Yritin katsella Herculeksen vaan kesken jäi.
Ei tota efektisoodaa vaan jaksa, visuaalisuudesta huolimatta.
Luen justiinsa laatukirjoja joten tylsäpää-leffatkaan ei justnut nappaa.
Muistaakseni ainoa Herkuleen tarinaasivuava kertoja joka on tuonu mukaan sen naiseksi pukeutumisen tarpeen ois ollut Mika Waltari.
Katselin sitte semionnistuneen Dogs of War'n (1980).
Pohjautuu löysinrantein Frederik Forsythen toisiksparhaaseen kirjaan ja kertoo palkkasoturien maailmasta.
Leffaa rasittaa ekanäytöksen jatko-osa, käsittämättömän vaivautunut akansuuntaan kurottelu.
Kun pääveikkonen CWalken yrittää olla niinku normaalia.
Koska olen positiivinen ihminen, tulkitsen kohtauksen hinkeyden kuvaavan sodassaviihtyvän Shannonin rajoitteita, sosiaalisia semmosia.
- I got all the friends I can handle right now.
Tuumaa veikkonen tilanteessa kun Isopomot vaativat alentuvasti nöyristelyä.
Perkeleenmoinen dialogi, kaikkineen.
Walken on tässä(kin) tarinnassa todella hyvä, hahmo on ytimiään myöten jäässä mutta ajoittain Mestari päästää kaikuja ihmisyydestä pintaa rikkomaan.
Mutta muutoin, en muista montaa yhtä kylmää kalmukkia leffatöillä.
Christoher ei ole fyysisesti luja palkkasoturi mutta hälläväliä.
Se näyttely on ilmeettömän monisyistä, loppu on todellista Osaamista.
Kun havocin keskellä Shannon riisuu piponsa kauniin ja pelkäävän naisen edessä.. ja häipyy.
Kohtausta tahdittaa Antonionilta lainattu musiikki.
Nannaa.
Leffa lainaa muutenkin jättiläisiä, eka näytös alkaa oikeen kummisetä-kohtauksella "do you renounce satan?"
Se on jo rohkeutta, jopa röyhkeyttä.
Ohjaaja Irvin julkeaa jopa pölliä Melvilleä, eikä edes paskemmasti.
Kämpillepalaavan Shannonin hahmon silhuetissa on kuin onkin samaa kuin Alain Delonin le samouraissa.
Komea yritelmä on tämä DoW.
Sääli että varsinainen rokkanroll on kökköoopperaa.
Vaikka osaavat sällit osaavat olla:
Jos kiinnostaa, leffa löytyy laadukkaana täältä:
Vilkaskaapa.
Mutta enemmän suosittelen kirjaa.