Mä juttelin asiasta aikanaan sellasen hyvän tyypin kanssa, oli tehnyt poliisihommia kymmenisen vuotta. Treenikaveri.
Kerto että se kotikeikkojen toivottomuus oli melkeinpä raskainta, tai sitte se kertakaikkinen kurjuus missä jotku ihmiset päiviään rämpii.
Hänestä kun ei ollut luutumaan eikä kyynistymään.

Sanoi myös ihan ystävälliseen sävyyn että poliisintyö-ennusteeni olisi ollut melko huono, koska luonne ja ominaisuudet.
Tulkitsen lausuman siten että poliisityössä raskasta on myös nähdä ikäviä asioita tapahtuvan ja aina tulla tonteille liian myöhään.
Tai jotain sensuuntasta.

Heh, mä muistan kerran Lap.. Pohojammaalla kun eräs aika tilava setä sammua pötkähti alkuillasta paaritiskille, oli tintannut vissiin päiviä tai pitempäänkin.
Poliisihan siihen piti tilata ja paikalle saapu hiukan iäkkäämpi parivaljakko, joita ei roudaaminen napannut sitte ollenkaan.
Sammunut ei ollut paha veikkonen ensinkään, joten vein sairaankuljettajan ottein mursun pakettiautoon ja nostin kyyttiin. Sellanen 150kg elotonta ruhoa on todella raskas käsiteltävä, vielä siten ettei mitäänmene rikki.. Kun tosiaan oli ihan mukavakin tapaus.

Poliisimiehet katteli sivusta ja äimäs että miten he saa tuon putkaan asti, puoliehdottelivat jo että mitäs jos lähtisit kaveriksi kun matkaaki on vaan kilometri, piankos reipas portsari sen takas kävelee..
Kun pitää ne paperihommat nääs tehdä juusii.

Katsoin että enpästaida, ehdotin että vievät tapauksen sairaalaan koska "eikös nuo huulet hiukan sinerrä ja pulssikin on hätänen.. hän ei kenties ole sammunut vaan tajuton."
Ottivat onkeensa.
Mobydick kertoi myöhemmin polvensa saaneen damagea, eli kenties polilla vuorossa olleet eivät hekään olleet kovin innokkaita ihmisen käsittelijöitä.

Tämä pikku anekdootti ei ole tarkoitettu kommentiksi poliisityön fyysisestä vaativuudesta tai semmosista vaan aivan vaan pikku tarina vuosien takaa.

Jesus se jätkä paino.
Ennyt varsinaisesti kipeytynyt koska treenasin tuolloin asiaankuuluvasti mutta.. kyllä se tuntu.
Näytti käsiensä mustelmia, tunnustin että kädenjälkiäni ovat ja johtuvat siitä että jos tollasta ruhoa kannattelee, ne otteen loppupään sormet kaivavat syvälle sorry.
Jalkojen sinelmiä en tunnustanut.

Tuli mieleen että en muista kenenkään tehneen kovemmin töitä kuin erään kirjapainoyrittäjän. Oli yksinään hommissa kun kaverinsa makas sairaalassa ja deadline paino päälle.
Kävin jeesaamassa, ihan siis vaan kantamassa ja pinkkaamassa ja semmosta, se jätkä huhki tauotta malttamatta edes syödä.
Hommasin voikkareita ja limpparia ja niillä mentiin.
Muutama päivä ja tilaus saatiin matkaan, vein pumaskat matkahuoltoon ja menin takas ja jätkä nukku lattialla, heräämättä.
Kävin hakemassa vintiltäni kenttävuoteen mallia USA ja nostin sällin edes irki lattiasta. Veti zetaa täysin palkein, vähä nyhjähti kun laitoin viltin päälleen.

Luulisin että pienyrittäjät on yleisestikin varsin työvoimaista sakkia, kun se ei ole se pelkkä työ vaan myös bisnesmurehdinta.

Jep.
Mä olen aina tykännyt ja hakeutunut juttuihin jossa homman saa tehtyä valmiiksi.
Vaikka kuinka kovilla ponnistuksilla.. silloin rakennusfirman aikaan otettin toimeksiannot nimenomaan urakka-soveltumina.
Oli väkevää ruhjoa telakalle (Masayards) kuudelta aamulla ja painaa urakkatahtia tonne kelloyhteen.. phoh, ruokatunteja pitää vaan ruåtsalaiset..
Ja siitä jatkaa päivää treeneineen ovihommineen muine kaikkineen.
Vahvaa miehenelämää.

Ei puristanu univelat (toisaalla juteltu aihio), koska geronimo.
Se vaan oli järeää.

Vastaavaa intensiteettiä oli lehden toimittamisessa.
Mutta se on toinen tarina.

Hyvä ponnistelu voi olla ruokaisaa. Tai sitte kuluttavaa.

Kanada.

Niinpä.
Mikä on raskasta?

Onko raskaampaa räähkätä kropalla vai pöntöllä?
Raskaskin työ, jossa pääsee uupuneenakin näkemään tekemänsä työn valmiina on minusta mukavampaa kuin kevyempi mutta loppumaton puurtaminen.
Sitten taas korkeaa stressitasoa aiheuttavat työt lie ovat hyvin kuormittavia.. Joku kovantason neuvottelukierros syö ihmistä aika perkeleesti, senperusteella mitä olen heitä seurannut. Oli kyse sitten bisneksestä tai politiikasta (heh, synonyymi) tai vaikka perhana oikeussalista.

Minäitte itseasiassa nautin raskaista jopa likaisista töistä, smikäli työn hyötykuroma lankes itselle.
Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä rankakuorma omaan peräkärriin ja kiikutella omalle tontille ja käsitellä..
Poikasena se voimankäyttö (aikamiesten nähden) oli hyvin ruokaisaa, voi sitä ylpeyttä kun kaivonrengas nousi lavalle että kääkähti.
Tai kun pääsi oikein liksoille kun seitkytkiloiset maantiesuolasäkit ei painaneet käsissä mitään.
Kun sodankäyneet vakiduunarit kehaisi puolella sanalla.Silmissä Se Ilme.

Aihetta on käsitelty Taiteessa aika laillakin, tästä olen aina tykänny.


Tämähän on jopa poliittista vaikusta saanut monitasoinen maalaus ajalta kun kuva-taiteella oli muutakin kuin itseisarvo.
Maalaajahan on Ilja Repin, Suomeen vallankumousta karannut ukrainalainen ja hyvin kiintoisa henkilö.

Tossa kuvataan sellasta toivotonta raatamista paremmin kuin oikeestaan missään, tajuttominta on että nuo lienee todellisia hahmoja joita Ilja reissuillaan tapas. Ja vaikka tyylisuuntaa kutsutaan realismiksi se heijastaa samaa hahmotetta kuin kamppailulajien "realismi".
Oikeasti tuo oli paljon räkäisempää kuin kuvauksensa.

Tossa kuvassa huomiopiste kiinnittyy raikkaaseen nuoreenvaaleaan Toivon airueeseen.. mutta se on hämäystä.
Varsinainen sanoma on oikeassa reunassa, höyryproomu.
Eli aivan kohta kurjalaisilla ei ole edes tätä vähää.
Aika vahvaa.
Tulkintoja on esitetty.

Viulunsoittaja!

Ajatelkaa sitä asentoa, kädet ei saa mistään tukea ja niitä on pidettävä kiduttavassa asennossa, silti herkkinä ja tukevina. Viulu ei saa liikkua ja jousen tulee osua just eikä melkeen.
Ryhdin ja asennon tulee tukea ja vielä näyttää esteettiseltä..

Puhumattakaan kyykkyviulusta kun pitis olla vielä seksikäs. Jossain prkleen korkokengissä!
Siinä jää ojankaivuu hopealle.