka se ei oo millään tasolla "matemaattisesti oikein". Oikein harmoninen se mulle on, siksi mäkin näen nyt miten siinä on "enemmän tunnetta".


Voisitko Lasse ihan mielenkiinnosta linkittää vaikka kolme taideteosta, jotka on susta hyviä? Sais vähän konkretiaa kaiken teoriahöpinän päälle.

[DeusVult]

Niin sanottu "klassinen tekniikka" perspektiiveineen ja realismeineen ynnä muineen on mulle pelkästään esiteknologista kiertotietä ja työkalupakkia todellisuuden jäljittelyyn, kun "taiteen" pyrkimyksenä ja ideaalina on ollut mahdollisimman fotorealistinen ja "kuvantarkka" ilmaisu. Mulle henkilökohtaisesti kaikki se piirtämis- ja maalaustaito on (lähtökohtaisesti) tätä nykyä täysin turhaa, koska se vie ihan perhanasti aikaa, eikä pysty parhaimmillaankaan tehtynä kilpailemaan tarkkuudessa ja laadussa huippulaatuisen digikameran (ja Photoshopin) kanssa.

Voiko samaa ajatella myös musiikista? Onko soittotaito nyt turhaa, kun rumpukoneella ja fruityloopsilla saa paremman ja tarkemman biitin kuin oikeilla rummuilla? Mielestäni ei ole oikein kestävää perustella modernia/abstraktia taidetta sillä, että valokuvaus on muka tehnyt esittävästä taiteesta jotenkin turhaa. Noh, ehkä se tavallaan on tehnyt. Samalla tavalla kuin elokuva on tehnyt teatterista turhan, tai kännykän kello on tehnyt käsintehdyistä sveitsiläiskelloista turhia. Käytännön sovelluksiin ei esittävää taidetta enää tarvita - mutta toisaalta noita viivoja ja laatikoita tarvitaan kyllä vielä vähemmän.

Tavallaan toi musta neliö on kaikkea äärimmilleen pelkistettynä: siinä ei ole melkein mitään muotoja ja vain kaksi väriä (vai onko musta ja valkoinen värejä?). Tavallaan se on ollut myös omana aikanaan varmasti ihan älytön henkinen ponnistus maalata jotain nuin radikaalia. Ja samalla se on (mulle) myös ihan huikea osoitus taiteellisesta sommittelutaidosta ja sopusuhtaisuudesta, koska se näyttää just noin just hyvältä, vaikka se ei oo millään tasolla "matemaattisesti oikein". Oikein harmoninen se mulle on, siksi mäkin näen nyt miten siinä on "enemmän tunnetta".

Se on musta neliö. Minäkin osaisin tehdä sellaisen. Tiedän, koska lapsena töhersin väriliiduilla tai tusseilla jos jonkinlaisia palleroita ja neliötä ja muita muotoja paperille, eikä niistä mikään ollut koskaan matemaattisesti ajateltuna täydellinen. Osaisin varmaankin tehdä myös minkä tahansa muun epämääräisen sotkun joka ei ole mikään tai esitä mitään, mutta joka johonkin galleriaan sijoitettuna keräisi ympärilleen sankan joukon mukafiksuja taiteenymmärtäjiä, jotka analysoisivat sitä tyyliin "uskomaton dynamiikka, samalla pirskahteleva mutta jotenkin ahdistava. Huomaa kyllä, miten taiteilija on rikkonut tutut kaavat noustakseen seuraavalle tasolle, tuokin pensselinveto lienee tarkkaan harkittu kannanotto universumin ja ihmisen epätäydellisyyteen ja samalla selvä kumarrus varhaisen ekspressionismin mestareille!"

[Kristian Hyvärinen]

Hyvää keskustelua kaikkiaan, mut... niinku. Mitä on taide? Monesti tämäntapainen keskustelu tuntuu pelkistyvän tuohon kysymykseen. Onko tämä taidetta? Onko tuo enemmän taiteellinen? Onko jokin riittävän taiteellista?

Mitä sillä taiteella tarkalleen ottaen, siis pilkuntarkkaan kukin tarkoittaa? Veikkaisin että eri asioita, ja että erimielisyydet kumpuavat pitkälti siitä.

Siksi tällainen juntti kuin minä tykkää enemmän sanasta luovuus. On luovuutta ja luovuuden aikaansaannoksia, luovaa työtä ja luovia ihmisiä. Ja ne työt sitten antaa jollekulle jonkin kokemuksen. Toiselle toisenlaisen, jollekulle ei minkäänlaista. Sellaista se on, ilman mittareita paremmuudesta tai huonommuudesta: on vain juttuja jotka toimii eri ihmisille eri tavoin ja kokemuksen eri tasoilla.

Ja voilà, koko keskustelu siitä, mikä on sitä tr00 origin4l z3n syvällisyyttä käy tyhjänpäiväiseksi.

Ei siinä, hirveän tylsäähän se lopulta sitten on, kun ei se oma maku ollutkaan sen kehittyneempi kuin muilla.

Kaikkiaan on tämän sivun viestejä ollut todella mukava lukea, ja samastun sekä Veepeen että Lassen juttuihin eri tavoin.

[Lasse Candé]

Tuohon että laittaisinko parit taulut: Mun taiteen tuntemus on vähän heikkoa. Sytyin analysointiin joskus lukiossa, kun päädyin usein valitsemaan taulujen ja vastaavien analysointitehtäviä aineissa ja äikän ope oli saanut vähän koulutusta moiseen ja osasi jeesailla. Tuon huudon olisin nostanut esiin ja sitten taas omenanaaman huonompana teoksena. Tämä, koska tarkoituksenani oli analysoida taidetta myös kirjoituksissa ja tehtävänannossa K2001 oli juuri se omenanaama. Siitä ei yksinkertaisesti irtoa stooria, aivan ilmeisimmän tulkinnan lisäksi, joten kirjoitinkin sitten jostain muusta. Suurin osa teoksista joista olen tykännyt on myös vaipunut unholaan. Tykkään siitä että taulu antaa tunteen ja ei kulu ihan äkkiä loppuun.

Mun mielestä Veepee nyt ehkä hieman olkinukkeilet tuossa. On melko epäreilua redusoida Mona Lisa pelkästään huonoksi fotorealismiksi ja sitten arvostella se siinä pelissä, kuinka lähelle valokuvaa se pääsee. Ja tämän jälkeen sallia muilta hyvinkin suuret poikkeamat valokuvamaisuudesta.

Ideahan on luultavammin ollut aina vääristellä vähän kaikkea. Ainakin jos on ollut tarve ja kyky. Ja toisekseen jos kerran poikkeaminen valokuvamaisuudesta ei ole ongelma, niin ehkä sitä ei sitten pidä laskea ongelmaksi myöskään Mona Lisan kohdalla?

Sanottakoon kuitenkin noista laitetuista tauluista, että kaksi ensimmäistä ovat hienoja, mutta se ei mielestäni riitä. Oletan, että en saisi niistä riittävän syvää kokemusta. Huudosta jo vähän enemmän. Syyt ovat selvät. Aiemmissa ollaan liian kaukana esitettävän jutun ulkonäöstä ja huuto taas on juuri siinä hienolla rajalla, jossa kuva näyttää riittävästi siltä mitä se esittää, jotta tämä ei ole lähinnä katsojan ärsyttämistä. Samassa jos mentäisiin toiseen suuntaan, tunteen voimakkuus laimenisi.

Tuo ruututeos taas on hyvää kaakelimeininkiä tai jotakin sellaista mitä vissiin kutsutaan designiksi tms. Ihan helkkarin mielelläänhän tuollaista pitäisi vaikka seinällään, mutta ei ole silleen itselleni taidetta. Tunnetta se kyllä herättää, mutta lähinnä sellaista standardi-hyvänolontunnetta kun on niin hieno. Vähän niinkuin jokin niistä marimekon onnistuneemmista jutuista.



Aahei, nyt mä muistin. Nimiä en tietenkään tiedä enkä varsinkaan muista, mutta mun mielestä monet suomalaiset maisema- ja yhteisökuvaukset ovat hienoja ja syviä. Muistaakseni on ainakin jokin, jossa vanhat ämmät pesee jotain vaatteita jossain rannalla tms.

[Lasse Candé]

Olen Kristianin kanssa ehkäpä vähän samoilla linjoilla, joskin tahdon varata taiteelle oman erityisen paikkansa. Nythän Kristian sanoo käytännössä että on vain teoksia ("luovuuden aikaansaannoksia"). Ja tämän lisäksi sitten luovuus itsessään ja ihmisiä joilla tätä on, mikä sitten onkin ihan vastaavalla tavalla taiteellisuudessa ja taiteellisessa ihmisessä. Luovuus vain on melkolailla laajempi sana.

Itse liitän taiteeseen lisävaatimuksia teosstatuksen kylkeen. Ja olenkin niitä pariin otteeseen avannut. Pitää olla mindfuckia joka salakavalasti ajaa asioita ja tunteita. Ainakin mielellään. Jos näitä on ja ne ovat tehokkaita ja hyvin piilotettuja, on ainakin sataprosenttisella varmuudella kyse taiteesta. Tämä koskee myös esimerkiksi mainoksia, joskin niissä piilotus ei yleensä ole kovin vahvaa ja katsoja tajuaakin mitä mainos yrittää aikaansada. Usein katsojaa ei vain kiinnosta tämä ja hän uskoo mainoksen mielikuvaa vaikka hän tietääkin millä keinoilla se aikaansaadaan. Juttu liittyy superegoon ja epävarmuuteen: Muutkin ihmiset näkevät varmuudella mielleyhtymän mainoksessa, jolloin heidän silmissä on mahdollista profiloitua. Mindfuck kun ei ole tarpeeksi hyvä ja piilotettu, niin taiteellisuuskin laski. Ja tämä on tietenkin myös osin tarkoituksellista. Kyseinen asetelma halutaan tajuttavan, eli mainoksen halutaan yleensä olevan pääasiassa melko ilmeinen.

[Kristian Hyvärinen]

Jep, olen samaa mieltä siitä, että (ainakin henkilökohtaisella tasolla) taideteos (luova teos?) on sitä enemmän mieleen, mitä enemmän se säväyttää. Toki jos joku teos on esimerkiksi yksinkertaisesti mauton ja säväyttää lähinnä kuvottavuudellaan, jää ainakin Kristianin arvostus saamatta. Joitakin tällaisia elokuvia ja 'elokuvia' olen valitettavasti nähnyt.

Jos teos herättää tunteita teemallaan, estetiikallaan tai vaikkapa matemaattisten rakenteiden kauneuden kautta, se on mielestäni onnistunut. Tuossa aiemmassa viestissäni siis mainitsemani eri tasot tuottavat tietenkin erilaisia nautintoja: esteettinen, emotiivinen, älyllinen tai vaikkapa johonkin oppialan erikoistuneisuuteen vetoava kiksi ovat kukin omanlaisiaan. Sikäli koen ymmärtäväni myös vaikkapa abstraktia ekspressionismia. En oikein ymmärrä, miksi se, että jokin maaliroiskahdus on juuri Pollockin juuri sillä hetkellä ja sillä tavalla pöräyttämä, olisi mitenkään säväyttävää. Nimenomaan samaa voi sanoa kenen vain tuherruksesta. Sen sijaan ymmärrän, että hänen epäsovinnainen lähestymistapansa vetoaa nimenomaan taideoppineisiin ihmisiin, joiden odotukset hän onnistuu yllättämään täydellisesti. Eli muotin rikkomista, jonka merkitys syntyy siitä muotista itsessään - ilman taideoppineisuutta se mitä varmimmin näyttäytyy lähinnä pörinänä. Mutta kunhan arvailen.

Sen sijaan minkäänlaista, siis minkäänlaista kaikenkattavaa absoluuttista mittaahan näille nautinnoille ei voi asettaa. Estetiikassa ja fiiliksissä ei kerta kaikkiaan ole absoluutteja, ja juuri siksi silmiini keskustelu siitä, onko jokin teos tai suuntaus enemmän tai vähemmän taiteellinen kuin jokin toinen, näyttäytyy vähän vaillinaisena. Näiden kokemusten ja ajatusprosessien itsensä tutkailussa ja vertailussa ei tietenkään ole mitään ongelmaa, eli en meinaa sanoa, että keskustelu aiheesta olisi turhaa - lähinnä meinaan, että kunkin henkilökohtaisen arvojärjestyksen merkitys on lähinnä siinä, miten hän perustelee kokemuksensa. Eli miksi jokin teos säväyttää enemmän tai vähemmän kuin joku toinen.

Yksittäisistä mittareista mieleeni tulee lähinnä tekninen suoritus tai tarkkuus, joka taas on arvioitavissa suurimmalti osin jonkin tietyn tyylilajin sisällä - senkin absoluuttisuus monessa asiassa on kyllä mielestäni kyseenalainen.

[Lasse Candé]

Samaa mieltä. Samassa tahtoisin jatkaa ajatusta siihen, että kuvailevaa arvottamistahan on mahdollista, sallittua ja jopa mielekästä tehdä, vaikka asialle ei pystykään antamaan arvosanaa.

Mun mielestä pointtia voi taidekeskustelussa tehdä jopa melko aggressiivisesti. Se oma subjektiivinen kokemus on keskustelulle niin tärkeä pointti. Varsinkin jos tarjoilu on hyvää. Taidekritiikkiin kuuluu mielestäni melko oleellisesti niin überylistävät kuin lyttäävätkin arviot. Olisi kuitenkin hyvä molemmissa tapauksissa tietää, mihin nämä perustuvat. Jos sitä settiä tulee, luen itse aina mielelläni. Jos taas ei, jää juttu vähän vajaaksi.

Vähän tuota alkupäätä selailin ja Jussi kirjoitti kyllä ihan hyvää settiä hieman valistuneemmasta näkökulmastaan. Kun oma näkökulmani on klassisemmassa meiningissä, kyse on varmaan siitä, miten niiden tekeleiden keinot ovat vielä itselleni vieraita ja siksi kolahtavia. Siunattu olkoon tietämättömyys. Taide kuuluu kaikille!

[Point]

Jari Sarasvuon ajatuksia taiteesta. Kannattaa kuunnella, jos herran ääni/tyyli ei ärsytä liikaa


http://areena.yle.fi/1-3370338" onclick="window.open(this.href);return false;

[Veepee]

Kristian, en tiedä ootko nähnyt yhtään Pollockin töitä livenä, sillä ne on kyllä äärimmäisen intensiivisiä, esteettisiä ja emotionaalisia.

Se mikä Pollockissa suorahtaan RÄJÄHTÄÄ silmille on niiden töiden jäätävä koko. Isoimmat on varmaan saman kokoisia kun sun kämpän seinä...



Pollockista on tehty muuten leffa, jota en tosin oo kattonu. Siinä on ihan mielenkiintoisia kohtauksia.

[video][/video]


En mäkään oo mikään taideoppinu, lähinnä vaan harrastelija. Puolustan kuitenki sitä näkökulmaa, että kuka vaan voi nauttia Pollockin teoksista intuitiivisesti. Ne pitää vaan nähdä oikeessa elämässä, en tiiä yhtään taideteosta joka näyttäis jossain määrin vertailukelpoiselta tietsikan ruudulta...

[Veepee]

Mun mielestä Veepee nyt ehkä hieman olkinukkeilet tuossa. On melko epäreilua redusoida Mona Lisa pelkästään huonoksi fotorealismiksi ja sitten arvostella se siinä pelissä, kuinka lähelle valokuvaa se pääsee. Ja tämän jälkeen sallia muilta hyvinkin suuret poikkeamat valokuvamaisuudesta.

Jos tarkkoja ollaan, niin kyseessä ei oo olkinukke. Sekä Cezanne että Monet sai kritiikkiä niskaan aikanaan just siksi, koska niillä ei ollut "tarpeeksi hyvää tekniikkaa". Eli teknisessä mielessä Mona Lisa oli niiden aikana paljon parempi kuin mikään kummankaan töistä. Mutta about vuoden 1907 jälkeen tekniikka on menettänyt merkityksensä taiteen kriteerinä. Eli koska nyt mä voin arvostella kaikkia teoksia ilman että tarvitsee suoraan käyttää tekniikkaa "hyvän teoksen" mittatikkuna, niin nyt se, että "se on hyvin maalattu" ei yksinkertaisesti enää riitä mulle. Mulle Mona Lisa on ihan oikeasti samalla tasolla kuin mun ylioppilaskuvat. Sen on tilannut joku rahakas porvari/aatelinen suosikkifriidustaan seinälle ripustettavaksi, ja sellaisena minä sitä arvioin. Vähemmän eksakteissa teoksissa on mulle enemmän fiilistelyä ja kokemisen vapautta.

Sanottakoon kuitenkin noista laitetuista tauluista, että kaksi ensimmäistä ovat hienoja, mutta se ei mielestäni riitä. Oletan, että en saisi niistä riittävän syvää kokemusta. Huudosta jo vähän enemmän. Syyt ovat selvät. Aiemmissa ollaan liian kaukana esitettävän jutun ulkonäöstä ja huuto taas on juuri siinä hienolla rajalla, jossa kuva näyttää riittävästi siltä mitä se esittää, jotta tämä ei ole lähinnä katsojan ärsyttämistä. Samassa jos mentäisiin toiseen suuntaan, tunteen voimakkuus laimenisi.

Tuo ruututeos taas on hyvää kaakelimeininkiä tai jotakin sellaista mitä vissiin kutsutaan designiksi tms. Ihan helkkarin mielelläänhän tuollaista pitäisi vaikka seinällään, mutta ei ole silleen itselleni taidetta. Tunnetta se kyllä herättää, mutta lähinnä sellaista standardi-hyvänolontunnetta kun on niin hieno. Vähän niinkuin jokin niistä marimekon onnistuneemmista jutuista.

Huuto on muuten oikeasti aika vaatimattoman kokoinen teos. Se eka Manet puolestaan on leveydeltään ainakin puolitoista metriä. Taidetta katsottaessa ja arvioitaessa pitää ottaa huomioon teoksen skaala, miten iso se on IRL. Sä saattaisit vaihtaa mielipidettä Manet'n suhteen jos oisit nähny sen Ateneumissa, mutta voi olla myös että et.

Jos saat hyvänolontunnetta Mondrianista koska se on niin hieno, niin silloin voidaan sanoa, että teos on onnistunut tavoitteessaan.

Aahei, nyt mä muistin. Nimiä en tietenkään tiedä enkä varsinkaan muista, mutta mun mielestä monet suomalaiset maisema- ja yhteisökuvaukset ovat hienoja ja syviä. Muistaakseni on ainakin jokin, jossa vanhat ämmät pesee jotain vaatteita jossain rannalla tms.

Eero Järnefeltin Pyykkiranta?

[Lasse Candé]

Olen vähän eri mieltä Mona Lisan ja ainakin yleisimpien ylppärikuvien taiteellisuuksista. Samassa olet kyllä oikeassa tuossa olkinukkejutun alasampumisessa, mutta niin olen mielestäni minäkin sen alkuperäisessä pointissani. Edelleen sinulla on kaksoisstandardit sen suhteen onko se tekniikka tärkeää vai ei. Ymmärrän sen toki ilmeisesti tarkoittamassasi mielessä, jossa yrittäminen ja puolessa vuosituhannessa kameraa huonommaksi jääminen on merkki huonosta taiteesta nykyhetkessä, siinä missä taas se, ettei edes yritä kameran aikana ei ole. Ero taitaakin olla siinä, etten jaa tuota mielipidettäsi. Siis mikäli tarkoitit noin.

Nähdäkseni tätä...

...ei kannata, kuulu ja ehkä jopa ei voi redusoida pelkäksi huonoksi fotoksi. En tunne teoksen kontekstia tai silloisia taiteellisia ambitioita, mutta ainakin itselleni kuva välittää ihmismielen ihanteita tasapainoisuudesta. Tulee mieleeni itämaisten jumalahahmojen kuvaukset. Tarkalleen ottaen en tiedä miten ne aikaansaadaan, mutta mieleeni tulee ainakin hillitty seksualisuus, hyvällä maulla valomielessä maalattu iho ja erinäiset nousevat linjat / tasoerot. Vasemmalta oikealle myös tason nousun lisäksi järjestyksen määrä kasvaa tuolla taustalla. Sekä silmissä että hymyssä tapahtuu pientä nousua vasemmalta oikealle, mikä itselleni kenties näyttäytyy optimismina tai pilkkeenä silmäkulmassa. Ehkä se, että silmät katsovat ihan hieman eri suuntiin maalaa myös kuvaa hektisen ympäristön kanssa sinut olemisesta, tavallaan hieman samassa hengessä kuin joidenkin itämaisten symbolien monet kädet tekevät.

Tuosta fotopointista, olisiko mielipiteeni taulusta nyt jotenkin helpommin perusteltavissa, jos taulu olisi kauempana valokuvasta ja ajaisi nuo samat asiat? Nähdäkseni tällainen ajatus on hyvin outo huonon uudelleenmäärittely hyväksi. Sillä poikkeamisella toivoisi saavutettavan jotain ja jos oikein millään ei saavuteta oikein mitään, niin mielestäni lopputulos on huonompi.

Kaikki spekulaationi siitä mistä vaikutelma tasapainoisuudesta tulee voi ja kannattaakin sivuuttaa. En edes tahdo liikaa ymmärtää miten mua mindfuckataan, koska sen jälkeen se onnistuu huonommin. Pääpointti on, että sellaisena minä olen tuon taulun ihan aina nähnyt ja jokin syy siihen on. Sen jälkeen jää enää jäljelle pohdinta siitä missä määrin minun fiilikseni yhtyy Leonardon tarkoittamaan. Ja toki laajempana keskusteluna vielä sitten se, että mitä väliä tällä on?



Joo, toi taulu rantsulta on yksi niistä. Vastaavia on muistaakseni muitakin. Taisin juuri tuon kopiota ihastella joskus yli kymmenen vuotta sitten yksissä kotibileissä. Ei se nyt niin hyvältä näytäkään, joskin tykkään kyllä edelleen.

[Lasse Candé]

Mua kyllä vähän häiritsee tuo kokoaspekti tässä. Jos en ole pitkään aikaan käynyt leffassa, niin onhan sekin aina silloin melko vau-juttu, kun on iso laajakangas, mutta se ei lisää leffan taiteellisuutta. Kyllä sen pitää tulla muualta.

Olkoonkin niin, että mieluiten katselen leffat laajakankaalta. Kyllä ne kuitenkin pystyy toisinkin kokemaan.

Tietenkin on niin, että leffoille ei samalla tavalla ajatella kokoa, mutta en näkisi tuolta suunnalta löytyvän niin hirveän hyvää rajanvetäjää. Poikkeuksen tietenkin muodostaa, jos maalaus on ihan osa kyseistä tilaa. Eikös noin muuten ole kuitenkin kyse pelkästään siitä vau-efektistä? Mielestäni sitä voi aivan hyvin pitää jokseenkin ulkotaiteellisena juttuna. Varmaan niitä kokiessaan jopa sitäkin suuremmaksi tekijäksi kokemuksessa nousee se, että on ylipäätään lähtenyt katsomaan taidetta varta vasten, sen sijaan että katselisi sitä potkusta. Ja sehän se vasta onkin itse teoksesta irrallista.