Elokuvamusiikkia jne.

[AlexMachine]

Morricone ja Vangelis jakavat kärkisijan elokuvamusiikin tekijöinä minulle. Kolmas sija menee sitten Giorgio Moroderille.
Tässä esimerkit kahden viimeksi mainituiden tuotoksista.



Kaikkia näitä kolmea yhdistää uskomaton lahjakkuus ja kyky tehdä musiikkia elokuviin joka nostaa elokuvan tunnelman aina pari pykälää itse elokuvaa korkeammalle.

[kojiro]

Conan the Destroyerin alkumusiikki ei jostain syystä ole elokuvan soundtrack-levyllä. Tässä on orkesterin hyvä versio siitä, jos haluaa pelkän musiikin, ilman alkuspiikkiä ja alkutekstien aikana kuultavia taustaääniä.

[ka1]

Minun Morricone-tribuuttinani toimi nyt Battle of Algiers, suurklassikko, josta olen aiemmin kiroittanut tässä.

Karun kauniiden, dokumentarististen mustavalkokuvien ja Morriconen maalailevamman musiikin yhteisvaikutuksen iskevyydestä saa makua näistä parista pysäyttävästä kohtauksesta:






Tunnetuimpien elokuviensa lisäksi Morriconelta löytyy läjäpäin hieman vähemmälle huomiolle jääneitä mestariteoksia. Yhtenä suosituksena osaan mainita Il deserto dei Tartarin.

[Lasse Candé]

Olen hitusen pettynyt, että kukaan ei tarttunut tuohon Huuliharppukostaja-juttuun.

Kun itse pidän sitä ihan älyttömänä tekeleenä ja voisin vain jauhaa ja jauhaa siitä.

Saattaa tosin olla vähän väärä ketjukin, paitsi ettei ehkä ole. Sen leffan jokainen biisi on niin täyttä kultaa että se varmaan kuuluu parhaiten tänne.


Itse pidän outona että dollaritrilogiaa hehkutetaan ja tätä ei niinkään. Huuliharppukostaja pesee kaikki siitä trilogiasta 10-0. Ihan taatusti ja joka päivä.

Pakosti Clintti on syy miksi ne leffat ovat kovaa huutoa. Ja tukien toisiaan. Ja täysin ansaitusti myös. Clintti on kova äijä.

Mutta paras länkkäri on Huuliharppukostaja ja tämä on fakta.

Menen jonnekin itkemään ja julistamaan tätä totuutta, kun kukaan ei tarttunut mun musiikkihuomautukseen, yhyhyhyhyhyyyyhyyhyy.



Pliis, palatkaa joku vaikka vuosien päästä siihen, miten Huuliharppukostajan musiikki tekee sitä tarinaa.

[kojiro]

Huuliharppukostaja on helvetin kova leffa ja musat kanssa, samoin dollaritrilogia ja moni muu. Mutta länkkäreitä aletaan listamaan Rio Bravosta alaspäin.

Palataan vielä... joskus joku haukkui Huuliharppukostajan suomennosta niin kerroin hälle kuinka vaikuttunut olin ensinäkemältä siitä leffan lopusta (spoirerivaroitus)

paljastus:

kun siinä vihdoin selviää miksi se on huuliharppukostaja.

Sain tyypin vakuuttuneeksi että suomennos on varsin hyvä.

[Kari Aittomäki]

Huuliharppu on pirun pirun raskas mutta todentotta omassa luokassaan.
Niin täydellisen nerollisesti sommiteltu tarina että herranjestas.
Nämä detaljit alkaa kadota Aikaan, mutta silloinjoskus se Henry Fondan roistorooli oli todellinen sokki. Muitten juttujen ohessa.
Minäkin voisin vaahdota siita vaikka kuinka paljon ja kauan muitta just nyt ei ole paukkuja.

Tossa just tuli telkusta Requiem for a dream ja se on myös hyvin raskas kokema. Laadukas mutta raskas.
Niinku se musiikkikin, se perusidea on upea mutta umpeenpöngerretty.



Hieno.

[Kari Aittomäki]

Niin ja mikä unohtu Huuliharppukostajasta/Dollaritrilogiasta..

Kostaja on pirun synkkä, vain Jason Robertsin hahmo lievittää virneellä. Raskas kokema.
Dollaritrilogiassa huumoria piisaa eli katselu on keveämpää.

Tämä viihteellinen elementti pitis aina muistaa taiteentekijöitten rypistelyosastonkin.

[Lasse Candé]

Täällä lähtee taatusti teiltä settiä myös siitä, että miksi se leffabiisi on hyvä nimenomaan leffamusiikkina.

Ja kun osaatte kirjoittaa, niin kirjoittakaa, perkele!

Vangelis ei ole itselleni tuttu leffamusana muusta kuin Blade Runnerista. Nerokas veto Can't Take My Eyes Off You:sta. Sopivan piilotettu ja hienovarainen. Muuten sen leffan musa rakentaa sitä maailmaa, mutta en kekkaa paljoa sanottavaa.

Sen sijaan tuo Requiem for a Dream.
Kiesus... Alkaa olla kohta 20 vuotta kun olen nähnyt sen viimeksi. Mulla saattaa olla se vielä jollain poltetulla cd:llä.

Siis ihan leffamusana... Tuossa on aika älytöntä se, kuinka biisi kertoo tarinaa siitä että kerätään vain lisää kierroksia, vaikka alkaa mennä älyttömyyksiin. (Syy miksi en ole katsonut pätkää niin pitkään aikaan on että siinä menee kaikki wituiksi, mutta en ole varma saanko siitä mitään.) Junnuilla alkaa muistaakseni tulla kierroksia huumeiden kanssa ja siinä taisi olla joku mummo joka haaveilee jostain tv-jutusta ja hänellä myös kierrokset alkaa olla kohdillaan.

Tuo on hyvä poiminta, koska tuolla biisillä muistaakseni ainakin minua katsojana vietiin helvetisti ja tarina voimistui.



Tuolloin se pätkä piti tiirailla pariin otteeseen, kun se oli se mitä coolit ihmiset katsoivat. Mutta kuten sanottu, en ole vain halunut painaa playta tuon ikävän tarinan kohdalla enää missään mielessä toistamiseen. Uskoakseni myös ihan järkevä juttu. Voin katsoa vaikka "Huularin" uudestaan ja miettiä miesten katoavaa rotua.

[Lasse Candé]

Piti vielä sanoa, että odotan sitä hetkeä kun Karilla ja kojirolla on paukkuja jauhaa Kostajasta tai erityisesti sen musasta.

Yritin itse tekosyynä pitää mukamas stoorin musassa ja oikeasti puhuin leffasta. Toisaalta, juuri Leonen ja Morriconen työnjaolla ja taiteella tämä lienee se oikea tapa keskustella asiasta: miten leffa kolahtelee ja miten musiikki omalta osaltaan saa aikaiseksi tämän.

Saatan katsoa tuon kohtapuolin. Ja sitten perään Fistful of Dynamiten, jonka kohdalla taidan olla Suomen ainoa fani. Kukaan muu ei ole koskaan missään ilmoittautunut ja mä taas pidän sitä sellaisena suurena leffana.

Harmi ettei mimmini (luultavasti) pidä näistä toksisen maskuliinisuuden mestariteoksista.
Ylipäätään ottaa kyllä pattiin, etten saa omia juttujani puhuttua menestyksiksi, kun sitten kaikki hänen suosituksensa ovat kultaa. Perustuu siihen, että tykkään hyvistä asioista, genrestä viis. Tai näin haluaisin ajatella asian olevan ja toivottavasti näin vähän on.

Pitää varmaan vähentää täällä hillumista ja katsoa läpyskältä leffoja jossain nurkassa kuulokkeilla.

Tai no, ei witussa. Kaikki viestit perataan läpi ja se on jämpti!

[kojiro]

Niin ja mikä unohtu Huuliharppukostajasta/Dollaritrilogiasta..

Kostaja on pirun synkkä, vain Jason Robertsin hahmo lievittää virneellä. Raskas kokema.
Dollaritrilogiassa huumoria piisaa eli katselu on keveämpää.

Tämä viihteellinen elementti pitis aina muistaa taiteentekijöitten rypistelyosastonkin.

Mua on tossa "Cheyennessa" jokin hiertänyt aina. Hahmossa on paljon hyvääkin ja se tosiaan keventää tunnelmaa muusikkia myöten, mutta miksi hahmo on sellainen kuin on ja onko Roberts paras mies siihen rooliin (vaikka saikin urallaan kaksi oscaria)? Voi olla että hieman toisenlaisena hahmona ja jonkun muun esittämänä lopputulema olis ollut huonompikin.

[Kari Aittomäki]

Mun nähdäkseni Cheyenne on tasapainottaja, hänen kauttaan näemme muut keskeiset hahmot ikäänkuin blandattuina.
Naisen Naisena, kaamean pahiksen pahana ja kostajan puhtaana.
Hahmo on klassinen iloinen rosvo ja tuo kerrontaa lähemmäs perusleffaa, mutta on tosiaan kuin lainassa jostain muusta tarinasta.
Jason Robards (mi bääd) on minusta oiva valinta koska preesensinsä riittää voimakaksikon ja kaunottaren rinnalle.

Lisäksi hän on uskottavan toimintakykyinen ystävystymään Harmonican kanssa, miesten keskinäinen kunnioitus ja tykästyminen on komea sivujuoni.
Hänen kuolemansa on komea myös, en ole varma mutta minusta tuntuu että vuoden 1972 leffassa Ulzanas raid Burt Lancaster kuolee samankaltaisesti ikäänkuin kunnianosoituksena. Se leffa kun viittaa aiempiin länkkäreihin muutoinkin.

[kojiro]

Joo tasapainottajahan se on ja kyllähän se leffan edetessä paikkaansa lunastaa ja osoittaa toimintakykyään

paljastus:

se saapaskikka junakohtauksessa on aika nerokas

On tää niiden kohtaaminen vaan silti jotenkin omituinen kohtaus.

paljastus:

mua on aina häirinny miks Harmonica luopui pistoolistaan. Lukeeko nää hahmot toisiaan niin hyvin että tietää ettei hengenvaaraa ole, vai oliko pistooli tyhjä tms.

Tässä siis Harmonican ja Cheyennen kohtaaminen kahdessa osassa (n. 10 minuuttia kestää sekin kohtaus)

[Lasse Candé]

Noniin ja kultaahan sieltä tulikin molemmilta. Kiitos!

Itse näen myös Cheyennen tasapainottajana ja olisin sanonut jotain vastaavaa, ellei Kari olisi sanonut just miten asia on.

Tätä lukiessa ilahtuu kun huomaa, että pätkä on myös teille hyvin tuttu. Ei noita juttuja kirjoitella yhdellä katselukerralla.



Mutta joo, Cheyenne on ikäänkuin kertojahahmo tarinassa. Hän on sitä lopummalla oikeastikin, mutta alummassa välillisesti. Esim tuon pitkän kohtauksen kautta. Siinä rakennetaan riittävän badass Harmonica ja se tarvitsee tällaisen kohtauksen. Myös että hän on hyvä. Nyt kannattaa unohtaa Cheyenne kokonaan, koska hän on pelkkä väline tämän suuren tarinan virittämisessä.

Se on huuliharppukostajan meriitti, että badasskertoimia ei lunasteta millään merkityksettömien saluunatapoilla, vaan tällä kohtaamisella, missä on selkeästi kova tyyppi vastassa.

Tällä tavalla fokus pysyy tarinassa. Huularin pointtihan ei ole osoittaa että Harmonica on maailman kovin jätkä, vaan pelkästään, että hänellä on tehtävä. Ja ai santana, kuinka mä tykkään tästä tarinasta.



Leonelta olisi toivonut lisää settiä. Kuten sanoin jo, olen varmaan Suomen ainoa Fistful of Dynamite -fani ja sitten Suuri Gangsterisota (Once Upon a Time in America) kusaisi produktiona hieman. Leone halusi pidempää ja sitä ei suotu.

Mutta huularissa hän vielä onnistui ja onnistuikin hyvin. (Leffaan tuli pari selkeää mokaa aikajanan suhteen, mutta se ei ole tärkeää)


Edit: Laitan pian leffamusaa, joka kertoo tätä tarinaa...

[Lasse Candé]

Tässä leffasta todella tärkeä kohtaus ja varsinkin ketjun aiheen kannalta.

Mainitsin jo aiemmin, kuinka Jill edustaa sitä tulevaa aikaa.





Ketjun aiheen kannalta, tämä klippi on äärimmäisen tärkeää ja myös se mihin viittasin. Tämä ilmeisesti vedettiin helkkarin monta kertaa uusiksi, jotta kuva sopii musiikkiin. Kuten aiemmin sanoin, Leone ja Morricone valitsivat tehdä näin. Ja jumaleissön, se toimii tässä. On epävarma mimmi ja silti jotain heräävää kaupunkia/modernisoitumista.



Leffassa on hieno jatkumo tästä hänen ensimmäisestä näkemisestä ja eteenpäin kohtaamiseen Frankin kanssa. Hän kiimoissaan jättää naisen henkiin ja pohtii jopa näitä asioita. Witun rumaa ja kaunista. Niin kovaa leffaa että saa hakea. Mainitsee Jillin taipumuksen olla selviytyjä ja pikkuhiljaa meille maalautuu tämä kuva hänestä. Lopulta hän selviää, vaikka dorkat tappavat toisiaan.

Toisekseen tykkään itse siitä näkökulmasta minkä nostin esiin, että Mortimer ja Jill ovat uutta aikaa, kaikki muut vanhaa. On ihan älyttömän vahva kohtaus, kun Frank on menettänyt kaiken ja sen jälkeen hakeutuu Harmonican luokse, koska wittu on pakko, koska helvetillinen toksinen maskuliinisuus. Ja sitten hän sanoo tämän myös. Jumalaukkanen, että tuo teemaa tietynlaisesta miehisyydestä tulee vahvasti esiin tässä.



Mun on pakko hiipiä johonkin koloon ja katsoa tämä salaa. Vai pitäisiköhän riskeerata taas ja huomata ettei mimmi pidä?

[kojiro]

Ja sitten perään Fistful of Dynamiten, jonka kohdalla taidan olla Suomen ainoa fani. Kukaan muu ei ole koskaan missään ilmoittautunut ja mä taas pidän sitä sellaisena suurena leffana.

Fistful of Dynamite (Duck, You Sucker! jne...nimi sekottuu helposti Clintin nunnapätkään) on varsin hyvä elokuva. Olen nähnyt sen vain kerran mutta jäi mieleen että Rod Steiger vetää aika uskomattoman kovan roolisuorituksen. Mulle hän ei ollut mikään erityisen tuttu näyttelijä enkä Juanin roolihahmosta osannut häntä keneenkään yhdistää ja luulinkin että hän on oikeasti joku meksikaani. Aivan käsittämättömän moniulotteinen hahmo, välillä vastenmielinen ja kömpelö ja surkimus ja säälittäväkin jne. mutta sitten taas toisaalta erittäin toimintakykyinen ja hauska ja johtaja ja sankari ja kaikessa rujoudessaan myös karismaattinen (hampaat ehkä vähän liian siistit). Sellainen tyyppi joka kykenee antamaan kovan vastuksen kelle tahansa, vaikkei välttämättä olisi aina vedonlyöntisuosikki.