Aseiden personifikaatio

[Esa Tyynismaa]

Saahan tuota toki epäillä,koska en usko itsekkään olevani täysin ehdottoman oikeassa jokaisen käsiini saamani terän kanssa.Mutta väitän kyllä,että virhemarginaali on pieni,lähes olematon.

[Ikkyu]

No niissä kiinalaisissahan lukee "made in china", helppoa.

EDIT: Veikkaisin, että pystyisin erottamaan randomin Kiinassa tehdyn ja Japanissa tehdyn miekan toisistaan, mahdollisesti jopa tuntumasta, mutta se lienee useimmissa tapauksissa ihan laatukysymys. Veikkaisin myös, että ainakaan aseita pitelemättä ei niitä opi erottamaan (eikä välttämättä edes tiedä mikä on oikeasti hyväntuntuinen ja mikä ei).

[Kari Aittomäki]

DeusV, mihin järjestykseen?
Tuo mun kiinalainen linkkari on kaikin puolin epämiellyttävä kapine.
Ruma ja rujo.
Mutta tappelussa niinkuniin sopiva peli.
Juu, olen antanut hänellä ja totta tarkoittaen. Monta kertaa.
On kulkenu mukanani vuodesta 1991.

Peräänkuulutat nyt jotain sellasta antiikkipuolen tajuamisherkkyyttä..
On ihmisiä jotka voi asentaa ottimensa sillälailla ja tunnistaa esineestä Aitouden.
Sihen liittyy valtavasti ihansilkkaa eksaktia ja vaivallahankittua Tietoa sekä silkkaa kädentaidon Tajuamista.
Niinikään vaivalla hankittua.

Tässä ketjussa ei.. ihanole samasta jutusta kyse.
Vaan siitä oudosta resonanssista, jonka kapine ja käsi joskus tavoittaa.
Kun se vehjes on vaan niinku niin..
Veritöihin sopiva.

Edelleen, sitte ku ollaan tarpeeks pitkällä taudissa niin teepussiki alkaa näyttää aseelta.
Ei muuta ku hiukan marjakuusta sekaan ja..
- ottaako setä teetä?

[DeusVult]

DeusV, mihin järjestykseen?

Meinasin niinkun että kuka oikesti erottaa sen taotun siitä hiotusta ja ne kummatkin siitä tehdasrobotin tekemästä... (siis jos kaikissa olisi balanssit kohdallaan, useinhan ne sarjatuotetut on liian painavia ja huonosti tasapainotettuja) Minä kun en oikein usko tässä asiassa mihinkään magiaan tahi elottomien esineiden sieluihin, eli että se käsintehty olisi jotenkin automaattisesti eri tuntuinen kuin se sarjatuotettu. Samaa terästä ne on kaikki, yhtä lailla sattuu jos osuu ja menee pashkaksi jos huono tsägä käy.

[Kari Aittomäki]

Sulla.. ei nyt kaiketi ole ihan kontaktipintaa topicciin.
Oletko koskaan käyttäny asetta?
Merkityksessä, oletko pessy verta aseesta ja käsistäsi?

Ihan oikeestikin, vehjes on vaan vehjes kunnes sitä on käytetty.
Mä muistelen edelleen haikeudella erästä puukkoo jonka omistin teininä.
Sillämä suolistin lintuja ja kaloja ja isompaaki riistaa.
Se sopi mun silloiseen käteeni kuin mikäkin.
Niinku se luodikkoki, mä muistan yhä sen lintuluikun tunnun ja hajun.
Mihin lie kadonneet.

Vehjes ja käyttäjänsa ovat erillisiä mutta yhtä.
Se vaan nyt menee niin.
Mulle kävi intissä tämä, että tulin siinä loppuvaiheessa eräältä sissikeikalta perusleiriin.
Umpiväsyneenä ja haisevana niinku asiaankuuluu.
Istuttiin siinä tulilla ja oltiin niinku jätkät on.
Kunnes erään juuri-inttiintulleen veikkosen rynkky alko vilkuttaan.
Vilkuttaminen on semmonen juttu johon.. saa ottimet kun on kärsivällinen.
Kun menee johonki näyttelyyn tai antikvariaattiin tai antiikkimessuille tai johonkin.. kun vaan päästää aivot vapaalle ja antaa ärsykkeitten tulla..
Ne Löydöt alkaa vilkuttaan.
Pyysin siltä sälliltä sitä rynkkyään kateltavaksi..
Ja kas.
Sehän oli sama rynchester joka mulle oli annettu alokas-aikana.
Ilmankos se vilkutti jotta moi-moi.

Nää on näitäjuttuja.
Onmuuten 100% tositarina.
Tämäkin.

[Kuhmu]

Siltikin se liukuhihnatuote on vaan olemukseltaan persoonaton... Siis niinku täysin käteen sopiva ja oikein painotettu,mutta ei vaan niin tunnu huutavan verta,niinkuin sellainen oikeanlaisen tekijän käsintakoma.

Jos laitetaan eteen kolme keklua/miekkaa/kirvestä joista yksi on tullut kiinalaiselta tehtaalta, yksi jostain autotallipajasta ja yksi on taottu rakkaudella jonkun aikamme viikingin ahjossa, niin kuinkahan moni ne oikeasti osaisi laittaa järjestykseen, jos oletetaan että kaikissa on paino ja tasapainotus kohdallaan?

Vaikka käsintehdyissä vermeissä oma estetiikkansa onkin, niin silti käyttäjän taito on se ratkisevin tekijä. Jos ajatellaan aseen tehokkuutta.

[Kuhmu]

DeusV, mihin järjestykseen?

Meinasin niinkun että kuka oikesti erottaa sen taotun siitä hiotusta ja ne kummatkin siitä tehdasrobotin tekemästä... (siis jos kaikissa olisi balanssit kohdallaan, useinhan ne sarjatuotetut on liian painavia ja huonosti tasapainotettuja) Minä kun en oikein usko tässä asiassa mihinkään magiaan tahi elottomien esineiden sieluihin, eli että se käsintehty olisi jotenkin automaattisesti eri tuntuinen kuin se sarjatuotettu. Samaa terästä ne on kaikki, yhtä lailla sattuu jos osuu ja menee pashkaksi jos huono tsägä käy.

Uskoisin erottavani.

[jmijmi]

Tiibetissä on käytössä, vielä nykyäänkin uskonnollinen deltamallinen kolmiteräinen tikari jonka kahvassa on kolmet kasvot eli Phurba jota ei normaalisti käytetä aseena vaan demonien ja henkien tappamisessa.
Useiden tarinoiden mukaan, riittävästi demoneita tapettuaan se alkaa vaeltaa ja sillä on oma tahto.
Demonien tappamisen takia se on paha ja se puhuttelee sekä tappaa usein vastaan tulevia ihmisiä, joko pahuutensa takia tai yrittäessään hyvitellä jumalia, jolloin se tappaa pahoja ihmisiä, saadakseen sielulleen rauhan, kuitenkin se käyttää usein jotakin ihmistä välikappaleenaan ja samalla tuhoaa tämän elämän.

Tässä joitakin kuvia Phurbhista jos kiinnostaa.
http://aroencyclopaedia.org/shared/text ... 01_eng.php" onclick="window.open(this.href);return false;

Uskonkin aseen myytin pahuudesta tai hyvyydestä tulevan siitä onko asetta käytetty
hyvään vaiko pahaan ja aseen vahvuuden siitä miten menestyksekäs sen kantaja on ollut.

Tietenkin tarinankirjoittajan katsantokantahan riippuu siitä millä puolella tarinankirjoittaja on milloinkin ollut, mutta kuten historiakin normaalisti kirjoitetaan voittajien hyväksi niin mistä sen hyvän ja pahankin tietää.... :taikuri:

Itselläni on useita sekä ampuma että teräaseita, jopa minulle henkilökohtaisesti tunteella tehtyjä, itsetehtyjä, erittäin laadukkaita jne joita olen käyttänyt myös metsästyksessä ja
kalastuksessa jne. tuntematta niitä ikinä mitenkään mystisiksi tai erikoisiksi.
Toisia vaan tykkään käyttää ja toisia en, kuten keittiö veitsissäkin.

Kuitenkin omistamani kolme phurbhaa ja kaksi grigugia on ruuvattu ja surrattu seinään niin ettei pirukaan niitä sieltä irti repisi joten, jotakin niissä on ------ Kiehtovaa.

[Jussi Ekholm]

Mietein ja mietein, kun mieli teki koittaa nostaa joku vanha ketju ylös herättämään keskustelua. Tässä kun heti aloitetaan samurailla ja viikingeillä, niin eikös tämä ole sopiva.

Minusta on ihanaa lukea noita taikauskon täyttämiä vanhoja legendoja maailmalta, yhtälailla tykkään lukea kotimaista kansanperinnettä. Hiidet, tontut, haltijat, näkit jne. ovat ennen vanhaan olleet aivan erilailla esillä kuin tänä päivänä. Kaipa minä olen vähän vanhanaikainen romantikkoluonne kun tälläisen kansanperinteen katoaminen harmittaa. Taikauskossa on jotain niin kaunista.

Japanissa miekka on aina ollut erittäin korkeassa arvossa, ja siihen on liittynyt mystiikkaa. Minulla on muutama kirjallinen miekkoihin liittyviä tarinoita ja legendoita Japanista. Lisäksi on käsittämätöntä millaisia yhtäläisyyksiä legendoista maailman toiselta puolelta löytyy suomalaisiin kansantarinoihin. Kerron tässä hyvin paljon lyhennettynä yhden minusta loistavan tarinan, samanlaisia tarinoita löytyy monista kulttuureista.

Tämä kyseinen tarina sijoittuu Muromachi-kaudelle, Echigo-provinssiin Itoigawan kylään. Tarina ajoittuu Uesugi Kenshinin ja Takada Shingenin väliseen pitkään riidanpitoon. Tarinan päähenkilönä on ikääntyvä miekkaseppä.

Sepällä ei ollut poikaa jatkamaan ammattia, mutta hänen tyttärensä oli Itoigawan kaunein nainen. Hänellä oli paljon kosijoita, mutta seppä asetti mahdottomia ehtoja, joita kukaan ei pystyisi täyttämään. Kosijan tulisi takoa 1000 miekkaa yhdessä yössä jotta hän saisi tyttären. Tehtävä oli täysin mahdoton, mutta eräänä päivänä tuli nuori poika, joka halusi koittaa. Vanha mies oli iloinen sillä poika oli ensimmäinen joka edes uskalsi yrittää, ja ajatteli että tästä tulisi hyvä mies hänen tyttärelleen. Nuorella pojalla oli vain yksi ehto. Kukaan ei saisi missään nimessä tulla katsomaan kun hän on työssä, hänelle tuli taata täydellinen työrauha. Seppä suostui tähän.

Alkoi jatkuva taonta joka kesti läpi yön ja se kaikui läpi kylän. Vanha seppä alkoi huolestua ja ihmetellä. Hän hiipi yöllä salaa katsomaan ja järkyttyi. Valtavan suuri käärme oli pajassa takomassa miekkoja, ja sillä oli pienempi käärme apurinaan. Vanha seppä ei ikinä antaisi tytärtään tuollaiselle hirviölle, mutta aamu oli pian sarastamassa ja aika lopussa. Ovela seppä keksi saada kukon kiekumaan etuajassa lämmittämällä sen jalkoja hiljalleen.

Pajassa oli valmiita miekkoja 999, ja käärme apurineen oli kadonnut jäljettömiin. Ovela seppä oli pelastanut tyttärensä ja saanut tarpeeksi miekkoja loppuelämänsä toimeentuloon. Tutkiessaan miekkoja seppä kummastui että kaikki miekat oli signeerattu 波平行安 (Naminohira Yukiyasu).

Tällaiset tarinat, joissa voitetaan oveluudella, ovat ympäri maailmaa yleisiä. Olen lukenut useita suomalaisia kansantarinoita, joissa on juuri tuo kohta että kielletään ehdottomasti katsomasta. Aina tarinoissa päähenkilö kuitenkin katsoo, joskus siitä seuraa hyvää joskus taas pahaa. Itse tykkään Naminohira-koulukunnasta, joten tarinassa oli kaiken lisäksi linkki siihen.

Noita miekkoihin liittyviä legendoja ja tarinoita on Japanista todella paljon.

[Jaakko]

Olen useamman vuoden kuikuillut Potkussa hiljaisena takapiruna sanomatta mitään mihinkään, kunhan mielenkiinolla lueskellut mitä väki kirjoittaa. Nyt rohkaisin sitten mieleni ja päätin ihan avata sanaista arkkua kun on sydäntä lähellä oleva aihe.

Henk.koht näkemykseni aseen "sielusta" tai personifikaatiosta pyörii ehkä enemmän tuntuman ja "yhdessä koetun" kinkamilla.
Varmaan ainakin osalla porukkaa on se yksi(tai useampi) luotto puukko joka on aina mukana kun lähdetään metsään. Minulla ainakin on. Se on hyvä käteen, sen käyttäminen on luontevaa ja sen kanssa on "koettu" kaikenlaista. Kyseiseen astaloon liittyy tarinoita ja muistoja, jotka ko. puukon käteen ottaessa muistuvat taas mieleen. Sama toimii varmaan muidenkin astaloiden kanssa ja miksi ei vaikka sen ikivanhan peltisen kahvikupinkin kanssa siellä mökillä.

Onko aseessa sielu? En ole ainakaan nähnyt sielua ikinä, joten paha sanoa, mutta oikean tuntuisessa aseessa joka herättää muistoja, joko kyseisestä aseesta tai sen edeltäjästä(tai jostain ihan muusta)tuntuu ainakin itsestäni luotettavammalta kädessä kuin joku randomi kepakko.

[Paul]

Itse näkisin aseen sielun niin, että kyseinen ase on tuttu ja käyttäjä luottaa siihen.

Esimerkiksi jos pitäisi lähteä vaikka metsälle niin mielummin lähtee semmoisen kanssa jonka kanssa on käynyt iät ja ajat sekä molemmat tietää miten toinen toimii missäkin tilanteessa. Eli on ns täydellinen luottamus. Kun taas toinen vaihtoehto on joku tuntematon sälli jota ei oikein tunne ja kaikki pitää aina käydä läpi jotta molemmat varmasti tietää mitä ollaan tekemässä.

Elikkä aseen kanssa on sama eli jos käyttäjä tietää mihin ase pystyy ja miten se toimii ja mitä sillä pystyy tekemään tuntuu kuin se olisi oikea persoona kubn siihen voi luottaa versus ase josta ei tiedä mitä se kestää ja miten se käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tämä siis minun näkemys

[MarkoS]

Sielusta en tiedä, mutta hyvin toimiva plus visuaalisesti estettinen ase saa kyllä miettimään vähintäänkin ko. välineen omaa tahtoa... kait siihen lataa omia mielikuviaan mutta tietyillä mittasuhteilla ja ulkonäöllisillä ominaisuuksilla saa esimerkiksi miekan vaikuttamaan jopa pahansuovalta kun taas toiset ovat tuhovoimaisuudestaan huolimatta vain ihailtavan upeita.

[Jussi Ekholm]

Tämä nyt ei virallisesti liity tuohon personifikaatioon mitenkään, mutta liippaa sen verran läheltä, että kirjoitanpas nyt muutaman sanan.

Tämähän siis liittyy kaikki aseen sopivuuteen käyttäjälle. Olen päässyt häpläämään jonkun verran erilaisia eri kulttuurien aseita, ja jotenkin se vain jotkut natsaavat omaan käteen, se on mahdotonta selittää miten niin käy.

Sanoisin ettei sillä ainakaan minulle ole väliä tuntuman kannalta onko se miekka tai muu astalo tullut eilen liukuhihnalta, vai onko sen joku seppä tehnyt 500 vuotta sitten. Se joko sopii käteen tai sitten ei. Tietysti keräilyn kannalta ajatellen aseiden alkuperällä on se suurin merkitys.



Yllä esimerkki aseesta minkä nappaaminen käteen sai suurinpiirtein silmät kiilumaan, tuli vähän tuo ilmiö mistä Aittomäki puhui tuolla aiemmin. Liukuhihnatyötä Zlatoustista, kunto on tosi huono, mutta tuossa vain on sitä sopivuutta käteen. Ovat vain suunnitelleet minun mielestäni todella hyvän aseen.

[ka1]

Suomessa ennen vanhaan aseiden personifikaatio oli varmaankin suurilta osin vallinneiden uskomusten ilmentymää. Eivät tällaiset animistiset uskomukset ainoastaan aseisiin rajoittuneet, kaikellahan oli oma väkensä ja maagillinen ulottuvuus aivan konkreettinen osa jokapäiväistä elämää. Metsästys- ja sota-aseet nyt vain olivat käyttäjälleen erityisen merkityksellisiä esineitä. Niiden varassa oli joko leipä tai suoraan henki. Tämän takia ne olivat myös uskomuskentässä merkittäviä esineitä.

Aseiden oli toimittava. Tätä edesautettiin maagisrituaalisen valmistusprosessin lisäksi vielä moninaisilla muilla konsteilla. Esimerkiksi metsämies saattoi metsälle lähtiessään loitsia raudan väkeä suosiolliseksi, ja aseet oli pidetty visusti piilossa etenkin naisilta ennen lähtöä. Naisten ajateltiin, ymmärtääkseni melko laajalti kautta maamme, tekevän aseet "ottamattomiksi". Usein pidettiin metsästysaseet muidenkin ulottumattomissa, niin henkilökohtainen suhde niihin oli. Tällaiset tavat jatkuivat paikoin, esimerkiksi Karjalassa, aina keihäs & miekka -ajoilta jopa viime vuosisadan alkupuolelle, siis pitkälle kiväärien ja tuliaseiden aikakaudelle.
Sota-aseisiin voisi ainakin kuvitella liittyvän vielä omia spesifejä rituaalejaan, niin vahvojen tabujen äärellä niiden kanssa liikuttiin.
Koska sotaan lähtö on kuitenkin suhteellisen harvinainen tapahtuma, on mielenkiintoinen kysymys, kuinka pitkään yksinomaan sota-aseisiin liittyviä loitsuja on voinut periytyä (eli missä määrin on koettu tarpeellisiksi välittää niitä rauhan ajankin yli) - vastaushan voisi ehkä kertoa jotain myös varsinaisten taistelutaitojen periytymisen mahdollisuudesta.

Kuten tässäkin ketjussa on jossain määrin tullut ilmi, näihin menneisiin mielenmaisemiin voi olla yllättävänkin helppo samaistua, vaikka äkkiseltään nojatuolissa sähkölampun pehmeässä valossa arvioituina ne etäisiltä tuntuisivatkin. Persoonallisten toimijoiden ja voimien näkeminen ympäristössä on ihmiselle kuitenkin hyvin luontaista. Vaikka nykyihminen ei aseen väkeä manaisikaan suosiolliseksi, lienee aseen käyttäjälle kuitenkin tärkeää, että ase tuntuu hyvältä ja siihen voi tietyllä tapaa tunneperäisesti luottaa. Uskoisin, että esimerkiksi modernilla sotilaalla on monilta osin samanlainen suhde rynnäkkökivääriinsä kuin entisaikojen miekkamiehellä miekkaansa tai vaikka metsästäjällä jouseensa. Toki kaikenlaista taikauskoakin esiintynee yhä.

Jos vaikkapa karhukeihäs oli parinkin sukupolven takainen perintöase, vanhempi kuin käyttäjänsä, kymmenien karhujen sydänverta juonut (kun karhunkaatokin siis oli vakava teko, jota karhunpeijaisilla lepyteltiin), ei liene vaikea ymmärtää, että savupirtin pimeässä seinällä roikkunut tai tosipaikan tullen kouriin puristunut keihäs sai metsämiehen mielessä suorastaan oman sielun.

Veritekoja, esimerkkinä vaikka tosiaan karhunkaato, voitiin koettaa rituaaleissa uskotella jonkun toisen tekemiksi henkimaailman koston välttämiseksi. Ehkä niissä myös asetta saatettiin kuvainnollisesti syyttää?
Minusta vaikuttaisi (näin äkkiseltään mutulla) silti lukemieni perusteella siltä, että esineisiin mahdollisesti liitetty hyvä/paha -leima on ollut lähes poikkeuksetta kristillistä uskomusperinnettä. Vanhempaa juurta olevissa kansanuskoisissa käsityksissä esineillä tuntui olevan vain voimaa/väkeä, jota ei tälle hyvä-paha-akselille määritelty, vaan se oli mahdollista valjastaa kumpaan tahansa (näkisin, että tällainen dualistinen, suorastaan inhimillinen hahmottaminen liittyy laajemminkin itämerensuomalaisten muinaisuskontoihin). Esimerkiksi murha-aseitakin saattoivat parantajat käyttää voimakkaina taikakaluina. Lieköhän tässä havainnossa perää?

[Jorge]

Lieköhän tässä havainnossa perää?

Oikeastaan koko viestiisi viitaten: onko näistä suomalaisista, aseisiin liittyvistä perinteistä olemassa jossain tietoa? Nythän puhutaan ajasta/kulttuureista, jossa jutut liikkuivat perinnetietona, runonlaulantana yms., eli sillä tavoin esihistoriallisista jutuista.

Eli kiinnostaisi tietää, paljonko tietoa on siirretty kirjoihin silloin kun näitä perinteitä on ollut Suomessa yhtäaikaa kirjoitustaidon kanssa - viittasit, että Karjalassa niitä olisi harjoitettu 1900- luvun alussakin, jolloin takuulla on ollut olemassa ainakin kiinnostusta suomalaisheimojen menneisyyteen.