Väkikarttu.
Paaaaljon kyrväkkäämpi termi ja Mika Waltarin käyttämä juttu (M.Karvajalka).

Ylivoimaa!

Onpas vihamielistä.
Sinä olet kovin kauan heiluttanut tuota epäkunnioituslippua.. usko tai älä, se alkaa olla yhtä väsynyttä kuin minun prioriteettini.
Ja varsinainen antiteesi Potkulle.
Mutta edelleenkään en tule mutaan, vaan kerron taasen että potkunyrkkeily on mainio laji ja rakentamasi laji-aktiiviura kunnioitettava saavutus.

Defendo-esimerkki ei ole kovin hyvin keksitty, koska harrastajat eivät tiettävästi kekkaloi sukankutomistaidollaan.
Sensijaan kamppailutreenailijat keimailevat kaikki kamppailupotentillaan, kuka enemmän kuka vieläkin enemmän.
Mutta otan kyllä onkeeni ja koetan vähentää katsantokantojeni ilmeisiä osuuksia.

Edelleen, pitäisi olla aikamoiset sanktiot pelissä että mä lähtisin mukaan tollaseen pyllistelyharjoitukseen. Tai pahasti osumaa ottanut sisäkorva.
Joiltain valmennuskursseilta imuroidut oheistreenit ovat juuri sitä mitä ovat, matalan stressitason näennäistreenaamista.
Pelottaa vähemmän ja tulee harjoittelun illuusio.
Sopivaa sellaisille "perusharrastajille" joitten ei odotetakaan viipyvän salilla vuotta-paria kauempaa.
Senkin ajan voisi käyttää kamppailutreeniin.

Tämä on kaikki kovin paikkansapitävää, mallailulla ja silmänkehittämisellä on aikansa ja paikkansa.
Se ei silti muuta sitä että se alkuperäinen yhdellä jalalla pomppiminen ei kehitä, ei edes sitä tasapainoa. Treenitäytettä.

Lassen kyssäriin, parasta treeniä silmälle ja tekniikan soveltavuudelle on kasvavan intensiteetin sparri. Se alapotkuhyökkäily - käsireagoinnit oli asiallisen näköistä, tosin vierastan tuollaista ylimalkaisuutta. Tekniikat tulee kohdentaa.
Sparria voi varioida sekä vauhdin että kontaktin raskauden suhteen, aina tapaus kerrallaan.

Luonnollisesti, jos treenaaja hakee todellista taistelutehoa voi sparri kääntyä itseään vastaan, totuttaa pelaamaan.
Kymmeniä kertoja olen nähnyt kun kilpaveikot jyrätään silkalla suoraviivaisella agrella. Lajista riippumatta.
Kehäpelit on oma kenttänsä jossa vaikuttavat omat lainalaisuutensa.

PetriP, uskon väittämäsi heti kun havaitsen että sporttiottelijat käyttäytyvät reippaitten urheilijanuorukaisten tavoin aina ja kaikkialla.
Valitettavasti kilpamenestyjän sielurakenne tahtoo olla aika epämiellyttävä ja tilanteita.. syntyy.
En myöskään usko urheiluimagoon seuratasolla, se on aina ollut kulissi, linkitys urheilumaailmaan.
Kovanaamailu kuuluu kamppailulajeihin ja jotkut päätyvät treenaamaan itseasiaa, realdeal.

Kysymys perinnemiekkailijoille, lajinne ovat pohjiltaan äärirealistisia - mutta minulle on muodostunut kuva että kädentaitoa hankittiin myös erilaisilla temppuradoilla ja jonglöörijutuilla? Ilmeisenä tarkoituksena kehittää kädentaitoa, silmää ja innovaatiota?

Onpas se tosisnansa. Kuinka vaan.

Olen toki erittäin tietoinen päämärähakuisen harjoittelun osiossa palauttavien harjoitteiden tärkeydestä ja lajinomaisuudesta niilläpelein.
Haluaisin muistuttaa että luultavasti tunnen maailmaasi paremmin kuin vastoinpäin.
Ja mulle on aivan turha tulla väittämään että tollaset tutustuttamiseleikit on "välttämättömiä" huippuja muovattaessa.
Ymmärrän kyllä että seuramarkkinoinnin kannalta tuo huippujen tavoittelu on tärkeä korostus, mutta oikeastihan se tärkein segmentti on se perustreenaaja.

Ja et laittais sanoja toisten suuhun.
Asenteellinen tiukkuus, kime, on aivan eri asia kuin stressihuipussa perkele-asenteella riehuminen.
Taito ja luovuus reaalimaailman ryskeessä kehittyy kokemuksen ja sen awarenessin kautta, tilannesilmän kautta.

En tiedä mistä kaivoit tuon jurrisen treenaamattoman, ilmeisesti takavuosien portsarijutuistani.
Toistan taas: Potku on lastentarha ja portsarijutut oli ainoa kanava johon perusperteillä oli kontaktipintaa.
Olen jättänyt kovemmat jutut erittäin yleiselle tasolle.

Tämä ei tarkoita etteikö kampfsport olisi ihailtavaa ja vaativaa.
Mutta mun maailmassani vain väline.
Jos saisin käyttööni sen aikakoneen ja veisin seurastanne jokaryhmän kaksi parasta tiukkoihin tilanteisiin.. siltä reissulta ei kukaan tulisi muuttumattomana takaisin.
Zumbaamiset ainaki karisisivat matkalle.

Nyt on kevyeksi tarkoitettu läppä saanut jo tarpeeksi paatosta.
Kuriositeettina, olen kerran kauankauan sitten rehannut sunnuntaitreeniin korkeushyppytelineen jossa oli pistehanska.
Korkeuspotkukisasta tuli vakionumero joka sai sällit tehostaan venyttelyä.

Eli tunnen myös höppelipöppelöinnin.

Phoh, mukavikot.
Vetäkää ämpäri päähän ja leikkikää yksinänne sokkosta. Vaatekomerossa.

Kamppailutreeni ei saa olla leikkiä. Kamppailutilanne on stressaava ja stimuloiva ja treenin tarkoitus on muuttaa sielurakennetta siihensuuntaan.
Sitte ollaan perillä ku ollaan niinku Ave, se pisti kerran jotain Kaapelilla bilettävää kuseskelujengiä nippuun urakalla. Todistajalausunnossa oli maininta "mies oli selvästi mielenhäiriössä koska naureskeli ja selvästi nautti tapahtumasta."
Ja sanohan Kuunokin kerran ravintolakympille joka moitiskeli stadin Maguaa hymyttömyydestä:
"Mä hymyilen sitte ku mylly alkaa."

Nää tötteröinnit on syöpä joka on tarttunut kaikenlaisilta valmennuskursseilta, mä muistan kerran kun ois pitäny alkaa pelata jotain istumafutista, nousin ylös ja menin venyttelemään.
Yhdellä tietsikkakurssilla naisvetäjä yritti aloittaa session jollain jumppatuokiolla, ilmoitin hyvin selvin sanoin että jätän zumbaamiset sitte kokonaan marimekkoilijoille. Gruh.

Niin se pitää olla kamppailujutuissa. Ja muuallaki.
Sanon minä.

Heh, Andy tosiaan rakastaa tuota infoa-ähkyvää paasaustaan.
Se hänelle suotakoon.

Ihan oikeasti, näkeekö joku tossa kekkaloinnoissa jotain hyödyllistä?
Kun minä töhisen treeneissä, haluan treenata kamppailua. Kaikki leikkiminen on saatanasta.

Koko tossa huoneessa ei näkynyt yhtäkään jalkojen käyttäjää, jokajamppa vaan koitti jaksaa kaatumatta stoppiinasti.
Mitä tulee aikakoneskenaarioon.. tai jääkööt sanomatta.
Mutta kiitos huomiosta.

Ei perkeles, on hankala kuvitella minkään v*tuttavan enemmän kuin tollasen höppelipöppeloinnin.

Ps. pieruverkkarit ja vyö on kamala kombo.