Ennen kuin Linna sai ajatuksen tehdä Koskelan perheestä toiminnan kiinnekohdan ja keskipisteen, hän kirjoitti pari luonnosta, joissa olisi kuvattu saman suvun eri jäsenten sijoittumista sosiaaliseen kenttään. Luonnoksissa erään veljessarjan vanhin veli peri talon, toinen ryhtyi torppariksi ja kolmannesta tuli pappi. Linna kuitenkin hylkäsi tämän romaanisuunnitelman liian teoreettisena ja kaavamaisena. Tässä vaiheessa hänen silmänsä iskeytyivät Tuntemattoman sotilaan 10. luvun kohtaan, jossa konekiväärikomppanian miehet juhlivat marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivää:

»– Kapinalauluiha sie hitto laulat, sanoi Rokka, mutta Koskela käski Vanhalan jatkaa. Hän oli lyönyt kädellään tahtia Vanhalan laulaessa, olipa paikoin hyräillyt mukanakin. Koskela oli poikasena laulun osannut, sillä ennen torpparien itsenäistymistä Koskelan perhe oli ollut hyvinkin punainen. Kaksi hänen setäänsä oli pitäjän rovastin jääkäripoika omin käsin ampunut sairaalan mäen syrjässä, ja isä oli lujan terveytensä ansiosta juuri ja juuri läpäissyt vankileirin. Koskela oli pappilan torppa, ja harmikseen täytyi rovastin todeta, että tuo punaisen huligaanin haamu hoippui kuin hoippuikin lunastamaan torppansa itsenäiseksi. Sen jälkeen oli vanha Koskela hiljakseen sulanut, ja kun kaksi hänen nuorempaa poikaansa oli talvisodassa kaatunut ja vanhin kohonnut upseeriksi ansioista, joiden maine kantautui kotiseudullekin suoranaisena legendana, ruvettiin sairaalan mäen syrjään kuopattujen setämiestenkin hautoja hoitamaan. Vanha Koskela ei pitänyt poikansa ylennystä millään tavoin hämmästyttävänä, sillä hän oli itse ollut punakaartissa komppanianpäällikkönä, ja se ettei häntä ammuttu, ei johtunut siitä, että hän olisi ollut huono punikki, vaan pelkästä sattumasta. Totta kai poika oli perinyt isän soturiominaisuudet. Rohkeuden ja lujuuden sekä selvän ja rauhallisen älynsä. – Rovastinkin mielestä polvi oli pojasta parantunut aika lailla. Jos hän nyt punakaartilaislauluja humalassa hyräilikin niin sitähän ei rovasti tiennyt ja olisi kai antanut anteeksikin.»

Linna huomasi, että tässä oli tiivistettynä sellainen tapahtumakulku, jota hän tarvitsi.