Nojoo. Vastataan nyt.
Kirjoittelusi sisältää usein elementtejä jotka voi tulkita kapeakatseisiksi.
Et kai todella oleta että ihmiset on siinä kymmenessä vuodessa oleellisesti muuttuneet?
Samoin tuo traditiotreenin kiikarointi urheilusuoritteena ei anna kuvaa kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta, etenkin kun sporttilajien kapeakatseisuus on tunnettu tosiseikka.
Olen asiaa ihmetellyt usein, sankukai on kuitenkin Koivumäen vaikutuspiiriä. Mutta hän tosiaan on suorituskeskeinen opettaja.
Mutta johan tuon korjasit.
Nämä sävyt on harmittavia koska pääsääntöisesti tekstisi ovat jämptejä ja asiassa.
Tästä voisi vetää aasinsillan topicciin eli egoon mutten viitti.

Sensijaan esitän offtopic kysymyksen, liittyen noihin miekkakulmiin ja kälmiin.
Kenen mielestä miekan kohotus (siis valmiuteen/tietoisuuteen) ja vastustajan vahtaaminen muistuttaa miltei yksi yhteen aseenselkää pitkin sähtäämistä?
Hunting-wise?

Mä en laittaisi tuota perinpohjaisuutta aivan kokonaan perfektionismin alle. Kyse on lähinnä keskittyneisyyden korostamisesta, kimestä. Nuo siirtymiset ja tuijotuksen pitäminen ja etäisyyden tarkka mittaaminen ovat ihan todellisia työkaluja, tosin viittaavat enemmän kaksintaistelutilanteeseen kuin sotatanner-riehumiseen..
Kuitenkin, Bernhard Montegomery kuvaa ansiokkaassa kirjassaan japanialaistaistelun alkurituaaleja sarjaksi yksittäisiä kaksinkamppailuja. Tuntuu epätodennäköiseltä mutta menetiedä. Kyllähän niitä vastaavia kuvauksia on muistakin kulttuureista. Sivuseikka sinänsä.

Eli kyllä minä koen sen traditiotreenaamisen tuijottelun ja paikanhakemisen jopa oleellisempana kuin fyysisen vatkaamisen. Tämä korostuu etenkin silloin kun treenikaverin tekniikat on aidosti vaarallisia.
Olen kertonutkin sen kun Matsuoin treeneissä koettiin murskata vastustajan asennerakenne omalla, varsinainen treeni ei sisältänyt muuta kuin tuijotusta bokkenin yli ja kamaen ylläpitoa..
Mutta oli yksi treeniurani antoisimpia hetkiä, kun sittemmin kendomaajoukkueen ykköstykin tahto murtui ja miekkansa muuttui elottomaksi, erittäin helposti ohitettavaksi.
Kun saatoin todella tuntea aseeni eläväksi olennoksi joka etsii aukkoa. Lumen kasautuessa liikkumattomalle terälle..

Mitämä yritän piipittää on se, että joka metodin jokajutussa on jokin ydin. Treenaajan tehtävä on koettaa ottaa selvää jotta mikä. Arvottaminen on joutavaa.

Andy kirjoitti: Arvaan kyllä syyn tähän. Miten kauan siitä on kun olet viimeksi treenannut jotain kamppailu-urheilulajia aktiivisesti? Siis pidempiä aikoja monta kertaa viikossa. Eikö siitä olekin pikemmin 20 kuin 10 vuotta?

Sosiaalisen harjoittamisen jätin 10 vuotta ja neljä kuukautta sitten. Omaishoitajuus-syistä.
Treenaaminen ei ole päättynyt. En kamppailu-urheillut edes silloin kun, minulle matsit on työkalu, koeponnistuskenttä.

Andy kirjoitti: Herran vuonna 2015 normaali kamppailu-urheilun peruskurssilainen on opiskelija joka haluaa laihtua ja hyvä peruskurssilainen on opiskelija tai koululainen joka haluaa olla kuin Anton Kuivanen.

Tämä kiteyttää hienosti sen, miksi en koko kentästä oikeen välitä. Vaikka pyyntöä toki olisi.
Jättäisitkö nuo rivienväli-halveksunnat vähemmälle. Ne syövät kirjoittelusi kokonaistehoa.

Andy kirjoitti: En nyt ihan hahmota miksi kamppailu-urheilua pitäisi soveltaa tai miettiä sen soveltuvuutta johonkin katukähinöihin sen enempää kuin vaikka korkeushypyn tai lacrossen.

Eli siis kamppailu-urheilijat ovat ennenkaikkea ja ensisijaisesti urheilijoita/kuntoilijoita?
Omat kokemani eivät tue tätä näkemystä.
Oletko itse kokenut kehittyneesi paitsi urheilullisesti myös ihmisenä potkunyrkkeilyyn siirtymisen myötä?

Hmmniin... mä olen nähnyt kokeneittenkin kehäveikkosten ottavan koteloon on Teh Street koska ei ole oikeen tajuttu sitä tekemisen asenne-eroa.
Kaskun kehässä sitä aikaa on, kadulla kenties ei. Saati sitten puskissa konttaillessa.
Jotku alapotkut ja jabit on hyviä työkaluja, kun matsi kestää erätolkulla ja kestävyys on ratkaisevan tärkeää (toki tottakai myös se kivunsieto ja tilannetaju). Kadulla ne ei ole... tai mitäs näitä selittään. Itsestäänselvyyksiä.

Noin kokonaisuutena, opitun taidon soveltaminen yllättävässä tilanteessa on aikas paljon älypeliä ja hahmottamista. Tilannetajua.
Johon nykyiset realityjutut antaa oikeen hyvät välineet. Kovakin sparri taasen saattaa toimia jopa jarruna, koska siitä helposti muodostuu peliä. Olen itte lurettanut kovan tason urheiluveikkosia omaan peliinsä ja vetänyt ylläripyllärin..

Sauraman Jusa kertoili kerran aito äimistys äänessään eräästä mylläkästä jossa pitkä sälli yhtäkkiä kumartu ja heitti kouralliset hiekkaa Jusan silmille. Vä'istö ei onnistunu koska ärsyke ei ollut tuttu.
- Ei kehässä kukaan heittele hiekkaa silmiin!

Vaikka heittääkin. Vaikkei aivan hiekkaa eikä aivan heittämällä.
Ja ei, en koeta kertoa etteikö kunnon rymistelysparria tarvittaisi. Niinku A sanoi, the way U train.. Ei vaan pidä luulla että minäkuva on vailla ohiosumisen mahdollisuuksia.
Siksi on tärkeää olla uskomatta omaan mielikuvaansa ja pyöräytellä niitä ukemeita, patsastelun sijasta.

Näin näkisin.

Aika monitasoista on jutut.
Onhan se toki selvää että etiketillä on funktionsa ja ukemeilla tasoja muitakin kuin mekaaninen suorite. Muistutan taas sitä Jalamon retorista kysymystä mielenliikkeen eroavaisuuksista keskarinnäytön ja kumarruksen välillä.
Etiketti on epäegoilua ja nöyrtymista treenitilanteen lainalaisuuksiin.
Se että brassijutsussa homma hoidetaan erilailla ei ole mielestäni tärkeää; olen kokenut että bjj:n korostunut kovanaamailemattomuus on eräänlaista vastakulttuuria (etenkin) amerikkalaiselle psyykkaamiselle.
Pronyrkkeilyn korostunut pelottelukulttuurihan lie heijastaa enemmänkin americcalaista käytösmallintamista kuin lajin varsinaisia tarpeita. Itte olen pitänyt Alin mekkalointia aina sellasena pelkokanavointina.
Bjj-ssa homma hoituu rennolla yhteistyöhengellä eikä tarvitse siten ulkoisia muotoja. Näin luulisin.

Ihailemani Larry Hartsell opetti todella pienin elein ja toimi usein itse ukena. Todellista antimachoilua ja opetti enemmän kuin tuhannet tunnit terapiaa. Erittäin toimivaa myös pelottoman eleettömyyden omaksumisessa.
Onhan se Haka komiaa karjumista, mutta... emmää kyllä kehtais.

Mieluummin sellasella wadoasenteella, joustavana ja odottaen.

Uskon sen judoässän tarkoittaneen ukemin vievän takaisin perustotuuksien äärelle, pakottomuuteen ja joustavuuteen. Epäposeeraukseen, minäkuvan nollauspyrkimykseen.
"..self destruction may be the answer."

Enmuista kekä judoguru aikanaan kerto että ukemi on muutakin kuin kaatumisharjoittelua.


Mitäs mieltä ollaan? Kun noin ylöjään tuntuis olevan sellanen konsensus jotta salietiketti vaikuttais kehittävästi, voinee tulkita että egoilua vähentäen. Jos se nyt sinänsä on huono seikka, itsevarmuuttahan ne nöösiäiset hakemaan tulee.
Keskenkasvuinen kovanaamailu nyt tuskin missään on yleisenä ilmapiirinä.
Paitsi Vaasassa. Ja seki vaan Mäkysen ruudinkeksijöillä.

Heh, ihan kuriositeettina, ainoat kiukuttelijat vapaaottelun alkuvuosina tulivat potkunyrkkeilyn puolelta..
Eräs kickboxaritaustainen potkulainen oikeen äimisteli ilmapiirieroja, ensin knockdownin, sitten vapaaottelun puolella.
Eli tässä kohtaa kokemani eivät tue tuota vaparikohtaa. Alkuaikojen sällit käyttäyty todella vapautuneesti ja rennosti toisiaan kohtaan. Tosin on myönnettävä että ilmapiiri kovanaamaistui Stadin vahvistuessa.
Saattaa johtua.. jostain.

Tässä on myös kyllä ihan seurakohtaisia eroja, esim judoröyhkeys sai ihan eri tulkintamuotoja paikkakunnittain.
Eräs oululainen lääkärismies oli tottunut sikäläiseen, varsin tulehtuneeseen tapaan kohdata karatekoita. Mutta koulutetulta ei mennyt kolmea vuottakaan tajuta että Kokkolassa vallitsi ihan eri ilmapiiri ja ristiintreenaaminen ei ollut harvinaista, saati kiellettyä.

Olen kyllä huomannut enemmän sellaista tietoista poisoppimista, se negatiivinen käytös (tuhina ja tuijottelu) kuuluu treenaamisen alkuvaiheeseen. Jos kuuluu.
Itse olen pyrkinyt vaikuttamaan toisensuuntaisesti, perusteluna tietenkin jotta "miksi varoittaaa".
Tästä varmaan löytyy eriäviä mielipiteitä.

Eli olen sikäli aika toiveikas, tosissaan treenaaminen näyttäis vaikuttavan käytökseen positiivisesti. Joillakuilla sitten ehkä ei.

Minkä verran laji-ilmapiiri vaikuttaa treenaajaan? Suhteessa siis omiin käytösmäärittäjiin.
Mä olen nähnyt useita tapauksia joissa vallitseva kusipäisyys on pahasti kontaminoinut muuten mukavan ihmislapsen.
Ja vastoinpäin myös. Joskus vaikutus on ohimenevä, joskus pysyvä.

Ka1 tiivisti hyvin.