Ohi meni.

Jahas.. tohtori ehti väliin.
Itseasiassa mä muistelen että vielä 70-luvun alkupuolella potkimista pidettiin vaarallisena, sitä nähtiin kyllä etenkin Kokkolan ja Porinkaltaisissa satamakaupungeissa kun skönarit livautti joskus kiertarin tai etupotkun. Ennen konttilaivoja ne vietti aikaa maissa ja niiltä kyseltiin kikkojakin.
Samoin sotakentällä on potkittu, iso-enoni kertoi katkaisseensa niskan polkaisemalla ja käsikähmässä potkujakin on jaeltu. Eli se assosiaatio lie ollut hyvin sinister.
Johon sitte tuli karate ja otti valmiin leiman.

Olen miettinyt tota Andynponttia itsekin ja olettaisin/muistelisin päivittelyn liittyvän hojoiluun, nimenomaan karateen. Ne oli ne potkut, ja kyllähän niitä tonttiinpotkimisia jengitappeluissa näki. Yks sälli kuolikin. Tehokasta potkimistakin toki näki, ei siinä mitään.
Eli se menis 70-luvulle, kun kake alko saada huomiota. Kovanaamat kertoi että kohta alkaa sataa tsukeja ja mawoja ja alasimia ja vanhoja muovikasseja..

Jalkojen käyttö oli niinku niin nou-nou, mä muistan kun vielä joskus 80-luvun alussa levitettiin karatea pohjois-alueelle. (joka pohjoinen oli stadilaistulkinn alla Seinäjoesta pohjoiseen)
Järjestettiin aluekisat tuoreella alueella, jossa kakea oli sätkitty vasta kotvanen.
Olin aktiivisesti mukana, toimin järjestäjänä, huoltajana, tuomarina ja otinpa vielä matsejakin.
Koska urakka oli kova, laitettiin raskaansarjan matsit (kolmen pooli) hetialkuun. Ja mun matsi oli eka. Aattelin alottaa jollain hienolla ja vetäsin vastustajalta jalat alta + katonraja-kakato. Reippaalla kiailla tottakai.
Kuolemanhiljaisuus..
- Se kamppas.
Meinasin vallan revetä, etenkin ku vastustajan silmät oli lautaset ja yleisön ilmeet hyvin.. körttiläiset.
En ole kertonut koko juttua, jatkoin tottakai näyttävästi ja vetelin ushiromawoja ja kakatogerejä.
Ja kun muutkin matsaajat innostu leipomaan kunnolla, nokkia käänty ja hampaita halkeili.
Seuraava paikallislehden artikkeli oli murhaava.
Heh, tämä tarina ei liity topicciin mitenkään mutta mukava muistelu, mua naurattaa yhä.
Etenkin se kun menin myöhemmin antaan näytöksen samaan kylään, murskauskohdassa nurkasta nousi jeesus-nuoria messuamaan vastaloitsuja. Kun olin tiettävästi pahojen henkien valtaama tuhoaja-ihminen.
Suora sitaatti, viittas isomman lehden lähetyssaarnaajan Kiinanmatkajuttuun. Jossa näki kungfunäytöksiä.
Semmonen maailma silloin.

Silloin käytin kyllä taktista vetäytymistä eli karkasin. Kasku nauratti niin perkeleesti.

Hmmniin..
Mulla kivestää noissa opetuspaketeissa ja hahmottamismanipulaatioissa se jonkinlainen lievänteeskentelevä korkeamoraalisuus. Jossa vaikka tämä karkuunpainelu olisi ikäänkuin ylevämpi toimintatapa, lainkuuliaisuuteen tukeutuva.
Kun se oikea selitys teolle on haluttomuus kohdata ongelmia. Ymmärrän kyllä että opettajan on hyvä esittää asia siten että oppijoilla säilyy minäkuvassa ikäänkuin jonkinlainen kontrollin ja valinnan tutina.

Samansukuinen ilmiö kuin se usein ovellakuultu avautuva kommentointi portsarin fyysisyydestä ja väite että oma suorituskyvyttömyys on jonkinlainen älyllinen valinta.
- Ai, sä siis vain heräsit jokuaamu ja kekkasit "Heureka! Mä alan rääpäleeks!"

Rory Miller varmasti osaa asiansa ja on pätevä ohjaaja.. mä vaan vierastan näitä realitybased-veikkoja, aukotonta sälliä ei ole vielä vastaan tullut.. eikä itselleni uusia juttuja moniakaan tai oikeestaan yhtään.
edit: Ymmärrän kyllä myös että pakenemisen mahdollisuus on hyvä sisällyttää sisäiseen malliinsa, se tehostaa toimintaa paineen alla ja ennaltaehkäisee jäätymistä. Eli hahmotelaatikko-ajattelu on aivan loogista.

Jasselle kiitos tangovideosta, olipas notkealiikkuinen tyttö.
Mitä vuorisaarnaan tulee.. Totisesti Jeesus oli Pyhä Mies, jonka myös muslimit tunnustavat. Hänen armonoppinsa on tuottanut ihmisiä, jotka ovat aivan yksinkertaisesti hyviä. Minäkin olen tavannut useita, etenkin hoitotyön karullapuolella. Olen yrittänyt jutustella aiheesta oikeesti kovien poikien kanssa, jotkut ovat saaneet pidetyksi päänsä ehjänä ja katsovat olevansa Jumalan työkaluja Hänen tahtoaan toteuttamassa.
Voihan sen niinkin hahmottaa.
Onkohan missään kulttuurissa karkuunjuoksemisen jumalaa?

Nyt on huomattava se seikka, että vaikka kirjoitan "mehevästi" ja jotenkin rohevanvääristyneen romanttisesti väkivallasta ja sen käytöstä.. se ulkoasu on oikeasti eräänlainen potemkin itseinholle. Tapa käsitellä ikävää asiaa ja ikäviä kokemuksia, niitten vaikutusta omaan ainutkertaiseen olemiseeni.
Myllyttäminen on rumaa ja iljettävää ja nostaa esiin piirteitä jotka eivät ole mitenkään tavoiteltavia.

Näinollen, yhteiskunta joka mahdollistaa valtavan valtaosan kansalaisista vältellä kyseisiä tilanteita ja joka luo kattavan suojaverkon näille kansalaisilleen on ehdottomasti hyvä asioitten olomuoto.
Vaikka siinä suojaverkossa reikiä olisikin.

Pelkästään Potkua lueksimalla on hyvin helppo tulkita että kamppailulajien treenailu enimmin vain flirttailee aihionsa kanssa, ne varsinaiset tavoitteet ovat muualla.
Lajivatkaamisien suhde varsinaiseen täsmäväkivaltaan on suunnilleen sama kuin tangon suhde panemiseen.

Niin, tarkasti ottaen kyse ei ole huomiosta vaan kokemuspohjaisesta toimintamallista, niinku näissä mun jutuissa yleensäkin. Niinku ehkes on tullut selväksi, en niin valtavasti arvosta toisenkäden tietoa.
Pimeä tietotaito on vahvan henkilökohtaista ja vaatii tietyn kokemuspohjan ollakseen käyttövarma työkalu. Ei kiduttamista kirjoista opita, vaikka varmaan opetellaankin.
Muuten, ymmärrän kyllä sen alkuperäisen ajatuksenkin. Jos on tarkoitus vain päästä karkuun saattaa porraskäytävä näyttäytyä avunsaannin mahdollisuutena mutta oikeastihan se on umpikuja. Siis huono vaihtoehto. Mahdollisuus saada konkreettista apua on olematon, joku saattaa korkeintaa soittaa poliisille. Joka tulee kun tulee.

Tätä juuri tarkoitin sillä aiemmalla tappelija-termillä. Aktiivinen toiminta-asennoituminen on parempi rakentaa hiukan kierokalloisesti. Sana itsepuolustus sisältää asenteellisia toimintarjoitteita, nojautuu nähdäkseni tarpeeseen olla moraalisesti vahvalla jäällä, oikeassa, tarinan hyvä ja oikeamielinen. On oikein puolustautua mutta väärin hyökätä.
Ikäänkuin maailmassa olisi muuta oikeutta kuin vahvemman oikeus, muuta valtaa kuin väkivalta.
Ikäluokkani tekijämies, Tampereen Mika Manninen määritteli. "Hyvällä karatekalla on suden luonto ja kulkukissan moraali".
Kuka tahansa voittaa kenet tahansa ja reilua tappelua ei ole olemassakaan.
Källimpi selviää ja karppiin on tartuttava.

Josta päästään tähän mua kiinnostavaan aiheeseen. Nyt kun enimmät asioita pähkäilevät kokevat väkistää varsin räkäistä tappelurealismia lailliseksi ja puhtoiseksi..
Oisko tilaa sille realiteetille että myllyttämistilanteessa lujaranteisella on kaksi vastustajaa: Ensinnäkin kulloinenkin vastapuoli kaikkineen ja sittemmin se pahempi eli virkamieskunta sanktioineen.
Kuka olisi valmis "opettamaan" että viisain mukilointitoiminnanjälkeinen temppu on kadota paikalta.
Ehkä jopa rullata se tampio jos aikaa on - ja vaan kadota.

Kuinka moni on selvillä ulkonäön pikaisen muuttamisen keinoista, pakoreittivalinnoista ja todisteitten hävittämisestä.. Se leffoista tuttu tynnyrituli kun on aikas harvan saavutettavissa.
Ja millä ehdoilla toisitte tämän tietotaidon opettamiskokonaisuuksiinne?

Tästä mä olen saanut "kritiikkiä":
- Et sä voi neuvoa ihmisiä tekemään rikosta!

Miksen muka?

Lueksin tämän läpi ja olipas hyvä aihio. Tai siis sisältö on melko ennalta-arvattavaa mutta mä en oikeesti oikeen kai vieläkään sisäistä tätä että treenaavat nuoret miehet ei oikeasti tahdo myllyttää, että se irti-ja-karkuun on ihan oikea pyrkimä eikä sumutusta, vanhempien-ilta-puhetta.

Useita todella hyviä pointerseja. Koska ne ansaitsevat toistoa, vastoin tapojani leikkaan/liimaan.

YJT kirjoitti:”Hieman kärjistäen voisi sanoa, että hyvä kamppailija on vähän kuin taitava autonkuljettaja; selviää ehjin nahoin vaarallisista tilanteista. Mutta hyvä itsepuolustaja on vähän kuin hyvä autonkuljettaja; osaa ennakoimalla ja oikealla asenteella välttää niihin tilanteisiin joutumisen ylipäätään. ”

Tämä on niinku niin erittäin paikkansapitävä kiteytys. Tosin ohjaajanroolissa mä vaihtaisin kamppailija-sanan tappelijaan, mentaliteettieron takia. Kamppailija reagoi, tappelija hakeutuu. Asenteellisesti tärkeä tajunta, saattaa tilanteessa merkitä koko maailmaa.

Mjölnir kirjoitti:”..näkyy mielestäni aika hyvin tuossa päätöksentekoharjoitteessa, miten porukka on saatu ehdollistettua pakenemaan paikalta, kun uhka on poistunut. Lisäksi myös tarkoitus on tunnistaa, koska oikeudeton hyökkäys olisi poistunut, ettei syyllistyttäisi liialliseen voiman käyttöön.”

Alleviivaus omani. Tämä mentaliteetti on tosi tärkeä tilannetulkinnassa, ettei tulisi tosiaan jaeltua HyvääSanomaa liikaa ja kenties jopa kontrollitta.
Tämä on kaikki kädenojennusta sille oikealle itsepuolustukselle, jotakohti jengi ilmeisesti valtaosin kurottelee. (..ei vaan voi tajuta..)
Jasse taasen on alan miehiä tutummilla painotuksilla ja kommentoi lähtöasenteita ja tilannesuorittamisen lainalaisuuksia:

Jasse kirjoitti:”Tai niinkun vanha vapaaottelija Mika Ilmen sanoi kun kysyttiin oheisharjoittelusta: "Juokseminen on luontainen alistumisen merkki."
Toki aina ei voi väistää tai paeta, varsinkin jos ja kun on ainoa tilanteen MIES.
Ehkäpä tässä itselleni kirjoitan enemmän. Kun on noista tilantesita irtautuminen ollut jotenkin vaikeaa. Siis sillon nuorena
Joka kyllä saattaa johtua muustakin kun egosta. Olisiko niin että jos on kerran valinnut sen pakenemisen sijasta taistelun niin modea on vaikea muuttaa? Varsinkin jos taistelu tuottaa hyvää tulosta. ”

Juurikin näin.
Alleviivaus taasen omani.
Tämä on niiiiiin tuttu ilmiö. Ne samat jalat jotka lennättää kohti toimintaa ilman mitään ajatusta, kun sitä huomaa vaan juoksevansa.. samat koivet liikkuu kuin siirapissa kun pitäisi evakuoitua.
Mähän kerroin täälläkin niistä kolmesta piriveikosta jotka öisessä Rööperissä näkivät mun tulevan ja lähtivät juoksemaan kohti. Toki olisin voinut paeta ravaamalla muttakueikäku.. ei vaan voinu.
Miten on.. keskustelussa syyksi tarjottiin egoa mutta introsti tunnustellen ei kyllä siltä tunnu? Oisko kyse niin voimakkaasta ehdollistumisesta ettei poikkeava toiminta ole mahdollista?
Tietenkin pakokauhu voi iskeä ja siinä ei sisäiset seikkailut paljoa paina.. muttaku ei ole kokemusta.
Tulisiko tuota ehdollistumaa mielestänne pyrkiä purkamaan?

Yksi näkemys oli tämä:

sinappi kirjoitti:”Liittyyköhän itsepuolustustreeniin ainakin jollain tasolla voimafantasia tappelukyvystä? Tätä vasten hyväksi pakenijaksi tuleminen ei varmaan tuntuisi mielekkäältä tavoitteelta, vaikka se taitona voisi olla kädentaitoja hyödyllisempi.

Ja

Flammee kirjoitti:”Ja psykologisesti ottaen se varmaan tuntuu vähän kököltä että kun on harjoitellut kamppailua monta vuotta, niin sitten pitää liueta paikalta pelkurimaisemmin, kuin mitä sellainen joka ei ole harjoitellut kamppailua, turpaan ottamallakin jäisi enemmän sankaritarinaa kerrottavaksi. IP-tilanteen pahin vastustaja lienee siis ego.”

Siinähän se on kiteytettynä. Onko.. voiko egoilun tässäyhteydessä jotenkin tunnistaa? Mulla ei taida äly riittää. Jag är vad jag är. Vaan oishan se kiva kehittyä.. kuten kertonut olen, en oikeen tykkää itsestäni..

Andy taasen siirsi aiheen konkretiaan, fyysiseen valmistautumiseen pakoonpainumisen osalta. Tuo ansiokas ja kattava jaottelu on liian pitkä postattavaksi, mutta hyvä näkemys.
Vastaukseksi hän tarjosi itse fyysisiä treenimalleja ja ympäristön hyväksikäyttöä. Parkour tuli mainittua..
Minähän olen paikanpäällä Pariisissa -90-luvulla tutustunut siellä lähiöissä eräänlaiseen esiparkouriin, jota katujätkät ihan aktiivisesti harjoitteli. Voltit jäi vähemmälle mutta meno oli todella liukasta. Onko parkourissa tai vapaajuoksussa säilynyt tämä konna-mentaliteetti, niillä oli nimenomaisena tarkoituksena päästä poliisia karkuun.. ihan otteenmurroista alkaen. Ehkä se on vanhempaa perua, mä näin vastaavia jo seitkytluvulla..
Ja jenkkiroistojen Jailhouse Rock sisältää ihan myllytysdrillejä, joitten alkaminen ajoitetaan siihen kohtaa kun seriffi alkaa raudoittamisen eli tykki on jo holsterissa. Juuri samalla hetkellä kuin siinä sinapin hermoilemassa katupainivideossa. Mulla on jotain JR-artikkelejakin kansiossa.
Samasta aiheesta toinen poliisimies:

YJT kirjoitti:Pakenemisessa / tilanteesta poistumisessa on tärkeää harjoitella sitä päätöksentekoa, kuten jo on ketjussa tullut esille. Toinen juttu on ympäristön tarkkailu. Eli ei riitä, että osaa juosta karkuun ja osaa tehdä päätöksen irtaantumisesta, vaan kannattaisi myös olla kartalla siitä, missä ovat poistumisreitit ja sellaiset maastokohdat, joita voi hyödyntää pakenemisessa.

Lisäksi ammattimies kehotti hyödyntämään päivittäistä rutiinia esim portaissa etenemiseen osv..
Tämä tarkkailu onkin tärkeä näkökohta, hiukan pitemmillä kiikareilla.. kuinkas monella se lie alati-jatkuvaa, pysyväinen tapa, voimakas tarve olla tietoinen ympäristöstä? Ja onko se mielestänne haitallista vai hyödyllistä? Mua kun on moitittu siitä etten osaa muka relata.

Lisäksi nousi esille kysymys mihin paeta.. olin vähä tyrmistynyt kun esitettiin ajatusta että kerrostalon portaikko ois huono valinta.. Mä olen itse puolustautunut menestyksellisesti murskaavaa ylivoimaa vastaan nimenomaan portaikossa johon vetäydyin ihan tarkoituksella. Sain vedettyä koko jengin perääni ja alamäkeen vetely oli helppoa. Edes jälkitilanne ei tuottanut ongelmia.

Josta pääsee tohon megaviestin aloitus-ällistelyyn.. kiinnitti huomiotani ettei kukaan katsellut kysymystä käänteisesti. Kuka tarvitsee pakenemistaitoja?
No roistotpa hyvinkin.
Ihan perustason torpedo-toiminnassa se pakoreitti on syytä treenata huolella, saati sitten jos dirtydeed on rujompaa väkivaltaa tai jopa kunnon ryöstö-peliä.
Vanha totuus on se, että pankkikeikan kovin osuus on pakeneminen ja todisteitten hävittäminen. Jonka takia se keikkakuskin pesti sopii kovin harvalle.

Tätä en pyydäkään pähkäilemään mutta kuten sanottu, olen yhä vähän äimänä näistä vallitsevaisista asenteista. Johtopäätös lienee se että mun kiikarit kaipaa hiomista.
Eller hur?

Kiitos ketjusta ja kiitos niille jotka jakso kahlata.