Omia novelleja ja lyriikoita

[cyt]

Tänne saa kaikki kirjoittaa omia novellejaan lyriikoitaan. Muutama täällä ainakin kirjoittaa niitä...

Kynä on teidän!

Minä kirjoitan tänne yhden novellin, kunhan löydän sen arkistoistani...


Ylipotkija: Viestiä muokattu.

[cyt]

Olen kirjoittanut tämän suunnilleen 2 vuotta sitten, ja sen kyllä huomaa

Ihmeellinen syksy

Leijuin viileällä asfaltilla. Suuret, taivaalta tippuilevat sadepisarat ympäröivät minut, kaatuivat päälleni kuin dominopalikat. Yritin metsästää niitä mahdollisimman monia suullani naurun helistessä ympärilläni. Otin pari hentoa tanssiaskelta ja lausuin pari runollista lausetta: "Etsin kunnes löydän sen, aidon ensirakkauden."

Sukkani lotisivat joka askeleen kohdalla. En ikinä pitänyt kumisaappaita sateella, vaikka äiti niin käski, anelikin. Ravistin hieman päätäni pystyäkseni keskittymään sademieheen. Maistelin hänen nimeä kielelläni, kyllä, se hänen nimensä aina oli ollut.

Kurkistin piileskelemäni pensaan takaa ja virnistin. Sademies heitti minulle virnistyksen takaisin ja iski pienesti silmää. Tunsin sateen yltyvän, kuin pisaroiden pitäessä juoksukilpailua. Uhmaten fysiikan putoamislakeja. Tie oli jo ihan veden peitossa ja toivoin syvästi, ettei kukaan autoilija kääntyisi tälle tielle ja tapahtuisi kohtalokkaita.

Jatkoin sadepisaroiden metsästelyä tanssien ja nauraa hykeltelin. Rakastin syksyä. Sen värejä, pehmeyttä, joka tunkeutui luihin ja ytimiin asti kauniilla tuulen puhalluksillaan. Äiti taivasteli harva se päivä kuinka ovela olin, kun synnyin kaksi viikkoa laskettua aikaa myöhemmin voidakseni syntyä syksyn puolella. Kuulemma kuuluin syksylle jo ennen syntymääni.

Putums. Törmäsin johonkin. Se oli sademies. Katsoin suoraan hänen silmiinsä, kirkkaisiin, sinisiin. Sateen sinisiin. Hän tuijotti takaisin, katsoi suoraan ruskean värisiin silmiini. Hän tuli lähemmän, otti olkapäästäni kiinni, veti minua yhä lähemmäs itseäni.

Hän painoi sateen kastelemat huulet huuliani vasten. Tätä olin aina toivonut. Sulauduin sademieheen, sademies sateeseen. Olimme osa sadetta. Sadetta, joka tippui alas uhmaten fysiikan lakeja.Sadetta, joka rakastin. Sadetta, joka kuului syksyyn. Joka kuului minuun, ja johon minä kuuluin. Olimme yhtä suurta perhettä, sadeperhettä.

Minulla ja sademiehellä oli paljon sadelapsia, jotka hekin kuuluivat syksyyn. He temmelsivät ympäri asfaltin pinnoittamaa, sateen hukuttanutta tietä, juosten ja kikattaen he metsästivät toisiaan. He olivat sadepisaroita.

[Kristian Hyvärinen]

Stray cat

Unable to completely comprehend
what I actually thought back then
I laugh as I pretend not to regret
that I only gathered black attention.

Waiting for a hand to soothe me
I lean forward and notice in terror
that what I mistook for a hand is a fist
To them my screams are only comedy.

Clinging desperately to this thin pain I feel
Praying for the blackness and fearing it at the same time
I'm able to realize that my world has been shattered
only to bring them the empty satisfaction of sadism.

As I hope not to care I feel a glass hand
wipe my tears so that I can see a little.
Still crying over everything I've lost
I smile as I swallow this bullet given to me.
Still crying over everything I've loved
I reach for my doctor before me.

[Nauses]

Kutsuhuuto

miksi sinä minulle laulat
sanoja säveliä kaaoksen lailla
kuiskit entropian muodossa totuutta
olennoista häiveitä käsitteitä vailla

öisin pois manaat uneni
väsymykseni rippeeni toivon
jotta kulkisin polkuani
rinteillä hulluuden vuorten

virrassa kuolon pilvessä uisin
varjojen nektaria soistasi joisin
nuo elon korvet itseeni sitoisin
nevoihin katoaisin kuusikkoihin


olen yhtä olevaksi tulin
ykseyden kaikkeuteen vajosin
toistuvasti elämään kuolin
varjossa itseni kuolemaa elin

sävyistä harmaan eloni väri
sille mudasta savesta veri
sen loin itsestäni maailman
onttouttaan kaikuvan


ilman maasta symboli
kaikelle jota ei ole
kaikelle mitä ei tule

kuolemassa elävä tuli
sille jota ei unohdettu
sille mitä ei luotu

kutsuttu aalloista meren

[Kaptah]

Joulunovelli itäisiltä mailta
(kirjoitettu joulun tienoilla 08)

Nuotio rätisi hiljaa. Kaksi miestä istui vielä hiljempaa sitä katsellen. Kumpikaan ei puhunut mitään. Toinen miehistä, Kaspar, tuijotti tummuvalla iltataivaalla syttyviä tähtiä huokaillen. Toinen mies, Melkhior, heitteli näppärästi noppia uudelleen ja uudelleen ikään kuin tavoitellen jotain mahdotonta. Lai-tumella oli lauma lampaita, joita he olivat paimentamassa. Lampaat olivat jo käyneet levolle ja miehet tiesivät, ettei lähistöllä liikkunut petoja tai varkaita. Aika oli siis pitkää. Hieman ennen pilkkopimeää saa-pui seurueeseen myös Balthasar.
- No jo oli aikakin! aloitti Melkhior. Missäs sitä on oltu koko päivä? Jaa niin, Elisahan se oli?
- Niin no, joo se oli aamupäivällä. Tinan kanssa meinasi mennä myöhään, Balthasar virnisti
- Voi elämä. Olet sinä aika sonni, Melkhior päivitteli ja jatkoi noppien heittelyään.
Hetken kaikki kolme istuivat vaiti. Kaspar tuijottaen tähtiä, Balthasar tuijottaen Kasparia ja Melkhior tui-jottaen noppiaan.
- Kasparilla menee taas vähän lujempaa vai? kysyi Balthasar Melkhiorilta.
- Joo, se on haaveillut päivät ja tuijotellut tähtiä yöt ja mutissut omiaan. Viime kuussa oli jo aika rankkaa juttua. Kunpa ei siitä pahenisi.
- Näin on, nyökytteli Balthasar
- Mitä luulet, Balthasar, jos sitä tekisi kahdeksankulmaisen arpakuution.
- Niin?
- Siinä olisi kahdeksan kolmion muotoista sivua. Mutta jos sen molempia päitä hioisi, niin sen voisi saada muistuttamaan tavallista kuusikulmaista arpakuutiota.
- Taidan arvata, mitä taas suunnittelet, Balthasar huokaisi. Anna nyt olla vaan. Tiedät kyllä mitä huijareille tehdään.
- Mutta siihen voisi piirtää kaksi kuutosta enemmän kuin tavalliseen noppaan. Voittomahdollisuus kasvaisi tosi paljon. Olen vähän laskeskellut.
- Tähti! huudahti Kaspar ja pelästytti toverinsa.
- Älä hemmetissä, vastasi Melkhior ärtyneenä, niitä pakkaa näin öisin olemaan.
- Se on merkki!
Melkhior katsoi Balthasaria tutulla ”taas sitä mennään” –katseella, johon Balthasar vastasi hiljaa nyökytellen.
- No mitäs se tällä kertaa sanoo, kysyi Balthasar käyden makuulle.
- Se näyttää meille tietä, julisti Kaspar päästen pikku hiljaa kunnon hurmokseen.
- Se ohjaa meitä. Meidän pitää seurata sitä!
Melkhior vilkaisi Kasparia ja yritti löytää tämän tähden joka heitä nyt oli alkanut ohjaamaan.
- Ei hitto, sehän on lännessä. Ei siellä ole mitään. Paitsi kiukkuisia juutalaisia, jotka tappelevat kaikesta, tuhahti Melkhior ja kävi myös maaten.
- Juutalaisten kuningas! huudahti Kaspar.
- Just. Herodes saattaapi olla eri mieltä, sanoi Balthasar ja käänsi kylkeä.
- Hyvää yötä, sanoi Melkhior ja veti huopaa ylleen.
- Hyvää yötä, vastasi Balthasar.
Kaspar sen sijaan valvoi pitkälle yöhön mutisten itsekseen. Hän ei millään saanut nukutuksi tänä eri-tyisenä yönä. ”Miten kukaan voi nyt nukkua”, hän mietti.


Seuraavana aamuna kun Melkhior ja Balthasar heräilivät kun Kaspar kohkasi jo lauman kimpussa ajaen sitä yhteen. Hän huuteli tovereitaan pakkaamaan tavaransa sillä piti lähteä. Päivä oli jo pitkällä. He katsoivat Kasparia pitkään ja huokaisten nousivat ja ottivat pari kulausta viiniä.
- Tuolle ei sitten anneta.
- Ei niin.
He päättivät myöntyä Kasparin ehdotukseen, tai vaatimukseen paremminkin. Lauma oli kuitenkin syönyt aluetta jo kylliksi ja oli aika vaihtaa maisemaa. Sama se, mennään sitten vaikka länteen, he ajattelivat. Päivä oli nätti – kuten yleensä – ja matka taittui naureskellen Kasparin jutuille, joita hän suolsi sylki suupielissä vaahdoten.
- Toivottavasti Kasparin tähti johdattaa meidät johonkin hyvään kylään. Voisin mielelläni pelata vähän noppaa, Melkhior virnisti ja nassautti pienen hörpyn viiniä.
- Jos siellä vaikka olisi nättejä neitoja, Balthasar mietti ja ojensi kätensä viinileiliä ottaakseen.


Pari päivää heidän matkattuaan ruoho alkoi jo näyttää pitkältä ja vihreältä Melkhiorin ja Balthasarin sil-missä ja he alkoivat vaatia leiriytymistä. Kaspar ei tähän olisi millään suostunut, kun tähtikin oli nyt niin suotuisassa asemassa. Melkhior manasi, että hänen puolestaan koko tähti voi sukeltaa lähimpään jorpak-koon. Hänellä on jano ja jalkoja kivistää. Balthasar puolestaan huomautti lampaiden olevan myös jo mel-ko väsyneitä. Nekin tarvitsevat lepoa. Niinpä Kaspar vastahakoisesti suostui leiriytymään ja toverusten mieliala parani; Kasparillekin annettiin viiniä.
- Mites, Kaspar, millainen tämä juutalaisten kuningas sitten oikein on, hymyili Melkhior ja risti kätensä päänsä taakse maatessaan puun katveessa.
- Ei ainakaan paljon Herodesta ankarampi, Balthasar virnuili.
- Hän on kuningas mutta ei sellainen kuin Herodes. Ei likimainkaan, selitti Kaspar.
- No hyvä. Ehdin jo pelästyä, naurahti Balthasar.
- Hän on lempeä opettaja, eikä hänen valtakuntansa ole täällä maan päällä.
- Aika tårta på tårta nakki! Missäs sitten, kysäisi Melkhior eikä Balthasar voinut pidätellä nauruaan.
- Hän on oleva Messias! julisti Kaspar
- Ai jaa, niinpä tietysti, nyökytteli Melkhior, tähti tietysti kertoi sen.
Kaspar katsoi Melkhioria loukkaantuneena tämän teatraalisesta käytöksestä.
- Jumala on kertonut minulle sen, ja kaiken muun. Tähti vaan on merkki, minne meidän tulee kulkea.
- Aika pahuksen korkealla se on näin lyhytjalkaisille kuin mekin olemme, nauroi Balthasar.
- Niin, miten se tuolta taivaalta ylettyy osoittamaan, minne meidän tulee suunnistaa? Melkhior kysyi nyt vakavoituen, jottei Kaspar olisi suuttunut liikaa. Muuten hyvä juttu olisi loppunut lyhyeen.
- Jumala antaa meille merkin kun olemme kohdalla, vastasi Kaspar itsevarmasti.
- Jassoo, ja me saapastelemme morjestamaan tätä kuningasta? Kolme paimenheppua kotoisin ei mistään?
- Balthasar, älä ole noin kyyninen, torui Kaspar, osaammehan me tulkita tähtiä ja paljon muuta
- Ai niin joo, hymyili Balthasar, etenkin sitä paljon muuta.
Toverukset katselivat huvittuneena Kasparia, joka kertoili heille silmät palaen vanhoja ennustuksia ja kuinka ne alkaisivat nyt toteutua.
Leiriin saapui myöhällä vielä neljäs mies. Hän oli roomalainen lähetti, niin ikään matkalla länteen. Hän esittäytyi ja pyysi päästä paimenten leiriin nukkumaan. Vastineeksi hän lupasi kertoa uutisia muualta valtakunnasta. Heitä ei uutiset kiinnostanut sillä ei tuona aikana ikinä tapahtunut mitään heitä liikuttavaa. Paimenet laidunsivat lampaita, jotka söivät ruohoa, joka ei lakannut kasvamasta. Sitä maa-ilmanjärjestystä ei hevin horjutettu. He ottivat roomalaisen kuitenkin leiriin, koska eivät tohtineet kiel-täytyäkään.
- Se voisi vaikka haluta pelata vähän noppaa.


Aamulla roomalaisen ja paimenten tiet erkanivat hieman sekavissa ja vaivaantuneessa tunnelmassa. Melkhior oli voittanut roomalaiselta nopassa kaikki tämän kullan. Olipa tämä pistä-nyt peliin vielä etelästä tuomansa suitsukkeen – ja hävinnyt senkin. Toisaalta humalainen Kaspar oli julistanut koko illan roomalaiselle, kuinka pian syntyisi uusi juutalaisten kuningas. Melkhior ja Balthasar koittivat toppuutella uuden Messiaan julistajaa ja selittivät hänen löytävän melkein joka kuukausi uuden messiaan. Roomalainen katseli heitä epäuskoisena nyökytellen ja yrittäen aina vä-lillä vaihtaa puheenaihetta. Mutta koska Kaspar aina uudestaan alkoi kertoa tästä ainutlaatuisesta tapahtumasta, roomalainen yritti udella, minne he tarkemmin olivat matkalla. Kaspar saarnasi hurmoksessa sen olevan salaisuus, joka paljastettaisiin hänelle, kunhan aika olisi oikea. Roomalai-nen ajatteli heidän salaavan jotain, etenkin kun kaksi muuta miestä alati hyssyttelivät kolmatta suupalttia. Roomalainen vaan ei arvannut kahden muun paimenen yksinkertaisesti häpeävän hu-malaista toveriaan.


- Ihan kiva juttu, mutisi Balthasar.
- Mikä? kysyi Kaspar päätään pidellen. Eilisilta ja lyhyeksi jääneet yöunet olivat jättäneet jälkeensä aimo krapulan.
- Se, että paasasit sille lähetille melkein koko yön siitä tähdestäsi ja Messiaasta. Pitää meitä ihan hulluina.
- Pitäkööt, vastasi tähän Melkhior ja laskeskeli tyytyväisenä eilen voittamaansa kultaa.
Kaspar ei vastannut mitään. Töpsötti vain mukana, ja kävi puskassa oksentamassa.


Illan suussa seurue päätti asettaa leirin pystyyn. He olivat kulkeneet verrattain pitkän matkan päi-vän aikana. Osittain siksi, ettei Kaspar pääsisi enää höpisemään tielle osuville matkalaisille höperöitä juttujaan ja osaksi vain rääkätäkseen krapulaista Kasparia. Joka tapauksessa kaikilla oli kova nälkä ja he päättivät kypsentää kappaleen suolattua lammasta, jonka he olivat teurastaneet muutama päivä aiemmin. Muutama sipuli löydettiin myös ja ne paistettiin nuotiolla. Miehet järsivät lihaa keskittyneesti puhumatta sanaakaan. Viiniä oli vielä tilkka jäljellä, juuri riittävästi jotta sitä voitiin jatkaa vedellä. Se sammutti hyvin suolaisen lihan jälkeen tulleen janon. Seurue makasi raukeana katsellen taas illan tähtitaivasta. Hetken katseltuaan Balthasar huomasi lännessä olevan tähden, joka todellakin näytti jollakin mystisellä tavalla osoittavan alaspäin. ”Eiväthän tähdet sojota minnekään, ne ovat pisemäisiä”, hän ajatteli. Tällä kuitenkin oli kuin pitkä raaja, joka kurkotti kohti maata. Häntä alkoi säälittää ja kaduttaa Kasparin kiusaaminen. Ei kai hän mitään itselleen voinut.
- Taitaa tuo tähti tosiaan loistaa kirkkaasti ja osoittaa maahan päin, huomasi Balthasar virkkavansa ja melkein saman tien katui että oli avannut suutaan.
- Nii-in, sitähän minä olen koko ajan sanonut! innostui Kaspar taas kuin uutta voimaa saaneena.
Melkhior vilkaisi vihaisesti Balthasaria. Miksi tämän oli pitänyt innostaa tuota torvea juuri kun homma alkoi rauhoittua?
- No kappas vaan, Melkhior sanoi noustessaan istumaan. Missä se sinun merkkisi on? Ei täällä näy ristin sielua. Pitääkö meidän vaeltaa hamaan tappiin asti uskoen sinua ja sinun typeriä merkkejäsi. Eipä ole sillä jumalallakaan kaikki kamelit aitauksessa kun kerran sinulle viestejään lähettelee. Tuollaiselle torvelle. Perhana, eikö sitä viiniä ole enää?
Melkhior pyöri ja hääri etsiessään viiniä, joka valitettavasti oli päässyt loppumaan. Hän ei huomannut Kasparia, joka oli noussut seisomaan ja katsoi silmät suurina tähden suuntaan ja siristeli silmiään.
- Tuolla! Hän huudahti.
Balthasar nousi uteliaisuudesta seisomaan ja tähyili Kasparin osoittamaan suuntaan. Melkhior ravisteli viinileilejä pettyneenä.
- Tuolla noin, näetkö, innostui Kaspar, pitkällä tuolla näkyy majatalo. Se hohtaa! Se on Jumalan merkki. Se se on!
Pitkällä tosiaan näkyi pieni majatalo heikkoa valonkajoa vasten. Balthasar päätteli, että sen takana varmaankin poltetaan jotakin. Tuli ja matalalle leviävä savu levittävät valoa tuolla tavoin saaden tö-nön ”hohtamaan”. Balthasar päätti lähteä leikkiin mukaan. Olisipa se sitten ohi kun hän huomaisi että majatalosta tuskin löytyisi minkään sortin kuningasta.
- No, mitäs me sitten tehdään? hän kysyi
- No tietenkin lähdemme sinne, huudahti Kaspar aivan kuin se olisi ollut päivänselvää jo alusta läh-tien.
- Niillä on varmaan viiniä, Melkhior huomautti.

Kaspar kiirehti kohti majataloa Melkhiorin ja Balthasarin yrittäessä pysyä mukana. Lampaat saivat nyt nukkua kedolla Herran huomassa. Päästyään pienen talon lähelle Melkhior nyppäsi Kasparia viitan-liepeestä pysäyttäen tämän.
- Aiotko sinä torvi tosiaan rynnätä ulvomaan tuota älytöntä tarinaasi jonkun huoneeseen keskellä yötä?
- Niin no, tosiaan. Ehkä se herättäisi hieman paheksuntaa.
- Meinaatko? pisti Balthasar väliin.
Kolmikko jäi pihalle kinastelemaan siitä miten heidän tulisi esittäytyä talon isäntäväelle. Kaspar piti kiin-ni siitä, että heidän oli pakko juuri tänä yönä mennä könyämään toisten taloon. Hän esitti, että he olisivat tähtien tuntijoita idästä.
- Idästä tosiaan, ainakin muutaman peninkulman verran tultiin. No, kai se lasketaan, Balthasar pohti.
- Meidän pitäisi varmaankin siistiä itseämme hiukan. Annetaan hyvä vaikutelma itsestämme niin ovat varmasti vieraanvaraisempia. Voivat vaikka tarjota...
- …viiniä, niin, jatkoi Kaspar toruen. Koita nyt ajatella jotain muutakin. Tässä on nyt suuremmat asiat tapahtumassa ja sinä ajattelet vain viiniä.
- In vino veritas, lausui Melkhior ylevänä latinaa.
Balthasaria huvitti. Hänen mielestään olisi vähintäänkin sopivaa viedä jotakin lahjaksi, jos nyt kerran oltiin tulevaa kuningasta menossa tapaamaan. Melkhior tutki säkkiä ja kertoi viinin olevan loppu, ku-ten kaikki tiesivät muutenkin. Lampaasta oli jäljellä enää pieniä osia. Puoliksi raavittu lampaanviulu ei ehkä ollut paras lahja juuri syntyneelle kuninkaalle.
- Kultaa! keksi Kaspar.
Melkhior kirosi. Piru että pitikin kehuskella noppavoitoilla.
- Ai niin, onhan meillä sitä suitsukettakin, jatkoi Balthasar leveästi hymyillen.
Melkhior vastasi murhaavalla katseella. Kaspar kaiveli vielä pussukoistaan muutaman pienen palasen pihkaa. Hän oli melko varma, että se voisi olla mirhaa. Tai tarpeeksi lähelle ainakin. Tuskin isäntä mi-tään huomaa, lahjaksi vielä saatu. Näin oli kolmikko melkein yhteistuumin kerännyt lahjat.
Samassa talon takaa kuului vauvan äkäinen rääkäisy, joka jatkui vuolaana itkuna. Kolmikko jähmettyi paikoilleen ja kuunteli vauvan itkua. Vanhemmat alkoivat tyynnytellä pienokaista ja pian tämä hil-jenikin. Kasparin kasvoilla oli ilme, josta ei voinut erehtyä. Tuo oli se hänen merkkinsä ja kuninkaan-sa. Aika kummallista kyllä, myönsivät Balthasar ja Melkhior. Löytää nyt tähteä seuraamalla jonkun umpimähkään valitun talon takaa tallista huutavan ipanan keskellä yötä. Tilanne tuntui oudon sala-myhkäiseltä.
- Täällä tuntuu ainakin olevan hedelmällisessä iässä olevia neitokaisia, Balthasar kevensi tunnelmaa omalla tyypillisellä tyylillään.
- Koitas nyt, paheksui Melkhior
- No mitä? Ei kai nämä täällä nyt sentään pyhästä hengestä…?
- Niin, huokaisi Kaspar haltioituneena, pyhästä hengestä.
- Voi luoja, Balthasar, katso nyt! Kaspar senkun sekoaa, sanoi Melkhior.
- No, kai me poiketaan kylässä niin päästään nukkumaan, jatkoi Balthasar.
- Ja Kaspar, koitat sitten olla ihmisiksi. Me ollaan sitten ihan tavallisia ihmisiä ja pidetään matalaa profiilia. Ettei juttu lähde kulkemaan.
- No niin, eiköhän mennä.

[Elina]

dark swirls of ominous clouds
above my head no sun shines
beneath my feet a ground barren, dead
dry cracks gape at me like mouths in silent screams

i stand.

on the horizon
black eyes of the night stare
while death prowls
for victims too weak to resist a kiss that brings mercy

death has conquered this valley
cries of men have been silenced
a timid breeze caresses my cheek
runs down
to meet my hand
that gently rests upon yours,
so cold now

i see death.

it has entombed us
beneath a cloak of putrid smells
surrounding the warm pulse
that is you and me

like an unwanted lover
it edges closer
lingers,
whispers

on its lips lies a promise ---

but if it speaks
i will not listen
i will not hear
its words will fall like dead leaves on the dirt
becoming dust, mixing with the grit and the blood of the taken

and between you and it

i stand.

you are my achilles’ heel
but i am achilles
i am the armor

and it shall have no power.



Idea lähti tuosta Heavy Metal -leffasta, kun kuuntelin tänään aiemmin Blue Öyster Cultia. Eli tarkoituksella sankarihevifiilistä

[Kristian Hyvärinen]

Oho! Elina, sähän oot hyvä! Vau! Kiitos!

[Sole]

Idea lähti tuosta Heavy Metal -leffasta, kun kuuntelin tänään aiemmin Blue Öyster Cultia. Eli tarkoituksella sankarihevifiilistä

Oli mooten cool...

BTW. Puhutko siis siitä leffasta josta on tullut legendaarinen termi Krellata . Siis siitä krell-hirviöt sekoilusta?

[bodyguard]

Tuo Elinan oli kylla hyva. Viela kun se oppis kirjottaan ittensa isolla kirjaimella

[Elina]

BTW. Puhutko siis siitä leffasta josta on tullut legendaarinen termi Krellata . Siis siitä krell-hirviöt sekoilusta?

En muista oikein tuosta leffasta varsinaisesti mitään, kun siitä on niin kauan, kun sen joskus näin. Että en osaa sanoa noista krelleistä mitään

Traileri:

[youtube][/youtube]

[Elina]

if at night, you turn your eyes to the dark velvet that is sky
past the clouds of feathery cotton
past the milky layers of ozone and wastes of this world
and allow them to rest on the inviting sparks of the millions

you will see the origin
what we are
how we came to be

in the brief moment
when a comet cuts the curtain
leaving behind it only a tease of a memory
a flash on your retina
as the last trace of its coma escapes into the interstellar space

in the death of a star as it becomes angry
then so immense in its energy
it rips itself open and becomes a deadly, dark siren
no one can resist the call of its insides

in the burning face of the sun
pockmarked with gaseous eruptions
benevolent in its power to give life
merciless in its power to incinerate it

in the vastness of the space
spreading out and over and under and to the sides
silent, unnerved, unmoved
unwilling to part with its secrets

its secrets
why we are
why we came to be

[Kristian Hyvärinen]

Ooh, kuinka minä voin saavuttaa tuon kielellisen (paitsi ilmaisun myös englannin kielen) tason?

[bodyguard]

Jotenkin kaikenlainen positiivisuus (olkoonpa kuinka vähäistä tahansa) tökkii vastaan runoudessa. Muuten kyllä erittäin hyvä

[Elina]

Ooh, kuinka minä voin saavuttaa tuon kielellisen (paitsi ilmaisun myös englannin kielen) tason?

Vähän nolottaa nuo ilmaukset, mutta yritän nyt vastata, kun kieli on niin lähellä sydäntä.

Yksinkertaisesti: ajan mittaan. Tietysti olen itse ollut sikäli onnellisessa asemassa, että olen saanut mahdollisuuden opiskella englannin luovaa kirjoittamista "natiivien" ( ) kanssa yliopistossa (siis Jenkkilässä), kanssaopiskelijat olivat superlahjakkaita ja opettajat loistavia (itsehän olen oikeasti aika surkea). Tosin jokaisella on kirjoittajana oma ääni, jollaista ei ole muilla, ja sekin pitää tietysti löytää. Kirjoittamista täytyy tietenkin harjoitella paljon ja sanavarastoahan saa kerättyä parhaiten lukemalla.

Minun mielestäni runot kuuluu lukea ääneen, jolloinka sanojen ääntämys on tärkeää. Usein jokin sana valikoituukin siksi, että juuri se sana sopii parhaiten ympäröivien sanojen kanssa ääntämyksellisesti yhteen (esim. edelliseltä sivulta dirt, dust, grit; tai vaikka Sylvia Plathin April Aubade -runosta tuosta toisesta ketjusta ilmaus papal paragon tai kohta jargons madrigals). Jos jokin juttu ei ääneen luettaessa toimi, siitä kannattaa hankkiutua eroon Joskus sitä ihastuu johonkin tiettyyn ilmaukseen ja on surkeaa päästää siitä irti, kun se ei sitten toimikaan. Eli vaikka helposti ajatellaankin, että runo syntyy tuosta noin vaan, niin parhaat runot syntyvät työstämällä ja analysoimalla - ideat runoihin ovat asia erikseen.

Eli: harjoittelua, lukemista, myös kielen puhumista.

[Kristian Hyvärinen]

Suosittele mulle Elina hyviä runoilijoita.